Toisten alkoholismi

Eräs tuttava kertoili alkoholistista työpaikallaan. Oli joutunut tänään antamaan irtisanomislapun.Takana parikin hoitoonohjausprosessia, yritetty erilaisia tukitoimia ja muuta. Tämänkertainen juomaputki ja käytös työpaikalla ylitti sietokyvyn.

Jälleen kerran mietin, miten onnekas sitä olikaan. Yhtä hyvin minä voisin olla jatkuvassa retkahdus-juominen-katko-vieroitus-kierteessä. Tuomitsemiseen ei minulla ole varaa, myötäelämiseen kyllä.

Ja jälleen kerran nousee mieleen kysymys "miksi". Miksi sitä itse onnistui, mutta toinen ei? Miksi minä saan elää nyt suht onnellista elämää, vakaassa työsuhteessa, työni ilmeisesti hyvin hoitaen, perheeni luottamana, mutta toinen ei saa?

Olenko alkoholisoitunut sen verran myöhään, että vielä oli hyvässä muistissa se, että elämä vähemmälläkin alkoholilla on ihan täysipainoista ja iloista? Ja että tästä syystä uskalsin sen alkoholin jättää? Vai onko niin, että olen niin tylsä, että en kaipaa elämääni retkahdusten tuomaa jännitystä ja draamaa?

Jos olisi se kuuluisa taikasauva, niin varmaankin sillä heilauttaisin alkoholinhimon pois kaikilta sitä haluavilta. Vaan kun ei ole, niin on tyydyttävä toivomaan että joku tänäänkin lähtisi etsimään elämäänsä iloa ja tyytyväisyyttä jostain muualta kuin pullon pohjalta.

Vapautta

Pientä päivitystä.

Raittius on jo itsestään selvää rutiinia. Kevään ylioppilasjuhlat menee luontevasti (joskin toivoisi, että kuohuviinin korvikkeena ei aina tarjottaisi pommacia, joka on mielestäni pahanmakuista). Keväällä tapahtunut läheisen kuolema ei nostanut juomisajatuksia mitenkään pinnalle, eikä oikeastaan mikään muukaan, ei edes töissä tapahtuneet muutokset joista en erityisemmin ilahtunut. Jotain uutta siidermainosta katsoin epäillen: mainostavat kuivaksi, mutta muistikuvani mukaan kaikki "kuivat" siiderit olivat minun makuuni ällöttävän makeita. Vappulounas tuli ja meni, juhannus edessä. Jälkimmäisestä odottaa vain sitä, että voi olla mökillä muutaman päivän ja nauttia luonnosta ympärillä.

Toipumisprosessi kestää virallisten määritelmien mukaan kolme vuotta, vasta sen jälkeen voidaan kai puhua vakiintuneesta raitistumisesta. En oikein osaa arvioida, mikä tässä kolmantena vuonna muuttuu (paitsi että raittius rutinoituu entisestään ja yhä harvemmin tulee miettineeksi koko asiaa).

Kävin kurkkaamassa noita alkoholismiin ja alkoholiin liittyvien blogien linkkejä, joita olen joskus tuohon vasemmalle kerännyt. "Välivuosi viinasta" vietti otsikkonsa mukaisesti yhden välivuoden, ja on sitten palaillut säännölliseksi joskin ilmeisesti toistaiseksi kuitenkin entistä kohtuullisemmaksi alkoholin käyttäjäksi. Yritin tutkiskella itseäni: uskaltaisinko? Haluaisinko?

Edelleen olen tilassa, jossa kumpaankin kysymykseen on helppo vastata "en". En millään ilveellä halua riskeerata tätä vapautta ja olotilaa, ja yhtä varmasti tuntuu siltä, en edes haluaisi juoda. Vaikka tietyt sosiaaliset tilanteet ovat niitä, joissa tulee mieleen että olisi helpompi olla "samanlainen" ja vain ottaa sen viinilasi eikä vaivata muita etsimään vaihtoehtoja, niin kuitenkin yhdistän juomiseen ensisijaisesti yksin olemisen, yksin juomisen, ahdistuksen. Se yksin juominen ja sen piilottelu on se, mitä en halua.

Puolisokin on jo ihan tottunut tähän alkoholittomuuteeni. Tunnustan kuitenkin, että todellisista syistä ei ole puhuttu - ja edelleen luulen, että ei hän todennäköisesti ikinä tajunnut, kuinka syvällä suossa tarvon. Hän ei ole erityisen herkkä huomaamaan ihmisten tunnetiloja, tai ole niistä edes kiinnostunut. Olemme tavallaan aika etäisiä toisillemme, mutta sitten taas toisaalta läheisiä, olemmehan olleet yhdessä yli puolet elämästämme. Terveys ja alkoholin tarpeettomuus/sen mukanaan tuoman pöhnän epämiellyttävyys ovat asioita, joista on keskusteltu lopettamiseeni liittyen, joskus taisin puhua esimerkistä lapsiinkin päin.

Ilokseni lapsenikaan eivät ole osoittaneet järin suurta kiinnostusta alkoholia kohtaan. Täysi-ikäinen saattaa joskus seurassa ottaa baarissa tuopillisen, jota sitten lipittää muutaman tunnin ajan kun se ei oikein maistu. Seuraava ikäjärjesteyksessä on selvinnyt yhdellä kokeilulla, minkä jälkeen joko on onnistunut peittelemään (pysymällä kohtuudessa), tai sitten kokemus riitti. Toivon jälkimmäistä. Ehtii sitä myöhemminkin.

Eli raittiina eteenpäin, eikä taivaanrannassa ainakaan nyt näy mitään mustia myrskypilviä, joten eiköhän tämä taivalkin jatku.