Verenluovutus

Kävin eilen verenluovutuksessa, pitkästä aikaa. Edelliskerrasta oli jo useita vuosia. Joskus kovin kauan sitten verenluouvutuksessahan katsottiin maksa-arvoja (muistelen, että opiskeluaikana joku olisi kehuskellut, että siellä on hyvä käydä katsomassa ettei maksa-arvot ole juomisesta liikaa nousseet). Krapulasta kysyivät (ei ole), alkoholismista eivät.

Alkuviikosta kävin pankissa juttelemassa mahdollisesta perusparannus- ja laajennuslainasta mökille. Eivät sielläkään kysyneet alkoholin käytöstä.

Aika paljon sitä elämää on alkoholinkin ulkopuolella :-)

Ongelmana: alkoholi

Mietin, milloin minusta tuli alkoholisti.

Opiskeluaika: jälkikäteen katsottuna join varmasti silloin liikaa, mutta niin joi moni muukin. Se taisi kuitenkin olla iloista hiprakkaa, ei pakonomaista eli sikäli ei alkoholistista. Mutta uskon edelleen, että tuolloin kasvatin ne alkoholistin juuret: ennen opiskeluelämää en ollut juonut itseäni ikinä humalaan, ja fuksivuoden join tosi vähän (olut oli pahaa, lonkero oli pahaa, viini oli pahaa).

Raskausaikoina nollalinja ei ollut mitenkään vaikeaa. Raskaus ja lapset olivat hienointa, mitä elämä silloin(kin) minulle toi, ei siinä alkoholia kaivattu.

Ikäväkseni muistan ajalta, jolloin lapset olivat vielä alle kouluikäisiä, vapun, jona join itseni ihan kamalaan humalaan. Minut piti taluttaa kotiin. Se oli niin kamala kokemus, että taisin viettää pari seuraavaa vappua selvin päin. Vuosien mittaan kävi harvakseltaan vastaavia, sellaisia että tuli juotua niin paljon että käytännössä ainakin lähes sammuin. Kerran pari, pahimmillaan ehkä joka toinen kuukausi. Erilaisissa tilanteissa.

Useita vuosia oli niin, että perjantaisin (saunan yhteydessä) tuli otettua kolme puolen litran olutta, viikonloppuna viinipullo puoliksi miehen kanssa (joskus kumpanakin päivänä), ja päälle ehkä lisää olutta. Tuo jälkimmäisen määrä kasvoi vähitellen, käytännössä niin että jokaisena kolmena päivänä tuo vastaava määrä olutta. Harvakseltaan kapakassa tai muussa juhlatilanteessa  (ehkä kerran kuussa), jolloin kerralla saattoi hyvinkin mennä kuusi tuoppia. Perjantaita odotti - ei viikonlopun takia, vaan siksi, että silloin oli se olutpäivä.

En oikein muista, milloin aloin piilotella pulloja ja juoda salaa(kin). Alussa se oli satunnaista - perjantaina ennen miehen kotiin tuloa pohjaksi kaupasta ostettu oluttölkki tai kaksi, ja tyhjät pantit piilotin ja vein salaa pois. Tuosta on enemmän kuin vuosi, mutta varmaankin vähemmän kuin kaksi.  Vähitellen se paheni: kaikissa niissä tilanteissa joissa ei ollut ulkoista kontrollia (yksin junamatkalla, kotona, missä tahansa), oli loistava tilaisuus nauttia alkoholia. Menin elokuviin, mutta tosiassa se aika kuluikin kahvilassa viinilasillisella. Töiden jälkeen hetkeksi istumaan.

Sitten vähitellen siideripullojen ostaminen varastoon, piiloon. Niiden tyhjentäminen aina kun se oli mahdollista. Pullo tai tölkki mukaan kun meni koirien kanssa pimeään metsään lenkille, piiloon katseilta. Aamulla väkevien varastosta giniä, välillä piti ostaa Alkosta täydennystä ettei jäisi kiinni. Pakonomaista, jatkuvaa, jokapäiväistä.

Raittiuspäätöstä edeltävän kahden viikon aikana tapahtui vielä yksi lisäaskel: lounaalla, työaikana, pari lasia viiniä jotta olisi helpompaa.  Silloinkin häpesin.

Jokapäiväiseen juomiseen siirryin jossain vaiheessa tämän vuoden puolella, tammikuussa kuitenkin. Viime vuoden lopulla, syksyllä, juominen oli jo siirtynyt viikonlopusta johonkin arki-iltaankin. Työmatkallakin piti hotellihuoneessa tyhjentää viikon aikana litran ginipullo, ja ostaa lähikaupasta iltapalaksi pari olutta.

Ja kesä. Kesälomallahan tuli käytännössä joka päivä nautittua pari olutta, saunan kyytipojaksi, muka. Mökillä. Kuuma kesä, pitihän silloin myös nauttia kaupungin terasseista.

Kovia humalatiloja kuitenkin harvakseltaan, edellinen sellainen taisi olla viime marraskuussa. Enimmäkseen siis tasaisessa ehkä promillen luokkaa olevassa humalassa. Ja niin koukussa.

Mietin päihdelinkin vähentäjät -palstan hätähuutajia, että oikeastaan oli hyvä että tänä vuonna tilanne vihdoin meni minun mittarillani aivan liian överiksi. On ihan selvä, että en pysty nauttimaan alkoholista kohtuudella - jos palaisin "maistelijaksi", niin olisin hyvin nopeasti tuolla jokapäiväisen tissuttelun ja piilottelun tiellä, ja väistämättä "jäisin kiinni", menisi työ ja elämä. Kovin moni tuntuu ajattelevan, että voisi vielä juoda lasillisen silloin tällöin, vaikka ilmiselvästi eivät pysty.

Oikeasti, tämä absolutismi on sikäli helppoa, että ei tarvitse laskea eikä miettiä. Voi olla ihan kokonaan juomatta alkoholia ja keskittyä muihin asioihin.

Juomisen syistä (jatkoa)

Mietin vielä eilistä kirjoitusta juomaan ryhtymisen syistä. Vaikeista paikoista unohtui se koulukiusaaminen. Tästähän saisi hyvän otsikonkin "koulukiusattu puoliorpo alkoholisoituu keski-iässä". Mutta ei, en minä oikeasti usko että nuo vaikeudet olisivat minun alkoholisoitumiseni syitä.

