Matkalla vai perillä

Pari edellistä viikkoa kulunut pääosin mökillä, nyt käväisemässä kaupungissa pyykkiä pesemässä ja hoitamassa asioita, takaisin taas tänään. Netti toimi mökillä huonosti, ja tuntui että oli niin paljon tekemistä ettei aikaa riittänyt aktiiviselle raittiuden harrastamiselle.

Mökillä mies tarjosi hörppyä maistiksi uudesta oluesta, oli kuulemma hyvää. En uskaltanut maistaa, en jaksa ruveta säätämään sitä voiko maistaa yhden vai kenties kaksi hörppyä ja kuinka isoja, ja miksei sitten maistaisi sitä kolmatta. Helpompi näin. Ystävällisyyttähän hän, samalla tavalla on maisteltu uusia makuja yhteisesti koko yhdessäolomme ajan. Tavallaan sääli. Toisaalta: on noita oluja vuosikymmenten mittaan maisteltu varmaan satoja, ja tuskinpa yhdenkään makua tunnistaisin jos pitäisi uudestaan maistaa.

Eilisaamuna mittailin Punavuoren ja Hietalahden katuja. Paljon kauniita taloja,  enkä muistanut milloin viimeksi niitä  olen katsellut.  Paljon kapakoita, tai olutravintoloita. Viime kesänä vastaavassa  tilanteessa olisin varmasti poikennut niistä jossakin - ja  missannut sen tunteen, joka kauniista taloista tuli. Mietin taas, että mikä kapakoissa oikein viehättää, ja edelleen tuntui että se oli se irrallisuuden, oman ajan ottamisen tunne, tietynlainen ulkopuolisena maailman - omansakin - tarkkaileminen.

Siitä oli sitten helppo muistaa, että ei tuo tunne vaadi seurakseen alkoholia. Oikeastaan se tulee paremmin juuri liikkeessä, matkalla, tarkkaillen muuttuvaa maailmaa ja maisemaa. Yksin kulkiessa ei tarvitse edes puhua, tai  pelätä seuraan tunkeutujia. Kapakassa sitä on ikään kuin perillä, pysähdyksissä, jumissa. Sopi se tietysti alkuvuoden tunnelmiin, jolloin tuntui että olin jumissa töiden ja harrastusten ja opintojen ja perheen puristuksissa - ehkä siihen ei mahtunut tuota matkallaolon tunnetta, vaan vain "perilläoloa", tästä ei enää eteenpäin -tunnetta.

Toki pysähdyin baariin, jäätelöbaariin, söin jäätelöannoksen, sen perinteisen jossa on suklaakastiketta ja kermavaahtoa ja pähkinärouhetta. Sopivasti syntisyyden tunnettakin: näillä kiloilla moisia pitäisi välttää :-) Mutta jos edellisestä on noin kymmenen vuotta, niin sallittakoon.

Eilen vertaistukitarinoita lukiessa retkahdukset pysäyttivät. Hyvä muistutus, että niitä vaikeuksia voi tulla yllättävissä tilanteissa.

Jatkuva epävarmuus?

Tuoreessa Tiede-lehdessä (7/2011) oli artikkeli otsikolla "Onnistu luovuttamaan".

Tekstissä pysäytti monikin kohta, mutta erityisesti tämä, joka liittyi blogin aiheeseen eli raitistumiseen. Lainaan yhden kappaleen:

Poikamainen hätäily on pilannut monta lupaavasti alkanutta toipumista. Kuiville päässyttä alkoholista ja hänen lähipiiriään tietenkin ahdistaa, voiko raittiuden säilymiseen luottaa. Kun raitistunut ratkeaa ryyppäämään, epävarmuuden piina katoaa, mutta samalla häivää myös selvä pää. Raittiina pysyminen edellyttää jatkuvassa epävarmuudessa elämistä. Päivä kerrallaan ja vuositolkulla.

Hätäilyn vaara: sen kyllä  ymmärrän ja olen huomannutkin, varsinkin alussa monen on vaikea sietää niitä vieroitusoireita, jotka eivät niin selviä: väsymystä, ärtymystä, saamattomuutta jne. Ja ymmärrän senkin, että ainakin syvemmälle vajonneiden alkoholistien läheisiä ahdistaa luottamuksen puute (minun miestäni ei taida, kun kerran vielä ehdottaa kuohuviiniäkin).

