Ville

Päivän Hesarissa oli juttua HIMistä ja tietenkin Ville Valosta. Tekstin keskellä ihan vain ohimennen mainittiin, että Ville sihautti oluttölkin auki. Pitikin mainita.

Valollahan on takana ilmeisen rankka päihdekausi ja vieroitus.

Piti sitten googlailla, että mitähän muuta sille kuuluu kuin tulossa oleva levy. Blogi löytyi, ensimmäisenä kuva jossa hänellä on olutpullo kädessä. Etiketti piilossa, joten saattaahan se alkoholitontakin olla.

Onko niin, että juovan ympäristön houkutuksia on vaikea vuosi toisensa jälkeen vastustaa. Se, että halu "olla normaali", kuin muut, nousee vähitellen voimakkaammaksi kuin muistot omasta päihdehelvetistä? Onko sekin minulla vielä edessä?

Eihän se Ville Valon juominen tai juomattomuus minulle pätkääkään kuulu, oma on asiansa. Alkoholistina vain ei voi välttää sitä välitöntä surun tunnetta, huolta siitä että lahjakas ihminen on ehkä (!) kaltevalla pinnalla. Vaan voihan se olla, että hän on se yksi miljoonasta, joka kykenee pysymään kohtuukäytössä liikakäytön jälkeen.

Toivotaan parasta. Mieluusti näkisin hyvinvoivan HIMin vielä lavoilla ja levyillä.

Työaddiktio

Töissä loppumetreillä on yksi projektin tapainen. Ylityösaldo nousee tiukkaa käyrää, viikonloppuna kumpanakin päivänä töissä. Työhön jää koukkuun: "Teen vielä tämän. Yksi sähköposti, ei enempää. No joo, se yksi tekstinpätkä, mutta sitten ei enempää." Vähän niin kuin silloin joskus: "Yksi olut, ei enempää. No joo, iso lasi viiniä, mutta sitten ei enempää."

Tyhmäähän tuo on.

Viikonlopun ja alkuviikon Hesarin jutut työuupumuksesta ja masennuksesta kyllä mietityttävät. Tunnistin tilanteeni heissä, sairastujissa. Kehuttu suorittaja, "työn sankari".

Jotkut kuulemma addiktoituu helpommin kuin toiset. Minä olen rankemmalla paneutumisella kokeillut äitiyttä, työtä ja alkoholia. Yhdestä irtautunut ainakin näillä näkymin, toinen mietityttää ja kolmannen vien mukanani hautaan, jos sinnekään. Taidan jäädä kummittelemaan lapsilleni.

Alkoholista irtautuminen oli helpointa: se on niin ilmiselvästi negatiivinen, eikä sen poistamisesta omasta elämästä ole ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Työllä taas on paikkansa: tuntuu turvalliselta kun asuntolainojen osuus pienenee kuukausi toisensa jälkeen, ja siinä ohessa voi viettää varsin turvattua elämää. Ei luksusta, mutta huoletonta. Tällä omaisuudella ei työelämästä irtautuminen olisi mahdollista, eläkeikään on vuosikymmeniä, enkä oikeasti edes haluaisi.

Työaddiktion pysäyttämisen taitaa tehdä vaikeaksi sekin, että kuitenkin enimmäkseen pidän työstäni, ja tiedän että tekemisilläni on merkitystä. En voi kuitenkaan olla tuntematta lievää huolta: milloin näen, että olen luisumassa liian vauhdikkaasti kuiluun töineni? Osaanko pysähtyä, ja miten pysähtyä?

Mietin sitäkin, että hakeutuisi uusiin töihin. Pitkä työsuhde yhteen paikkaan on kai johtanut tähän hillittömään sitoutumiseen, haluaa että asiat sujuvat ja etenevät, työpaikan ongelmat ovat melkein kuin kavereiden ongelmia jne. Mutta kuulemma yli nelikymppisen on vaikea tälläkin alalla saada uusia töitä. Pitääkö paikkansa, en tiedä.

Pitää miettiä.

Lapset ja alkoholi

Kahdestaan "lainalapsen" (tai nuori se on) kotona, itsetekemät kuka missäkin harrastuksessa. Lasten poissaolo aina mietityttää, vaikka ovat jo ajat sitten ylittäneet iän jolloin tärkeintä on olla äidin kanssa kotona.

Ajatus alkoholista ja omista lapsista hermostuttaa. Vanhin voisi jo laillisesti ostaa ihan itse, mutta häntä ei (onneksi) kiinnosta, kulkee piireissä joissa alkoholia ei erityisemmin arvosteta. Seuraavaksi vanhimmalla taas se mielenkiinto näyttää olevan, mutta ei ole vielä onnistunut yrityksissään (tai ainakin näin oletan).

Monta kertaa olen puhunut siitä, mikä minua pelottaa hänen mahdollisessa käytössään, ja miksi toivon että käyttö lykkääntyisi mahdollisimman myöhään. Sen tiedän, että paras kaverinsa oli jo äidiltään pyytänyt juomia (ei ostanut, ja kertoi minulle).