Sen sijaan mietin, että kyllähän ne ovat muokanneet minua. Keittiöpsykologi-minäni pohtii sitä, että lapsena en ikinä halunnut aiheuttaa äidille murheita, hänellä oli niitä ihan tarpeeksi. En puhunut suruistani, edes tuosta kiusaamisesta, en huolistani kun murrosiässä oli semmoinen kummallinen huimauskausi (meni ohi). En avioliitossakaan ole juuri omista huolistani puhunut, lapsiin tai muihin liittyvistä kyllä - sen suhteen minulla ei ole vaikeuksia. Sama menettely on tässä raitistumisessa: tuntuu, että itse minun on nämä pohdintani käytävä läpi, turha niillä on kenenkään sielunelämää rassata. (Mies ei ole vieläkään kysynyt mitään juomattomuudesta, ruvennut vain oma-aloitteisesti ostamaan olutta vain itselleen, eli on kyllä huomannut. Kai tämä on jo jonkinlainen "leikki", kumpi sortuu ensimmäisenä avaamaan sanaisen arkkunsa...)

Tuo kiusaamisvaihe taas. Ehkä sen seurauksena minulle on tärkeää olla arvostettu töissä, ja tunnen tietynlaista tyydytystä kun minua pyydetään mukaan milloin mihinkin projektiin tai vapaa-ajalla näihin yhdistysjuttuihin. Minun on todella vaikea sanoa ei, jos johonkin pyydetään - mistä taas seuraa tietysti loppuunpalamisen riski. Pitää opetella olemaan terveellä tavalla itsekkäämpi tuossa suhteessa.

Piti tuo vielä pohtia, vaikka en tällä hetkellä koe koko juomisen syyt -pohdintaa kovin mielekkäänä. Syy-seuraussuhteet ovat joka tapauksessa monimutkaisia.

Kokeilin tänään kuitenkin osittaista paluuta vanhaan: kävin töiden jälkeen kokoamassa ajatuksia ja kirjoittamassa useita sähköpostiviestejä siinä kahvilassa, jossa join viimeisen "kaupallisen" alkoholiannokseni (yhteensä pullollisen valkoviiniä). Sitruunakivennäisvesi toimi tuon kirjoittamisen kyytipoikana ihan yhtä hyvin, eli siihenkään en enää alkoholia aio tarvita.

Päihdelinkin "miksi aloin juoda"

"Paketoin" vielä noista Päihdelinkin kuudesta altistavasta tekijästä itseäni koskevat, eli miten ne minuun liittyvät. Tulos alla.

Alkoholin saatavuus. Ilman alkoholia ei tule alkoholistejakaan ja toisaalta esimerkiksi sellaisissa ammateissa, joissa alkoholijuomia on runsaasti saatavilla, on myös tavallista enemmän alkoholiongelmaisia (tarjoilijat ja muu ravintolaväki, myyntihenkilöt ja muut edustamaan joutuvat jne.)	On töissä tietyissä tilanteissa, mutta niin harvoin edustan että ei tätä voi todelliseksi syyksi minun kohdallani laskea. Pikemminkin ihan ulkopuolisten läsnäollessa on juomiseni ollut korostetun hallittua.
Sellainen kulttuuriympäristö, joka sallii alkoholin humalakäytön. Tästä syystä irlantilaisilla on monta kertaa suurempi todennäköisyys tulla alkoholisteiksi kuin italialaisilla, jotka eivät salli humalakäyttöä. Vastaavasti Suomessa juominen on joissakin ryhmissä hyvin humalahakuista, vaikka asenteet jakautuvat jyrkästi. Eri yhteiskuntaluokkien suhtautuminen juomiseen on tällä vuosisadalla muuttunut yhtenäisemmäksi.	Vaikea sanoa. Oikeastaan tuo vaihe oli silloin joskus opiskeluaikoina, mistä olen joskus aikaisemmin "motkottanut" (ts että silloin "oppi" käyttämään alkoholia "palkkiona". Ehkäpä juomiseni ei ylipäätään ole ollut voimakkaan humalahakuista, enemmänkin sitä tasaista tissuttelua.
Perinnöllisyys. Nykyisten tietojen mukaan alkoholistien lapsilla on huomattavasti suurempi todennäköisyys kehittää itselleen alkoholiongelma kuin ei-alkoholistien lapsilla riippumatta siitä, kasvavatko he omassa kodissaan vai raittiiden kasvatusvanhempien kodissa.	Kuormaa on kummankin vanhemman puolelta. Isän veli oli käsittääkseni selvästi alkoholisoitunut, äidin veli "kotijuoppo" (kuten minä...). Oma äiti niinikään voitaisiin varmaan luokitella alkoholistiksi, tosin vasta nyt eläkkeellejäännin jälkeen.
Ulkoisen kontrollin puute. Ammateissa, joissa ollaan paljon poissa kotoa (merillä, armeijassa, rakennusalalla ym.) samoin kuin vapaissa, välitöntä valvontaa vailla olevissa ammateissa (juristit, lääkärit, muusikot, toimittajat, kirjailijat ym.) esiintyy tavallista enemmän alkoholiongelmia.	Kyllä. Ei siitä sen enempää.
Runsaasti juovat ystävät. Esimerkiksi naiset alkoholisoituvat joskus sen takia, että he yrittävät pysyä kumppaninsa tahdissa. Joissakin työyhteisöissä ja seurapiireissä runsasta alkoholinkäyttöä pidetään asiaankuuluvana.	Puolison kulutusmäärät eivät taida ylittää suurkulutuksen rajaa. eli ei.
Vaikeat elämänvaiheet. Jotkut alkavat juoda liikaa vähitellen ja huomaamattaan, toiset taas äkillisesti elämänkriisien, kuten avioeron, työttömyyden, pitkäaikaisen sairauden tai muiden vaikeuksien yhteydessä. Vähittäinen kehitys on Suomessa tyypillisempää miehille ehkä siksi, että miesten juominen on yleensä hyväksytympää kuin naisten. Naisten alkoholisoitumiseen taas vaikuttavat usein vaikeat lapsuuden kokemukset tai myöhemmän elämän kriisiytyminen.	Kyllä (tästä alla), osin ehkä syynäkin.