Mutta: ei epävarmuuden piina ratkeamiseen katkea. Ja protestoin vahvasti myös tuota vuositolkulla jatkuvaa epävarmuutta. Tässä(kin) kirjoituksessa on taustalla mielestäni vanhanaikainen alkoholismin ja alkoholistin kuva: vain sen, joka on käynyt todella rankasti pohjalla ja harrastaa esim. tuurijuoppoutta. Kuka "tavallinen alkoholisti" enää haluaa raitistua, kun  lehdessäkin uhkaillaan jatkuvalla  epävarmuudessa elämisellä?

Otsikko "onnistu luovuttamaan" on kyllä hyvä. Luovutin alkoholista.

Siivousta

Jotain piti tehdä. Siivosin kaappiani, alkaa pursuta yli äyräidensä eikä mitään meinaa löytää.

Ikävä löytö. Löysin tyhjän kaljatölkin, ihan omin käsin piilottamani.

Päällimmäinen tunne ei ole ylpeys. Kuka tässä asunnossa on asunut, ja missä ihmeessä minä silloin olin?

Kaappi tuli kuitenkin siivottua, ollaan siitä tyytyväisiä :-) 

"Minä ja viina"

Hesarin loppupäähän kätkeytyi juttu kohtuukäyttöön siirtyneestä Juhasta. Artikkeli näemmä päätyi myös Hesarin nettisivujen ilmaispuolelelle otsikolla "Nykyään kaksi lasillista riittää". Tuo on osa artikkelisarjaa, joka oli tituleerattu "Minä ja viina", osa 4; aiemmista osista löysin vain osan 1, jonka myös muistin lukeneeni. Käsitteli sitä, miten työpaikalla käsitellään hoitoonohjausta ja päihdeongelmaisia.

Mielenkiintoinen tämä Juhan juttu sikäli, että vaikuttaa samantapaiselta juopolta kuin niin moni muukin, tai kuin minä silloin kun viikonloput vielä riittivät juomisharrastuksen hoitamiseen. Hän on havainnut käytön vähentämisen hyvät puolet, ja juominen on keskimäärin hanskassa.Pari merkittävää lainausta:

"Ajattelin, että minulla on oikeus rentoutumiskeinooni, vaikka se tarkoitti sitä, että olin kotona usein itsekäs ja poissaoleva. En osallistunut perheen asioihin niin paljon kuin olisi pitänyt."

ja

Hän pakeni nousuhumalan avulla tunteitaan.

Miltäkö tarina tuntui? Kateutta en itsestäni löytynyt, ei minun tällä hetkellä tee mieli edes sellaista että "kaksi lasia viikonloppuisin". Uteliaisuutta kyllä. Mietin, että miten hän uskaltaa - eikö hän pelkääkään, että määrät kuitenkin salakavalasti kasvaisivat?

Alkoholin käytön muisteluita

Intouduin valmistelemaan yhden lapsen juhlapäivää (sukulaisia tulossa). Tykkään ruoanlaitosta, ja olen nyt väkerellyt pakastimeen kaikenlaista pienistä karjalanpiirakoista alkaen (terapeuttista niitäkin on rypytellä). Näillä helteillä ei oikein voi säilyttää kuin pakastimessa, joten teen sellaista joka pakastamisen kestää (ne tuoreet sitten samana päivänä).

Useamman kuin yhden kerran muistui mieleen, miten jossain vaiheessa tuo väkertäminen vaati tuekseen viiniä, tai ainakin piti ahkerasti käydä lepuuttamassa jalkoja olutlasin kanssa istuen. Nyt kun noista ajoista on aika jättänyt, tuntuu se oudolta. Miksi ihmeessä se istuminen vaati sen olutlasin? Kyllä vesilasi ja hyvä kirja siihen riittävät.

Vähän tietysti harmittaa, että pitääkö sitä nuo ikävät muistot muistaa ensimmäisenä (tosin kai se tukee sitä, että pysyttelee irti). Tuleva sankari kävi ihmettelemässä, että miksi minä "stressaan" (näen vaivaa, hänen kielellään) näistä juhlista. Silloinkin kun he olivat pieniä, lastenjuhlissa ei ne kaverit aina edes maistaneet kaikkea ja paljon jäi yli. Hyvä että muistutti, tuli mieleen mukavampiakin muistoja oman äitiyden uralta... Kerroin, että ei minua se tekeminen stressaa, minusta tuntuu hyvältä tehdä jotain "näkyvää", ja onhan ne herkut kivoja, kun on juhlat.

Mikä oli se, joka ajoi hakemaan lisäiloa alkoholista, iloa joka ei sieltä lopulta kuitenkaan löytynyt?