Tuntuu vaikealta löytää oikea tasapaino: loputon puhuminen ja kieltäminen saa tässä lapsessa aikaan todennäköisesti päinvastaisen puolustusreaktion. On vain pakko luottaa siihen, että hän on jotain minun puheistani poiminut ja ymmärtänyt, ja palata asiaan jos osoittautuu että luottamus ei riitä.

Omat siivet on jokaisen kasvatettava ja niitä opittava käyttämään. Äitinä vaan mieluusti lennättäisi sen lapsen jo vaikeimpien paikkojen yli, näyttäisi helpommat tiet.

Uutisista poimittua

Silmään osui pari uutista, joiden aiheena on alkoholi.

Seurakunnissa keskustellaan siitä, voidaanko ehtoollisella tarjota pelkästään alkoholitonta vaihtoehtoa. Savon sanomat otsikoi: "Kirkonmiehet: Alkoholi kuuluu ehtoolliseen". Olen uskonnoton, enkä ehkä ymmärrä tarpeeksi syvällisesti luterilaista ehtoollissakramenttia, vaikka rippikouluni olenkin aikoinani käynyt. Uutisointi herättää minussa vähän hämmennystä: oikeastiko ovat tosissaan? Että vain alkoholia sisältä juomatilkka on mahdollinen symboli Jeesuksen verelle? Lainaus arikkelin lopusta:

Turun arkkihiippakunnan dekaani Timo Tavast puolestaan ei ymmärrä alkoholittomaan ehtoolliseen siirtymistä.

– Se on mielestäni turhan pitkälle viety viritys, enkä näe sille mitään perusteita. Alkolipitoinen viini kuuluu kirkon perinteisiin. Riittäisi, että alkoholiton viini on vaihtoehtona erityisryhmille.

Alkoholittoman viinin tulee ehtoolliskäytössä olla rypäleistä tehtyä käymisteitse valmistettua viiniä, josta on poistettu alkoholi. Jotkut seurakunnat kuitenkin poikkeavat jumalanpalvelusoppaan säännöistä.

– Monessa paikassa alkoholiton vaihtoehto on mehu. Sitä ei voi millään hyväksyä, Timo Tavast sanoo.

Mehua "ei voi millään hyväksyä"??? "Turhan pitkälle viety viritys"??? Missä kuplassa nämä ihmiset elävät? Onko niin, että vakavasti fyysisesti alkoholiriippuvainen on heidän mielestään tämän sakramentin ulkopuolella? Voisivatko nämä herrat palata vaikka lukemaan Vuorisaarnaa?

Toinen artikkeli, Turun sanomien "Alkoholi maksaa Turulle jo 11 miljoonaa vuodessa" kertoo karun luvun alkoholin käytöstä:

Terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen (THL) mukaan 20–54-vuotiaista turkulaisista noin 44 prosenttia juo liikaa alkoholia. 

44 prosenttia, melkein joka toinen. Ei mene hyvin.

Puolitoista vuotta raittiutta

Tuli tunne, että pitäisi olla jotain mieltä jostakin. Tikusta asiaa.

Sormilla laskien sitten selvisi, että tänään tulee täyteen 1,5v täysin alkoholitonta kautta. Suoritteena minulla se ei ole sen kummempi kuin yksi vuosi, koska tähän väliin ei ole mahtunut mitään suuria järistyksiä tai juomishinkuja.

On se kai kuitenkin jotain. Puolessa välissä kohti sitä tilaa, jota tutkimuksissa kutsutaan "oikeaksi" raittiudeksi. Kolme vuotta raittiina ollut kelpaisi jo raittiustutkimuksiinkin, jos joku sellaisia tekee.

Tänä viikonloppuna on ollut pari tilannetta, jolloin vähän huvittuneen oloisena, ulkopuolisenakin, on muistellut omaa itseään ja juomistapojaan. Lauantaina puolen päivän aikaan kävelin Stokkan edessä olevalla kävelykadulla terassin ohi. Terassilla istui muutama ihminen kaljatuoppi edessä. Tuli mieleen aika, jolloin optimoin kaupungilla käymisen niin että ainakin kahdella ehti käydä. Semmoisen saa mahdutettua aikatauluun ilman että kotiväki ihmettelee, missä se viipyy.

Toinen oli junamatka Turkuun. Sopivan mittainen matka, että kolme ehtii. Yleensä kaksi, koska siihen ei myyjä kiinnitä huomiota. Kolmas on jo vähän sellainen, alkoholistimainen.

Niitä terassilla istujia pikaisesti mietin. Sen verran, että ehkä jokaisen kannattaisi sitä juomista miettiä. Olivat yksin, jokunen toisen ihmisen kanssa. Melko viileää oli. Vähän pakonomaista. Ei tullut kaipuuta.

Niin joo, kävin Alkossakin, piti ostaa parin desin pullo viiniä lihapataan. Jäin oikein tuijottelemaan niitä hyllyjä, että tuleeko joku fiilis. Ei tullut. Vähän niin kuin turisti katselee jotain, jota ei meinaakaan ostaa, uteliaana. Ihmeellisen helppoa.

Sen opin, että viiniä saa näemmä nykyään tölkeissäkin. Eläköön mahdollisuus juoda missä tahansa, milloin tahansa, helposti ja vaivatta. Edes korkinavaajaa ei tarvitse.