Tuo "vaikea elämänvaihe", sitähän olisi helppo syyttää. Eräänä aamuna tällä viikolla sain tavallaan "loksahduksen" eräästä menneisyyden asiasta. Isäni ja sisarukseni kuolivat (alkoholiin liittymättömässä) onnettomuudessa kun olin pieni, minulla on heistä vain hämäriä muistikuvia. Olen näiden vuosikymmenten mittaan aina silloin tällöin miettinyt, mitä olisi tapahtunut elämässäni, jos he eivät olisi menehtyneet. Nähnyt heistä jopa unta, viime vuosina yhä harvemmin.

Se loksahdus: mietin isäni perhettä. Joku siellä oli pahasti pielessä: jäljellä jääneistä sisaruksista kaksi teki itsemurhan, yksi alkoholisoitui, loput kolme olivat keskenään riidoissa ja puhumattomia; isänisä kuoli sodan aikana. Eivät ikinä hyväksyneet äitiäni, ja yhteys sukuun katkesi isän kuoleman jälkeen (sitä ennen vietimme kaikki kesät isän kotitalolla). Aikuisena olen jonkin verran noista asioista kuullut, ja muodostanut käsitykseni joistakin asioista. Loksahdus liittyi siihen, että ymmärsin että ehkä oli kuitenkin - kaikesta huolimatta - eräänlainen siunaus, että sain kasvaa aikuiseksi ilman tuota lastia. Isäni taisi olla noista sisaruksista suunnilleen ainoa täysjärkinen, mutta olisiko se säilynyt vielä keski-iässä ja vanhuudessa, vai olisivatko lapsuuden traumat vahingoittaneet häntäkin.

Ei tuo sitä tarkoita, että olisin sitä mieltä että onneksi isä kuoli, ei missään nimessä. Vaan pikemminkin sitä, että voisin antaa itselleni rauhan "vaihtoehtoisen elämän" pohdinnoista. Se mitä tapahtui, tapahtui. Minulla on ollut ihan hyvä elämä ja läheinen isäpuoli.  Ehkä noista lapsuuden menetyksistä on sydämeeni jäänyt tämä voimakas menettämisen pelko. Se, joka toisaalta oli vahva laukaiseva tekijä alkoholista irtautumisessa.

Tuohon viimeiseen kohtaan on lsitattu myös muut vaikeat elämänvaiheet, joihin minulla varmaan liittyy liian paljon työtä, opiskelua ja muuta "suorittamista". Stressiä. Moneen juomistilanteeseeni yhdistin sen "saan olla itsekseni ja vain itselleni vastuussa" - riittämättömyyden tunnetta, tietyllä tavalla.

Raittiina pysyminen vaatii siis noiden riskitekijöiden välttämistä, mikä mahdollista. Läheisten henkiinherätys ei onnistu, töitäni en vaihda, opiskelut pitää jollain aikavälillä saattaa loppuun, yhdistystoimintaan olen vielä sitoutunut. Olen kuitenkin jatkossa itsekkäämpi illoistani, yritän olla lahjoittamatta työnantajalle liikaa ilmaista työtä.  Ja erityisen olennaista on niiden positiivisten stressinhallintakeinojen löytäminen. Sikäli varmaan tämä kevät on hyvä raitistumisen aloitusaika: luonto ympärillä suorastaan huutaa hyvää oloa. Voimat ja keinot on toivottavasti kasvatettu huippuunsa syksyn ankeuden kohdatessa.

(Tämä ylitti nyt reippaasti kaikki blogikirjoitusten soveliaan mitan rajat. Piti pohtia ja jäsentää.)

Oma apu (paras apu?)

Lueskelin päihdelinkin oma apu -osiota (linkki tuolla vasemmalla jossakin). Hassua kyllä, en muista olenko sitä lukenut raitistumisen alun paniikissa vai en, tai olenko kenties lukenut vain osan. Olin tai en, joka tapauksessa tuntui järkevältä lukea ne juuri nyt, vaikka sitten uusiksi. Muisti toivottavasti muuten paranee ajan mittaan, yksi asia jonka juomisen loppuvaiheessa huomasin oli ihan tavallisten asioiden häviäminen muistista - siis sellaistenkin, jota olin selvin päin tehnyt tai ajatellut. Toki se voi olla stressinkin aiheuttamaa (stressin yksi oirehan on lähimuistiongelmat), tai sitten alkoholin ja stressin toinen toistaan vahvistamaa vaikutusta.

Puolen vuoden raja noissakin ohjeissa mainitaan jotenkin maagisena, jona aikana retkahdusriski on suurin. Onkohan noin? Vai onkohan kyse osin siitä, minkälainen alkoholismi taustalla on. Niin tai näin, puoleen vuoteen on vielä neljä kuukautta matkaa. Tarkkana siis :-)

Itsensä palkitsemisesta muistutetaan, myös "itsekseen puhumalla". Järkevää sekin, vaikka ei aina helppoa. Yritän. Rahallinen palkkio näkyy rahan säästymisenä, minullakin on varmaan mennyt satoja euroja juomiseen kuukaudessa. Tuo raha ei vain minulle ole niin näkyvä palkinto, rahasta kun juominen ei ole koskaan ollut kiinni - mutta toisaalta sen miettiminen, mitä sillä summalla voisi koko perheen kanssa tehdä, on ihan palkitsevaa.

Juomisen syiden pohtimiseen kehotetaan palaamaan sitten kun on pää selvinnyt. Tätä varmaan tulen hieromaan myöhemminkin, ohjeen kuudesta kohdasta minulle "lankeaa" aika moni noista altistavista tekijöistä. Toisaalta en ole ihan varma, kuinka palkitsevaa noiden syiden vatvominen ylipäätään on: eikö sillä tavallaan saata antaa itselleen lupaa juoda? Siitä näkökulmasta ehkä pohtiminen on hyödyllistä, että pystyy yrittämään välttää niitä tilanteita.

Tänään on ollut hyvä päivä. Rauhallinen olo. Useita hyviä asioita tapahtunut läheisillekin.

(Vastapainona sitten: töissä sain todella vähän aikaan. Joskus niinkin.)

Skavabölen pojat ja muuta pohdintaa

Katselin vuokra-dvd:ltä Skavabölen poikia. Katsomisen arvoinenhan se oli.