Yksinäinen alkoholisti

Julkisuuden henkilöiden - kuten Myllylän - alkoholismidraamat kiinnostavat, vaikka niitä draamoja lähempääkin löytyy. Joku siinä on, enkä aio moralisoida itseäni siitä että jotenkin tämä Myllylänkin kohtalo tuntuu kovin surulliselta. Pistää pohtimaan.

Iltalehti onnistui kerrankin artikkelissaan "Yksinäinen loppu": "Mika Myllylän ympärillä riitti porukkaa, mutta yksinäisyyttä baaritutut eivät poistaneet." Osalla meistä alkoholisteista taustalla on voimakas halu olla sosiaalinen, mutta toisaalta pelko olla sitä, ja kaljan voimalla sitten uskaltaa / osaa olla porukassa mukana. Yksinäisyyden pelko saa jatkamaan juomista, vaikka järki vihjaisikin muille teille.

Pohjimmiltaan juominen taitaa olla ainakin jonkun vaiheen jälkeen aika yksinäistä puuhaa. Toki sellaisilla kuin minä, jotka hakeuduin mieluiten ongelmajuomaan yksin ja piilossa, oli se aina yksinäistä.

Mikä olisi se viisasten kivi, jolla ihmiset saadaan yhteen ilman alkoholin voimaa? Vapauden ja vapautumisen nimissä tapahtunut kehitys, että joka ainoassa yleisötapahtumassa tarvitaan se kaljateltta, on vienyt kehitystä vielä hullumpaan suuntaan, ikään kuin ei enää luotettaisi siihen että ihmiset osaavat olla keskenään myös ilman viinaa. Raadollisesti tietysti kyse on  bisneksestä: valtavan voittoisia lienevät nuo kaljateltat, eihän niitä kukaan huvikseen pystyyn pykää. Jos asiakkaat loppuvat, loppuvat teltatkin.

Myllylän(kin) kohdalla tuo yksinäisyys surettaa. Putous juhlitusta sankarista säälittäväksi juopoksi on valtava. Vastaavia pudotuksia tapahtuu lehtien otsikoiden ulkopuolella varmaankin päivittäin, tosin sankarin sädekehä on saattanut säteillä vähän pienemmälle piirille kuin koko kansakunnalle, mutta henkilön tasolla silti pudotus on yhtä paha.

Tunnustan, että tätä kohtaa alkoholismia en täysin ymmärrä. En sitä, mikä ajaa juomaan vielä senkin jälkeen kun on saanut "valaistumisen" ja ymmärtänyt, että juomisessa ei varsinkaan omalla kohdalla ole minkään valtakunnan järkeä, ja elämä on helpompaa ilman. Ehkä onnistuin lopettamaan ajoissa ja irtipyristely oli vielä helpompaa, tai ehkä se "naksahdus" aiheutti viinanhimon häviämisen.

Pohjaltakin kuitenkin jotkut nousevat, kuka minkäkin ihmeen voimalla. Mikä olisi se taikakeino, jolla saisi ihmiset ymmärtämään, että voivat elää täyttä ja onnellista elämää ihan ilman alkoholiakin, ja saada löytämään se oma henkilökohtainen toipumisen ihmeensä ja reittinsä? Ja millä saada erityisesti riskiryhmät laitamineen kuulemaan se viesti?

Kynttilän kuva: http://www.gratefulness.org/

Oikeus juoda

Yläreunan uutisotsikoissa juoksee noita alkoholiaiheisia artikkeleita, google-syöte. Silmään pisti Iltalehden "Oi mutsi, mutsi..:". Piti lukea, vaikka ajatus on muualla.

Pari lainausta:

Suomalaiseen kulttuuriin kun nyt kuitenkin kuuluu ajoittainen reipas alkoholinkäyttö, eivätkä likikään kaikki äidit tiedä raskaudestaan heti varhaisvaiheesta alkaen. 

Ja

Moralisoimalla kysymystä ei siis voida ratkaista. Ei myöskään ole inhimillistä (eikä järkevääkään) tuomita alkoholiongelmaisia äitejä, koska se johtaa vain enenevään salailuun ja syyllisyydentuntoihin. Sen sijaan terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ammattilaisilla pitää olla rohkeutta puuttua ja ottaa aihe puheeksi. Suomessa on perinteiseti vallinnut viinan suhteen maton alle lakaisemisen kulttuuri, sen on muututtava, jos syntyvien FASD-lasten määrä halutaan laskuun. Puuttuminen on välittämistä, vaikeneminen on välinpitämättömyyttä!

Jälkimmäinen on lähes yhtä naiivia tekstiä kuin mihin itse kykenisin. Kyllä se maton alle lakaisemisen kulttuuri on ihan jokaisen viinankäyttäjän päässä, ei "viranomaisilla". Neuvoloissa ehkäpä jo tuo juomisasia otetaan esille, ongelma on se että jatkuva ja varsin runsas alkoholinkäyttö on monessa piirissä hyväksyttävää, lähes ihailtavaa. Kirjoittaja tuntuu olevan sitä mieltä, että ajoittainen reipas alkoholinkäyttö on ihan ok.

Neuvolassa eväät on aika vähissä, jos koko muu lähipiiri tukee juomista ja näyttää sille mallia. Valitettavasti.

Itse kysymys on toki moraalisena ongelmana erittäin vaikea, mutta ei siitä selviä sysäämällä vastuuta terveydenhoitohenkilökunnallekaan.

 

Parempiakin päiviä...

Jotenkin nämä lähipäivien uutiset ovat synkeitä. Alkoholilla ja päihteillä on osuutta - muodossa tai toisessa - niin moneen ennenaikaiseen kuolemaan.

Aamusella olin jonottamassa terveyskeskuksessa lapsen kanssa lääkärille. Silmään pisti useitakin päihdevalistusmainoksia, ja olin yllättynyt: niissä oli ihan fiksu ja positiivinen ote. Kysymysten muodossa haastettiin ihminen ajattelemaan itse, ja sivulauseessa todettiin, että päihdeneuvontaakin saa. Painavan lastin kanssa sieltä kuitenkin lähdettiin: lähete jatkotutkimuksiin muualle. Sydämessäni pelko pyristeli lähemmäksi pintaa, ja on tässä päivän mittaan itsepintaisesti muistutellut itsestään. Yritän vastata, että pelkäämällä eivät asiat ratkea eivätkä muutu, nyt pitää vain odottaa. Todennäköisestihän pelkään turhaan.

Töihin piti tulla pariksi päiväksi, mutta se oli sovittukin jo aiemmin. Turhaa säätämistä asioiden kanssa, mutta sellaistahan se on - kaikkia eivät tehdyt ratkaisut tyydytä.

Harrastuspuolelta tuli kasvoille märkä rätti, ihmeellinen reaktio ja haukut - perusteettomat, tietenkin :-) - yllättävältä taholta. Ymmärrän, että ihmiset turhautuva kun joku "oma juttu" ei suju juuri niin kuin ajattelee, mutta eikö sentään pitäisi käyttää hitunen harkintaa miettiessään kenet haukkuu, eli ei nyt haukkuisi ainakaan sitä, joka ei asialle olisi edes mitään voinut. Onkohan naisellinen ominaisuus, että perusteeton ja väärään henkilöön kohdistuva kritiikkikin tuntuu pahalta? Tai ainakin pitää työskennellä, että pääsee sen yli. Toistaiseksi olen pidättäytynyt vastahyökkäyksestä, sitäpaitsi tässä mielentilassa en muutenkaan jaksaisi.

Mitäs tästä päivästä voisi oppia? Se, mitä minun sisälläni tapahtuu, tapahtuu minun sisälläni. Aurinko paistaa, ihmiset elävät ja kuolevat, pelkäävät ja rakastavat, itkevät ja nauravat. Minun vallassani ei ole noita muita muuttaa. Ehkä on parempi että nämä tulevat nyt kaikki kerralla, onpa sitten hoidettu ja edessä voi olla taas kivempia päiviä.

Julkisesti raitis

Pohdin erinäisistä syistä sitä, miksi alkoholin nauttimattomuus julkisissa tilanteissa "pelottaa" tällaisia alkoholiongelmaisia kuten minua, ja näemmä hyvin monia muita.

Erilaisuuden pelkoa ja "huomion herättämistä" pohdiskelin muistaakseni jossain aiemmassa raitistumisen vaiheessa. Kuulostaa nyt minusta(kin) tekosyyltä. Miten sitä on muka helpompi juoda jopa liikaa muiden seurassa ja siten nolata itsensä, kuin jättää juomatta? Onko se pohjimmiltaan sitä pelkoa, että paljastuu alkoholistiksi, henkilöksi joka ei kykene hallitsemaan alkoholin käyttöään, siis oikeastaan luuseriksi. Ja onko tuo leimautumisen pelko kuitenkin vain ihmisessä itsessään, luulee että leimautuu ja että se leima on nolo?