Alkoholi-teemakin oli mukana sen verran, että joutui pohtimaan siihen liittyviä ulottuvuuksia. Syitä ja seurauksia. Ja siinä ohessa tietenkin omaa napaa: sitä, että onneksi sentään edes nyt ymmärsin, että lapsia voi kasvattaa jatkuvastikin selvin päin ollen.

Ei se läsnäolo minulle mitenkään helppoa aina ole nytkään. Alkoholi tekosyynä osasin varastaa itselleni yksikseni oloa, vain itselle vastuussa olemista. Ei kovin aikuista, eikä lainkaan sitä mitä oikeasti itse olen halunnut olla: hyvä äiti. Tässä viime aikoina olen jo yrittänyt oppia ottamaan sen tilani muuten, vaikka kirjoittamalla, ja keskittymällä noina hetkinä olemaan. Ja vastaavasti sitten läsnäollessa keskittyä siihen. Tavallaan sitä, mitä olen nyt eri paikoista lukenut ja kirjoittanut: pitäisi keskittyä siihen mitä tekee, ja mieluiten vain siihen.

Vanhimman lapsen kanssa juttelin taannoin alkoholista ja päihteistä. Siinä ohessa kerroin, että  olen oikeastaan kokonaan lopettanut, kun minua on alkanut ärsyttää alkoholin liian suuri rooli tässä yhteiskunnassa, ja myös siksi että haluan näyttää esimerkkiä heillekin, että elämä on ihan hyvää ilmankin alkoholia. "Lievää" kaunistelua siis, vielä ei ollut sen aika että alkoholismista puhuisin. Hän on nähnyt minut holtittomassa humalassa viimeisen parin vuoden aikana kerran, iloisemmassa hiprakassa ehkä pari kertaa. Hän on sen verran nuori, että ei varmaankaan osaa tunnistaa tissuttelun vaikutusta humalatilaksi. Uhriksi niin hän kuin muut läheiset ovat joutuneet käytökseni takia, läsnäolon puutteesta.

Onneksi minulla on ollut aina läheiset välit lapsiini, eikä tämä raitistumispäätöstä edeltänyt vaihekaan niitä näyttänyt ehtineen pilata. Niitä suhteita on nyt kuitenkin ruokittava, aina.

Elokiuvan lopussa oli tarpeeksi lempeyttä uskomaan, että tulevaisuus voi kuitenkin rakentua.

Raittiit aamut

Pitkä aamulenkki. Tikka kuulutti metsässä olemassaoloaan. Nautin hitaasta kävelystä, hetkestä, luonnon äänistä, heräämisen iloa riehuvista koirista.

Nautin siitä, että ei ole pöhnäinen olo, ei tarvitse etsiä kaapin kätköistä viinaksia.

Juuri nyt: hyvä elämä.

Lomaa

Aurinko jatkuu, ja lomatunnelma.

Syötiin pääsiäislammasta, saunottiin. Mietin taas häivähdyksen: punaviini on usein kruunannut juhla-aterian (ei minulla aina ole mennyt yli). Ja toisen häivähdyksen: saunaolut aurinkoisella iltaterassilla.

Joku raitistuja sanoi, että suhtautuu alkoholiin kuin allergikko pähkinöihin: näyttää hyvältä, mutta niitä ei voi suuhunsa laittaa. En halua valua takaisin tuon käytön tielle, joten helpompi pysytellä kokonaan irti. Sitäpaitsi lammas ja uuniperunat olivat hyviä vedenkin kanssa.

Kaupasta ostin kallista mehua, lähemmäs 7 euroa pieni pullo tyrnimehua. Ihan yhtä hapanta kuin punaviini, halvempaa ja terveellisempää. Joskus olen jättänyt ostamatta kun oli mielestäni turhan kallista - huvittavaa sikäli, että maksaahan tuo saman kuin kolme pinttiä lähikaupasta, joihin tuhlaaminen ei ole tehnyt yhtään kipeää.

Nuorisosta lähtee mukavaa pulinaa ja elämäniloa.

Rauha

Mökillä nauttimassa rauhasta ja keväästä. Koirien kanssa metsälenkillä: lumi on kadonnut kuukaudessa lähes kokonaan, muurahaiset heränneet, linnut mekastavat.

Auringon leikkiä katsellessa muistelin Kaarina Helakisan lorua, jota lapsille usein luin. Googlettamalla sen loputkin sanat palautuivat mieleen. Kopioin tähän tärkeimmän pätkän, koko loru löytyy osoitteesta http://www.huvitutti.net/vapaa/runot/loruja.html#ihmiseksi (en tohdi rikkoa tekijänoikeutta):

Olenkohan onnellinen?
Vastausta en siihen keksi.

Paljon pitää kokea,
jotta kasvaa ihmiseksi.

Pääsiäislomasta, saunasta, tuoreesta omenamehusta ja perheen seurasta nauttien: ei voi valittaa.

Carpe diem

Naistenlehden päätoimittaja kehuskeli harjoitelleensa pysähtymistä. Mielenkiintoinen esimerkki: tekeekö jauhelihaa paistaessa kymmentä muuta asiaa samalla, vai keskittyykö sen ruskistamiseen kaikkien aistiensa avulla. Minä sorrun ensin mainittuun, pitääpä kokeilla ensi kerralla tuota jälkimmäistä. Tuossa voi hyvinkin olla pointtinsa.

Juutuin myös vahingossa tv:n ääreen katsomaan DrPhiliä. Sitä olen joskus katsonut kun olen sairastanut, silloin kun on ollut liian väsynyt ja kuumeinen jaksaakseen edes vaihtaa kanavaa paremman ohjelman toivossa (eikä päivällä juuri katsottavia ohjelmia edes tule). Tohtori ryöpytti paria ylistressaantunutta kävijää: toinen raatoi sekä töissä että kotona, neljä lasta joista pari nuorimmaista vielä ns. erityislapsia. Sanoi aika tylysti, että parasta mitä voit lapsillesi tehdä on pysyä voimissa ja hengissä, säästää parhaat voimat näille lapsille eikä muiden asioiden pohtimiselle. Kolahti sekin.

Omasta jaksamisesta huolehtiminen on kuitenkin se juttu, jolla pysyy erossa alkoholista ja jolla saa myös kerrytettyä lisävoimia itsestä huolehtimiseen ja jaksamiseen. Vaihteeksi positiivinen kierre.

Aurinko paistaa, näyttää tulevan hieno ilta ja hieno lisälomapäivät. On hyvä aika opetella tarttumaan hetkeen ja nauttimaan siitä.

Onni on...

Silloin joskus kun olin pieni ja nuori, oli myynnissä julisteita ja kortteja, joissa oli mietelauseita ja piirrettyjä hahmoja. Minkälaisia, en muista - toisaalta mielessä on mies ja nainen, toisaalta semmoiset Pieni talo preerialla -tyyppisesti puetut pikkutytöt. Mietelauseet alkoivat "Onni on...".

Viime päivien ajatukset ovat olleet vähän synkeitä ja väsyneitä, jospa siis kokeilisi tällaista positiivista otetta.

Onni on:

• pienissä asioissa 
•  mustarastaan laulussa
• vierekkäin nukkuvissa koirissa
• hymyssä
• hiljaisessa hetkessä
• paikallaan olossa
• hyvässä aamukahvissa
• kynttilän valossa
• yhdessäolossa 
• raittiissa päivässä

Kohti pääsiäistä

Aamupäivä meni vielä työn touhussa, sitten muuta touhuilua ja sukulaissuhteiden hoitamista. Sain lopulta ne hankalatkin asiat ja päätökset tehtyä, ja olen oikeastaan ihan tyytyväinen lopputulokseen. Saa nähdä, olenko vielä kahden viikon päästä kun tulokset nähdään...

Hyvä huomata, kuinka paljon tuollainen "muu touhuilu" parantaa oloa. Eiköhän ensi yönä uni taas maita ja elämä asetu takaisin tasaisemmalle polulle. Täytyy yrittää pitää vielä seuraavat neljä päivää ajatukset niinikään muilla urilla ja kerätä energiaa.

En osaa sanoa, onko stressaantumista tapahtunut "helpommin" nyt selvänä aikana, vai onko vain niin että samalla kun vuosien mittaan töissä vastuu on lisääntynyt, alkoholin käyttö on kasvanut ja tuo stressi on jäänyt huomaamatta. Tai sitten niin, että kun on liian toistuvasti tehnyt liikaa hommia, on stressistä toipuminen vaikeampaa. Oli miten oli, hyvä että ymmärrän sen nyt - tällaiset jaksot eivät saa toistua usein, tai olen pimahtanut ennen eläkeikää. Tai ryhtynyt "kunnon" juopoksi ja kuollut siihen. Kumpaakaan en toivo.

Nyt tuntuu siltä, että retkahdusvaara tuli otettua haltuun ja ohitettua. Ja kun tuolla ohjeissakin sanottiin, että itselle pitää ruokkia positiivisia ajatuksia, niin tähän loppuun: hyvä minä!

Retkahdusvaara

Lueskelin nyt illalla noita Järvenpään sosiaalisairaalan ohjeita / julkaisuja, siellä on useampi artikkeli retkahduksen estosta. Lukemisen jälkeenkin olen edelleen siinä käsityksessä, että juuri tämän viikon tapahtumat "petaavat" retkahdusta (jonka toki aion välttää) - sitä varmasti kielii sekin, että olen tänään jostain syystä useasti ajatellut, että on perjantai. Olennaista on nyt löytää joku järkevä toimintamalli stressitunteen vähentämiseksi.

Työtilanne ei tästä hetkeen muutu, eli siitä ei ole apua. Siitä ehkä on, että edes yritän ymmärtää miltä tieltä olen siirtymässä toiselle reitille. Jossain ohjeiden kohdassa puhuttiin myönteisestä puheesta itselle mielialan parantajana - täytyy yrittää. Kaivoin sen alkuraitistumisen mantrankin esiin: "älä tee pahaa itsellesi". En sitä ole pohtinut aikoihin (heh, joo, viiteen viikkoon :-), mutta se on edelleen hyvä positiivinen itsekannustus. Itsen vahingoittaminen vahingoittaa myös minulle tärkeimpiä ihmisiä.

Noissa ohjeissa kehotettiin pohtimaan myös sitä, mistä se paineistettu olo tulee. Itseanalyysini sanoo aika suoraan, että oikeastaan yhdestä tietystä keskeneräisestä työstä, jota en tunne sisällöllisesti hallitsevani, ja jossa pitää tehdä kauaskantoisia päätöksiä. Juuri nyt siihen päätöksentekoon ei ole saatavilla ulkoista apua, vaan on kyettävä itse. Onkohan kyse siis lopulta epäonnistumisen pelosta, ja sen takia tuo asia on roikkunut keskeneräisten listalla turhan pitkään. Pitääpä punnita, mitä tuo epäonnistuminen oikeastaan tarkoittaisi: mikä on lopullista, jos on mikään, eli tarkoittaisiko epäonnistuminen oikeastaan vain aikataulun venymistä. Huomenna tuo päätös on joka tapauksessa tehtävä.

Töistätulon jälkeen otin torkut - oli pakko ottaa joku rentoutumisaskel -  touhotin ilta-asioita ja sen jälkeen uppouduin retkahdusriskeihin. Tavallaan siis estin itseäni tekemästä sitä työtä, jonka tekemällä stressi olisi hetkeksi vähentynyt. Toisaalta tämä lukeminen taisi olla välttämätöntä juuri nyt, ja on joskus hyvä pistää oma itse ja itsen hyvinvointi priorisoidusti tärkeimmäksi asiaksi.

Tiedostan senkin, että tämä työperäinen "retkahdusriski" kasvaa kun se yhdistetään tulevan viikonlopun juhla-aterioihin. Pidän ruoanlaitosta, ja "aina" on juotu joku erikoisempi hyvä pääsiäisviini lampaan kanssa. Varmuuden välttämiseksi pitää komentaa miestä ottamaan pieni viinipullo vain itselleen, ja miettiä mikä muu juhlava juoma sopisi lampaan kanssa - ellei sitten ihan vesi. Joka tapauksessa, keskityn hallitsemaan riskiä. Pääsiskö tuolla sloganilla jonnekin suureksi johtajaksi?

Katkeilevaa unta

Tekemättömät työt herättivät aamuyöllä, mutta olivat vielä tekemättä aamullakin. Turhaan herättivät. Jossain vaiheessa kyllä sitten nukahtelin, koska heräsin kellon soittoon enkä itsekseni.