Tunnen sekä työ- että vapaa-aikaympyröissä ihmisiä, jotka eivät alkoholia juo. Jotkut ovat olleet ottamatta "aina" (olen tuntenut nuoresta asti), eli todennäköisesti heillä ei ainakaan pitkää juomishistoriaa ole taustalla. Toki heillä saattaa olla ymmärrys potentiaalisesta alkoholismista, joka on ollut päätöksen taustalla - en tiedä. Niistä absolutisteista, joita olen vasta keski-iässä tavannut, en tiedä taustoja, mutta enpä muista että se olisi ikinä kiinnostanutkaan. Vaikka  jostakusta kuulisin, että piti lopettaa liikakäytön takia, niin ei kyllä ensimmäisenä eikä toisenakaan ajatuksena tulisi mieleen, että onpa huono ihminen kun ei alkoholin käyttöään hallitse. Ei edes silloin, kun itse join. Hallintaahan sekin oikeastaan on - ja fiksumpaa - että osaa olla juomatta. Hassua, että itsen kohdalla tuollainen "luuserius"-ajatus kummittelee taustalla.

Matalalla profiililla edelleen etenen, enhän minä yleensä vieraille kerro muistakaan sairauksistani. Sitäpaitsi asia tuskin oikeasti ketään kiinnostaa, itseäni vain. Ehkä tämä oman ajattelun harha on kuitenkin hyvä tiedostaa, varmuuden varalle. Voi auttaa jossain tilanteessa.

Kohtaamisia bussipysäkillä, osa 2

Istuskelen kotibussipysäkillä. "Suurkaupungissakin" tulevat vuosien mittaan lähitalojen kasvot tutuiksi, vaikkei heistä muuta tiedä kuin ne kasvot. Ja julkisen humalassaolon tiheyden.

Katua ylittää ja kohti kävelee tuttu hahmo. Vanha nainen, hento, kävelee kumarassa kepin kanssa, ei mielestäni kuulu kategoriaan "säännölliset juojat". Säätilaankin nähden pukeutunut vähän turhankin lämpimästi, mutta siististi, takkikin taitaa olla silitetty. Istahtaa viereen ja tuo mukanaan voimakkaan alkoholin hajun, ei ole kuitenkaan silminnähden humalassa. Herranen aika, haisinko minäkin noin selvästi? Vaihdetaan muutama sana, hengähdettyään hetken nousee jatkamaan matkaa.

Tien toiselta puolen huikkaa hänelle toinen tuttu hahmo, se viisikymppinen mies joka on "aina" tuiterissa. En näe häntä ikinä muuten kuin tuossa tilassa, iloisena ja nauravana, kaikkia tervehtivänä, parhaimmillaan kertoo jopa hauskoja juttuja. Positiivisuuden perikuva. Luulen, että en ole häntä ikinä nähnyt pahantuulisena. Onko olemassa ihmisryhmä, joka pystyy olemaan hyväntuulinen juoppo koko ajan, vai onko hänelläkin huonot hetkensä ja masennuksensa?

Alkoholismilla on monet kasvot.

Tunnustaminen

Tuli sattumoisin tänään vielä mieleen tuo kohtaaminen bussipysäkillä ja erityisesti se, että ääneen sanoin että oli pakko lopettaa juominen - se oli muuten ensimmäinen kerta, kun sen puhumalla julki toin. Ventovieraalle.

Joskus perustin fb:hen Alter Egon, nimimerkin, jolla pelasin paria Zyngan peliä. Farmvilleä tai Mafia Warsia tms pelanneet varmaankin tunnistavat sen, että noissa peleissä olennaista on laaja kaveripiiri, joka lähettelee toisilleen kaikenlaista roinaa. En halunnut oikeaa minääni moisille tekokavereille uhrata, joten siis pelasin jonkin aikaa tuolla "salanimellä", jonka tuuppasin useammallekin "add me" -palstalle.

Muutamaan ihan mukavaan tyyppiin törmäsin tuossa yhteydessä, ja kun huomasin että en ole pitkään aikaan ko peleihin koskenut (niihin kyllästyy, pelissä alkoi olla yhä tärkeämpää tuo roinan lähettely ja keräily, joka taas minusta oli tylsää), ajattelin että käyn sulkemassa tunnuksen & ennen sitä lähetän tuon roinan jollekulle, joka vielä pelaa.

Uutisvirrassa silmään pisti erään amerikkalaisen kommentti, jossa hän kertoi olleensa muistaakseni 25 viikkoa raittiina, ja että aika oli tuntunut kovin pitkältä. Hän esiintyi oikealla nimellään, ja kommentteja oli usealtakin ko henkilön ilmeisesti paremmin tuntevalta. Joku sitten kysyi suoraan että miksi, oliko taustalla sairaus tai muu, pitääkö huolestua. Hän vastasi, että ei, juominen alkoi vain mennä käsistä ja oli parempi lopettaa. Joku päätöstä sitten kehuskelikin, ja naljaili toiselle että tämänkin pitäisi.

Tuo ei kyllä minulta luonnistuisi, fb:ssä tunnustaminen siis. Eihän hän itseään alkoholistiksi sanonut, sanoi vain että alkoi mennä käsistä. Mutta kun mietin tuota bussipysäkkiepisodia, totesin että jotain vapauttavaa tuollaisessa tunnustamisessa on. Ja olen minä sitä sen verran miettinyt, että tiedän kyllä ne läheiset ihmiset, joille voin kertoa päätökseni kaikki taustat, jos asia edes ikinä tulee puheeksi.

Juoppo juopon tunnistaa

Bussipysäkillä, puolen päivän maissa, "kaukana" kotoa.

Nojailen katoksen reunaan, ajatuksissa niitä näitä. Penkillä istuu arviolta kolmekymppinen mies, nauttii oluesta. Hän aloittaa keskustelun, pohtii säätä. Puidaan sitä yhdessä, eri näkökulmista.

Sitten hän pääsee asiaan. Putki jäänyt päälle juhannuksesta, pitäisi löytyä katkopaikka. Tyttöystäväkin heitti ulos, vaikka hän oli tyttöystävää (raitis ihminen) tukenut vaikeina hetkinä. Eikä hän mennyt takaisin, vaikka tyttöystävä vartin päästä soittikin ja kehotti tulemaan sohvalle. Erityisesti harmitti, ettei tyttöystävältä herunut mitään katkaisua helpottavia pillereitä (kuulemma päihdehuollon ammattilainen, ei vain häntä osaa auttaa), eikä katkopaikkaa. Katkolle hakeutuminen pitäisi aloittaa terveyskeskuksesta, ja sinne saa ajan vasta keskiviikkona. "On kai niin paljon avuntarvitsijoita", hän pohtii.

Mietin, kerronko. Sanonko. Kerroin. Sanoin, että minäkin join, mutta oli pakko lopettaa. Ensimmäinen kysymys sai minut hämilleen: "montako vuotta". (En minä tiedä, liian monta.) Seuraavaan oli helpompi vastata: joinko joka päivä. Lopussa kyllä, sanoin. (Ehkä joku päivä unohtui välistä, mutta se oli varmaankin pakon sanelema vahinko.)

Vähän yritin olla rohkaiseva, mutta aika tyhjäksi ne puheet jäävät. Kerroin, että näin minun on parempi (mikä yllätys!). Tajusin, että ei minulla ole mitään oikeaa tietoa tuollaiseen tilanteeseen: onko tässä kaupungissa joku paikka, johon pääsee heti katkolle, tai edes 24h juomattomuuden jälkeen? Sanoin toki, että lopettaminen on aloitettava itse, ei tyttöystävä voi toisen puolesta lopettaa. Niin kuin hän ei sitä olisi tiennyt, periaatteessa.

Bussi tuli, nousin siihen. Mies ja kaljatölkkinsä jäivät pysäkille. Loiventamaan, sillä keinolla kuulemma voi itse lopettaa, ottaa vain vähän joka päivä.

Jäi harmittamaan, en oikein tiedä mikä. Melko siistin oloinen juoppo. Sitä toivoo, että osaisi sanoa ne taikasanat, joita kukaan muu ei ole osannut sanoa, ne jotka saisivat aikaan sen kuuluisan raittiusnaksahduksen. Tai olisi edes niin, että olisin osannut katkon suhteen antaa oikeita neuvoja. Tai muistanut kysyä, käyttääkö nettiä ja kehottaa netin tukipalveluihin.

Huokaus

Onneksi oli ne hyvät päivät.

Illansuussa kotiinpaluu. Mies kiukutteli omiaan (miten sillä voikin "aina" olla niin vaikeaa tuo paikasta toiseen siirtyminen, ihmeellistä äksyilyä aina se ilta), vierailulta kotiin palannut nuorison osa vastaili enimmäkseen "myh" (onko se kyllä vai ei, pitää tulkita äänenpainosta ja katseesta). Loppuosa purki kasvamisen tuskansa vasta kaupungissa, mökillä taisi olla sen verran ohjelmaa että ei ehtinyt.

Eikä siinä vielä kaikki. Harrastuspuolelta tuli viestiä, että eräs henkilö oli jättänyt lupaamansa asiat tekemättä, ja ne täytyy hoitaa heti huomenna. Harmittaa tuollainenkin.