Torkahtelujen aikana näin unta, että olin retkahtanut. Kesken viinipullon juomisen ryhdyin jotenkin sitä asiaa itselleni selittämään. Muuta en unesta muista.  Teoriani siitä, että yletön työnteko on vaaratekijä tässä alkoholin nauttimisessa, pitänee siis paikkansa.

Tänään ei onneksi työpäivä ole 100-prosenttisen valmiiksi ohjelmoitu, ja iltakin on pitkästä aikaa vapaa. Täytyy siis tänään saada nuo asiat pois käsistä, jotta huomenna voin olla oikeastikin lomalla.

Keskiviikko on tasapäivä, olisko tänään seitsemän viikkoa.

Vähän kerrallaan

Lääkärikäynnit takana. Selvisi, että mitään fataalia ongelmaa ei ole, kivut seurana loppuelämän nivelrikon myötä, mutta niitäkin voi oppia vähentämään oikeilla toimintatavoilla, ja normaalit tulehduskipulääkkeetkin auttavat. Helpotus, että tuokin huoli on nyt pois painamasta, kuluneen viikon aikana on syöpääkin tullut pohdittua. Olin jo siihenkin ehtinyt alistua, turhaan onneksi.

Työtilanne ei ole muuttunut, vielä on liian monta asiaa kesken eikä muita tekijöitä. Tänä iltana pitää yksi saada tehtyä, sitten ehkä helpottaa - mutta harrastusasiat pitää hoitaa ensin.

Vielä huominen, sitten pääsiäisloma, pidän yhden päivän ylityövapaita. Tauko paikallaan, kunhan vain pystyisi sen pitämään eikä vahingossa valuisi työsähköposteja lukemaan. Ehkä lampaanpalasia uskaltaisi marinoida punaviinissä, marinadin juomiseen en sentään ikinä ole sortunut :-) (Marinadista yli jääneen viinin juontiin kyllä)

Väärää toimintaa

Yö.

Toipumisoppaissa korostetaan, että pitää pyrkiä pois alkoholistisista käyttäytymistavoista - siis muistakin kuin siitä juomisesta. En ole juonut, mutta juuri nyt, yöllä, huomaan että teen juuri sitä jota aiemmin jaksoin tehdä kaljatölkkien voimalla. Valvon ja teen töitä (paitsi nyt blogia), muut nukkuvat. Juon vettä.

Tämä on niitä viikkoja, joihin kasautuu Kaikki. Ilmeni ongelma, johon oli välittömästi reagoitava, ja jonka seurauksena moni asia meni uudelleen harkintaan - jälkimmäiseen ei ole loputtomasti aikaa vaan on tehtävä myös nopeasti perustellut päätökset ja toimet, jotta muut pystyvät niiden mukaan jatkamaan omia töitään.

Päivät täynnä kokouksia, lounastauotkin on jo viety, ja parhaat alkavat vasta virallisen työajan jälkeen. Tämä ilta oli varattu sosiaaliselle ohjelmalle, josta ei voinut laistaa ja josta vapauduin vasta yhdentoista jälkeen. Huomisilta menee yhdistysasioissa.

Ja nyt sitten olen tässä, kun ei päivät riitä niin yöstä ja unesta nipistetään. Annoin tämän kerran periksi, mutta en nyt enempää vaan menen nukkumaan muutamaksi tunniksi. Tunnistan, että juuri tämä on sitä mitä minun ei enää missään nimessä pidä tehdä, tällä väsytän itseni liikaa ja menetän arvostelukykyni.

Onneksi loma alkaa jo torstaina. Ja onneksi ymmärrän nyt selvin päin, että tällainen valvominen ja näkymättömien ylitöiden teko on pidemmän päälle tuhoisaa.

Ahdistusta ilmassa...

Erehdyin katsomaan dvd:ltä Eastwoodin ohjaaman elokuvan "Menneisyyden ote". Melkoinen määrä syyllisyyttä ja raskaita lasteja.

Elokuvan loppupuolella iski lähes paniikinomainen ahdistus, ehdin jo ajatella että nytkö pimahdan. Jotenkin elokuvan tunnemaailma tuli liian iholla, ja mielessä alkoi pyöriä kaikki tekemättömät asiat, erityisesti ne jotka ovat olleet liian pitkään tekemättä. Hetken pelkäsin, että en saa tunnetilaa haltuun, että nyt on se hetki jolloin pitää tilata ambulanssimiehet (juuri nyt olen yksin kotona, muut tulevat kohta).

Pikainen päätös: kirjoitin paperille ne viisi asiaa, joiden tekemättömänä oleminen ahdisti eniten. Tartuin niihin, yksi kerrallaan, ja tein. Ei niihin paljon aikaa mennyt, yhteensä ehkä puoli tuntia, mutta jotkut olivat emotionaalisesti vähän hankalia, joko siksi että piti tunnustaa oma tekemättömyys tai siksi, että piti kertoa vähän ikäviä asioita ihmiselle, jolle en niitä olisi halunnut kertoa.

Vedin sitten aina tehdyn asian yksi kerrallaan yli. Matkan varrella tuli yksi asia lisää, eli yhteensä kuusi. Nyt niistä on neljä vedetty yli, viides odottaa erään toisen ihmisen vastausta (eli ei ole juuri nyt omalla työlistalla) ja kuudennen kohdalla teen sen asian vasta illalla, tietyistä syistä.

Paljon parempi olo. Ehkä tuota paperitaktiikkaa pitäisi käyttää enemmän, jotenkin sen asian ylivetäminen ihan kynällä on kovin terapeuttista! Nyt taidan lähteä ulos kameran kanssa.

Aamu

Taisi olla ensimmäinen aamulenkki, jolloin kertaakaan ulkoilun aikana ei tullut mieleen raittius tai alkoholismi tai toipuminen. Oli vain kevät, uteliaat koirat, linnunlaulu.

Lenkiltä palattua tein pullataikinan, ja nyt kun se kohoaa niin tulin koneelle. Aamurutiiniksi on tullut kirjoittaa jotain, miettiä omaa elämää.

Nyt ei ole ajatuksia, tyyni mieli ja tekemistä piisaa. Pullataikinassa on konkretiaa!