Kai se erossaolon tuska voi noinkin purkautua. Tai ainakin pitää ajatella niin, helpompi kestää.

Ja on jotain edistystä tapahtunut: joskus aiemmin vastaavassa tilanteessa olisin saattanut sulkeutua olemaan itsekseni. Kun jaksaa yrittää, niin "myh"inä muuttuu vähitellen sanoiksi ja vierailukuulumisiksi, ja joku uskoo että ei lopultakaan ole maailman ainoa joka vastaavia murheita pohtii.

Hyvä kuitenkin, että selvä päivä. Empatiakin on aidompaa näin.

Lapset ja loma

Jossakin viikonlopun lehdistä oli artikkeli trendistä pitää lapset päivähoidossa aikuisten lomien ajan, kun aikuisetkin tarvitsevat lomaa.

En ymmärrä. Surullista. Meillä lapset ovat menneet hoitoon vuoden ikäisinä, enkä ole niitä "vain äiti osaa hoitaa lapsensa tasapainoisesti ja oikea paikka on kotona" -tyyppejä, mutta tuo menee minusta vähän yli. Onneksi "ymmärsin" alkoholisoitua vasta kun lapset olivat isompia, teini-iässä tai sen kynnyksellä ("onneksi" on tosin tässä yhteydessä vähän outo ilmaus, parempi olisi ollut jättää koko alkoholi jo ajat sitten, mutta edelleen uskon että vahingot pysyivät vielä melko rajallisina).

Miltä nämä aikuiset haluavat lomaa, ja mille? Eihän uhmaikäinen aina helppo ole, mutta kyllä se yhdessä tekeminen on lomaa. Ei mekään suuria tehty, silloin ei ollut autoa eikä ulkomailla alvariinsa rampattu, edes joka kesä. Meillä on tietysti se onni, että asutaan kerrostalossa, jossa naapurustosta löytyi samanikäisiä kavereita sekä lapsille että vanhemmille, ihmisiä joita vieläkin sanon ystäviksi. Lomia pidettiin miehen kanssa peräkkäin pitkään, ja nykyään tuntuu luksukselta olla pari viikkoa yhtä aikaa.

Tuskinpa - toivottavasti - nämä kaikki "lomaa" kaipaavat vanhemmat eivät kaipaa sitä juomisharrastukselle. Toki on remontteja ja muuta, mutta kyllä meillä lapset "osallistuivat" remonttiin, valokuviakin on kun irrottavat alle metrin mittaisena tapettia seinästä tai pohjamaalaavat seinää nakuna.

Olisiko tuo juomisharrastuksen lisääntyminen lasten kasvaessa liittynyt siihen, että osasivat ja halusivat tehdä jo asioita itse, enkä heti osannut hallita "itsenäistä" minääni? Keittiöpsykologiaa? Ajattelevatko nämä loman kaipaajat samoin kuin minä vielä alkuvuodesta, kun livahdin töiden jälkeen jonnekin juomaan tuopillisen, ja sitten salaa kotona pari lisää - tuolloin olin yksin ja "vailla kenenkään vaatimuksia"?

Tuo "vailla vaatimuksia" on tavallaan aika petollinen ajatus. Ihmisten perustarve lienee tarpeelliseksi itsensä tunteminen. Tarpeellinen myös muille kuin itselleen, mutta myös itselleen. Tasapainossa: toisessa ääripäässä mennään ylenpalttiseen kiltteyteen ja itsensä kieltämiseen, jälkimmäisessä taas puhtaaseen itsekkyyteen, joka voi ilmetä vaikkapa juomisena, ja pidemmän päälle myös tarpeettomuuden tunteena ja siihen liittyvänä noidankehänä.

Päivän agenda: olla sopivasti tarpeellinen.

Retkahdusuni

Touhukas päivä.

Nyt illalla mietin viime yön unta: unta, että olin retkahtanut, juonut ravintolassa useamman oluen. Unessa ne ihmiset olivat minulle tuttuja, mutta tosielämässä vieraita. Vieläpä ihmisiä, joiden seuraan hyvin epätodennäköisesti hakeutuisin. Tällä iällä ja elämänkatsomuksella tuskin retkahtaisin kikattavien, meikattujen nuorten naisten - tai suoremmin sanottuna, pissisten - seurassa.