Jellinekin käyrä

Nyt olen taas harrastanut useamman tunnin sinänsä hyödyllistä sijaistoimintaa. Uppouduin lukemaan alkoholismiin liittyviä asioita netistä, pari hyvää artikkelia löysin samalla kun surffasin hakusanoilla "Jellinekin käyrä". Käyrästä löysin kaksi kuvaa:

• http://www.sivustot.net/jellinek/
• http://www.myllyhoito.fi/apuanyt/huoli-omasta-paihteen-kaytosta/122

Jälkimmäinen vaikutti mielenkiintoiselta; ensinmainittu vaikutti turhan "pohjakosketuksen kautta käyvältä" (joskin jossain mainittiin, että toipumiskäyrälle voi siirtyä aiemminkin - se vain ei ilmene tuosta kuvasta).

Nuo jälkimmäisen haparoivat paljaan jalan jäljet ovat jotenkin hellyttäviä :-). Turhan "vaiheittainen" sekin on: mietin, missä kohtaa itse olin tuolla riippuvuuden sarakkeella. Toinen aste oli ihan selviö, varhaisesta riippuvuudesta toteutui yli puolet, keskivaiheesta taas vajaa puolet, ja krooninen riippuvuus oli selvästi nurkan takana (päivittäiset ryypyt kyllä, samoin lähes jatkuva juominen vaikkakaan ei umpihumalaan).

Toipumissarakkeesta: motivoiva kriisi kyllä, siirtymävaihe kyllä (minusta se oli minulla ihan samassa yhteydessä kuin motivoiva kriisikin), vakiintumisvaihe kyllä, varhaistoipuminen hyvässä käynnissä. Keskivaiheen toipuminen ja rikkoutuneiden sosiaalisten suhteiden korjaus: tämä taitaa tulla skipatuksi, koska en vielä ehtinyt niitä suhteita rikkoa. Mutta on tuossa viimeisessäkin vaiheessa jo havaitsemiani ilmiöitä: "uutta energiaa ja voimaa" henkiseen kasvuun.

Jokainen on yksilö, ja etenee sekä sairauteen että toipumiseen vähän eri tavalla. Tuota käyrää oli kuitenkin hauska miettiä ja hahmottaa omaa suhdettaan sekä riippuvuuteen että toipumiseen.

Syklit

Olen useasta paikasta lukenut, että toipuminen tapahtuu sykleissä: alkuvaihe-3kk-6kk-1v-3v. Nuo rajapyykit olisivat jotenkin merkittäviä toipumisen tiellä, jopa niin että raittiuden loppumisen riski olisi suurin noissa kohdissa.

Vaikea sanoa. Alkuvaihe on ehkä ohi (tarkoittaisko se sitä ekaa yhtä kahta viikkoa), kolmeen kuukauteen on vielä reilu kolme viikkoa - jos se siis on sama kuin 12 viikkoa. Jos kalenterikuukauksia, niin vähän enemmän eli kesäkuun alkuun. Jännä nähdä.

Kolme kuukautta umpeutuu siis terassikauden kynnyksellä, kuusi kuukautta taas sen jälkeen. Ympäristön paine ei juuri noihin kohtiin mitään erityistä tuo, pikemminkin siihen väliin eli terassikauteen. Vuosi saati kolme vuotta tuntuvat olevan aika kaukana tulevaisuudessa.

Miksikö tuota ajattelen ylipäätään, hetki kerrallaanhan tässä edetään, eikä niillä viikoilla oikeasti ole merkitystä. Lähinnä pohdin tuota siitä näkökulmasta, jota olen jo hieronutkin: toipumisprosessi on pitkä.

Joillakin toipuvilla ja toipuneilla on "retkahdus" yllättänyt, on tullut ikään kuin vahingossa otettua alkoholia ja sen jälkeen homma on revennyt käsistä. Minulla ei taustalla ole pitkiä rajun/holtittoman ryyppäämisen kausia, aina olen tullut kotiin ja kovat kännit ovat olleet melko harvinaisia (olisko edellinen ollut marraskuussa); sen sijaan humalatila oli varsinkin tämän vuoden puolella lähes jatkuva (suurkuluttajan sietokyky kasvaa, ja humaltuneenakin saattaa vaikuttaa ainakin omasta mielestään melko järkevältä). Luulen siis, että minun kohdallani se kertakaikkinen retkahdus (kerralla baanalle) ei ole todennäköisin, vaan semmoinen hidas lipsuminen ja sitä kautta paluu vanhaan.

Nollalinjassa on pakko pitäytyä myös oman mielenterveyden kannalta. Luulen, että oma psyyke ei kestäisi sitä että en kyennyt pysymään raittiina vaan petin itseni. Paluuta vanhaan en enää pystyisi antamaan itselleni anteeksi, vaikka tämän lipumisen alkoholismiin pystyinkin. Kai se on sitä ajattelua, että virheitä saa tehdä, mutta niistä pitää oppia eikä niitä tule toistaa.

Itsensä hukkaaminen

Lueskelin taas Päihdelinkin tarinoita. Eräs kirjoittaja lausui kommentissaan hukkailleensa itseään toistuvasti kännissä.

Hyvin sanottu, myös siinä mielessä kuin minä sen käsitin, henkisenä hukkaamisena. Se ihminen, joka piilotteli pulloja ja tyhjensi niitä salaa, ei tunnu Minulta vaan joltain vieraalta ihmiseltä, vaikka tiedän että noin toimin. Sitä omaa toimintaa ja hölmöyttä on vaikea ymmärtää, vielä vaikeampi nyt mitä kauempana se aika on.

Toisaalta taas ymmärrän. Ehkä kyse on ymmärtämisen ja hyväksymisen välimaastosta. Tiedän, että tein väärin ennen kaikkea itselleni. Kuitenkaan en halua ottaa syyllisyyden taakkaa menneistä kovin raskaana niskoilleni, luulen että en vielä sitäkin taakkaa jaksaisi kantaa - otan stressiä näistä nykyhetkenkin asioista ihan riittävästi. Tavallaan olen siis antanut itselleni anteeksi, juominen on taakse jätettyä elämää ja nyt katsotaan eteenpäin.

Perjantaianalyysi

Kävin lukemassa blogin alkutekstejä ihan vain miettiäkseni tätä muutosta.