Unessa olin kovin pettynyt, ja pohdin että mitä nyt tapahtuu. Että pitääkö minun jatkaa nyt juomista. Ja ennen kaikkea, että on se ikävää kun pitää taas selvien viikkojen laskeminen aloittaa alusta. Vähän omituisia ajatuksia, kyllä minä mielestäni olen raittiina ihan muista syistä kuin siitä, että tuossa sivussa tikittävän raittiuslaskurin numero jatkuvasti kasvaisi.

Mitähän minä unessa , alitajunnassani, yritin itselleni sanoa? Muistuttaa siitä itsensä hukkaamisesta (kun noin erilaiseen seuraan olin itseni kanssa päätynyt), joka tapahtui alkoholin käytön seurauksena? Vai siitä, että vaikka en enää taida kulkea äkkijyrkän reunalla, en kuitenkaan ole vielä kavunnut vakaasti tasaiselle pinnalle?

Ehkä pitää noita retkahdusohjeita lukea uudelleen, olisivat kyllä seuraavaksi linkkienkäsittelylistallakin, mutta olen lykännyt asiaa kun ovat niin pitkiä. Ehkä tässä auvoisassakin vaiheessa olisi syytä säilyittää kirkkaana muistissa, mitä olen tekemässä ja miksi. Tätähän minä haluan, juuri tätä.

Helle

Liian kuuma, jotta voisi tehdä töitä. Maalailu odottaa viileämpää keliä.

Muu perhe tuli mökille viikonlopuksi, palataan illalla yhdessä takaisin kaupunkiin vähäksi aikaa. Koirat eivät tienneet miten päin olisivat, jälleennäkemisen riemua puolin ja toisin (epäreilua: koirat saa hyppiä ja riehua onnesta ja jopa nuolla naamaa, minun on turha yrittää lähennellä :-o).

Mies kanniskeli lautoja, totesi sen jälkeen että kyllä ansaitsee nyt oluen. Tavallaan kuulosti pahalta, vaikka tiedän ettei hänellä ole alkoholin kanssa sen kummempia ongelmia.

Mansikoita ja jäätelöä, ja paljon vettä. Näillä mennään!  Muuta en kaipaa.

"Elämä on ihmisen parasta aikaa". Joskus voi olla toisen kaltaisensa, juopon, kanssa samaa mieltä.

Pelko ja rohkeus

Pohdiskelin pelkoa, ja sen vastaparia, rohkeutta.

Aiemminkin olen kirjoittanut, että kun lopetin juomisen, pelkäsin hysteerisesti. Pelkäsin, että en enää pääse irti.

Vertaistukipalstalla aika ajoin toivotetaan rohkeutta raittiuden tiellä. Pitkään olin itseni kohdalla sitä mieltä, että omasta tiestäni oli rohkeus kaukana. Jotenkin ajattelin, että se rohkeuden toivotus tarkoitti vain sitä raitistumista ja kiusausten voittamista.

Nyt kun aihe on saanut vähän etäisyyttä ja pahimmat pelot on ravisteltu olkapäiltä, niin näen tuon rohkeuden - ja pelon - myös toisesta näkökulmasta. Ehkä rohkeutta on sekin, että uskaltaa toimia jatkossa toisin eikä ajautua virran vietävänä - että uskaltaa pyytää sen alkoholittoman vaihtoehdon juhlissa. Että uskaltaa lähteä etsimään mitä muuta se maailma voikaan tarjota kuin oluttuopin kanssa seurustelun. Tuossa jälkimmäisessä ehkä tiivistyy se, miksi olen niin kiitollinen että vihdoin ymmärsin lopettaa. Eniten minua nyt harmittaa kaikki se tuhlattu aika, energia ja tunteet, jotka uhrasin alkoholille muodossa tai toisessa.

Ja vastineena sitten pelko. Tuntuu, että monia ihmisiä pitää kiinni juomisessa nimenomaan pelko. Enkä tarkoita pelkästään vahvasti alkoholisoituneita, vaan niitä "pikkuisen alkoholisoituneitakin", high-functioningeja, sellaisia joiden riippuvuus saattaa olla toistaiseksi selkeämmin henkistä kuin fyysistä. Juomista ei uskalla lopettaa, koska pelkää menettävänsä jotain olennaista. Se "olennainen" lienee itse kullakin eri asia: kaveripiirin menetys (muuttuminen), viiniseuran jäsenyys, poikkeaminen massasta.

Mitä pidempään tätä juomattomuuttani on jatkunut, sen varmempi olen että en ole menettänyt mitään tärkeää. Toki on ollut ja varmaankin tulee niitä tilanteita, jossa sen juomattomuuden koen hitusen kiusalliseksi, mutta ehkäpä itsetuntoni senkin kestää :-)