Tunnistin kyllä teksteistä itseni ja muistan sen valtavan ahdistuksen ja pelon. Vähän mietin, että miksi vaadin itseltäni tätä "itse sinun on ongelmasi hoidettava"-asennetta, kun ihan ketä tahansa muuta kannustaisin hakemaan apua tai edes puhumaan huolistaan. Lääkäripelkoni on jotenkin suhteettoman suuri.

Olen kuitenkin sen verran koonnut itseäni, että kykenin tänään käymään lääkärillä ja kerroin huoleni eräisiin oireisiin liittyen (ei liity mitenkään alkoholiin). Saavutus minulta, sain jopa sanottua että tulin vain koska nuo oireet huolestuttivat ja haluan varmistua, ettei kyse ole mistään vakavammasta. Ensi viikolla jatkotutkimuksiin, eiköhän tuokin asia selviä vähitellen. Ja tulipa havaittua, että ei ainakaan tuo lääkäri purrut :-)

Lääkärikäynnin aiheuttamasta jännityksestä huolimatta huomaan kyllä, että ero tuohon muutaman viikon takaiseen perjantai-iltaan ja tähän iltaan on valtava. Tuntuu, että elämä on paljon paremmin omassa hallussa. On ihan erilaista suunnitella tekemisiään, kun ei siinä ohessa tarvitse suunnitella missä välissä voi käydä juomassa muutaman oluen ilman että jää kiinni, tai pitäisikö juhlallinen lauantailounas että voisi ihan julkisestikin juoda viiniä, tai kävisikö jopa niin että puoliso on omilla asioillaan ja nuoriso omillaan ja jäisi ihan omaa vapaata ryyppäysaikaa - jotenkin vasta nyt jälkikäteen huomaa, kuinka valtavasti aikaa tuo juominen kulutti. Olen niin valtavan tyytyväinen tästä saamastani vapaa-ajasta ja mahdollisuudesta nauttia pienistä ja isoista hetkistä ihan sellaisenaan.

(Ja jottei totuus unohtuisi, tänä viikonloppuna pitäisi vielä tehdä viimeinen läpikäynti loppuraportin osalta, tehdä pari pienempää työasiaa ja yksi yhdistysjuttu, ja siinä ohessa olla läsnä pidennetyksi viikonlopuksi kylään tuleville nuorille. Mutta jää sitä luppoaikaakin!)

Langanpäitä

Langanpäiden solmiminen tuli mieleen, kun pohdin tulevaa huhtikuun loppua. Tämän kevään opiskeluasiat ovat melko lailla päätöksessä, uutta projektia en meinannut ottaa vaan vähän levätä. Yhdistyskuvioiden kohdalla on vielä miettimistä: jatkaako vaiko ei. Todennäköisesti olen niin velvollisuudentuntoinen, että jatkan - mutta ehkä se menee nyt vuoden rutiinilla helpommin.

Juomattomana olon ensimmäiset "haasteet" (sosiaaliset tilanteet) ovat takana, kotimaan työmatka sujui, samoin ravintolaillallinen: sai huomata, että ainakin omalla kohdalla saa olla juuri niin sosiaalinen kuin haluaa ihan selvinkin päin. Tulevia vappujuhlia en pidä mitenkään pelottavana.

Eräs iäkkäämpi tuttava kertoi tupakoinnin lopettamisen kestäneen vuoden: ensimmäisen vuoden aikana piti tavallaan käydä koko vuoden kiertoon liittyvät "tupakoimistilanteet" läpi, ja sitten se oli ohi. (Kuulosti helpolta, olen kuullut paljon tuskaisempiakin lopetustarinoita.) Ehkä tämän juomattomuuden kanssa on sama juttu: pitää kokea ne kaikki tilanteet kuohuvasta uudesta vuodesta glöginlämpimään jouluun, ja huomata sen käsityksen vahvistuneen, että mitään ei ole menettänyt vaikka ei alkoholia nauti.

Olen myös palannut yhden nuoruusajan harrastuksen pariin, luulen että siitäkin saan iloa ja energiaa. Väsymys ja saamattomuus vaivaa ajoittain edelleen, ja moni tekemätön asia harmittaa. Jostain syystä ne tekemättömät on aina helpompi muistaa kuin tehdyt, ja niiden tekemättömien lasti on aina isompi.

Auki jääviä langanpäitä? Niitäkin riittää.

Selvin päin

Nyt on sitten sekin kokemus takana, ainoana täysin selvin päin ryhmässä jossa on parikymmentä enemmän tai vähemmän humalaista. Olisiko ensimmäinen kerta sitten raskausaikojen.

Hämmentävä kokemus. Porukalle oli järjestetty yksityistilaisuus, sisääntullessa ensimmäiseksi käteen lykättiin puolukkaliköörillä (tms, hajun perusteella) maustettu juoma, enkä osannut sitä jättää käteen ottamatta, jotten herättäisi huomiota. Hoidin jopa lasillisen kohotuksen, hetken häivähti ajatus että pitäiskö maistaakin, ei kai siitä haittaa olisi. Häivähdykseksi jäi, mutta olo oli kiusaantunut.

Limun juonti saunassa sujui siinä porukkamäärässä sen kummemmin huomioimatta. Iltapalalla tuli (työkaverin) Katse kun pyysin vettä (ilmaisesta viinitarjoilusta kieltäytyminenhän on aika erikoista), mutta Katse ei muuttunut kysymykseksi, hyvä niin. Veden voimalla loppuilta sujuikin, ja kahvin. Jatkopaikan (hotellin aulabaarin) skippasin ja livahdin suoraan nukkumaan.

Eriasteisesti juopuneiden havainnointi oli "mielenkiintoista". Huomattava osa hallitsi käyttönsä täysin, muutama sitten otti muidenkin edestä. Kohtuullisestikin juovilla osalla saattoi sama tarina toistua, ilmaisut olivat liioiteltuja jne. En moiti, samanlainenhan minäkin olen ollut. En ole yleensä juopuneenakaan ollut porukan keskipiste, olen sen verran "introvertti" - sosiaalisuus ilmenee vain tietynlaisessa tilanteissa, joissa koen olevani vahvoilla ja esiinnyn jokun "asian" enkä itseni edustajana. Tuossa seurassa pääsin kyllä esille juuri sen verran kuin halusinkin.

Miltä tuntui? Ei minulla juomishimoa ollut, eikä tuon juomisajatushäivähdyksen taustalla mielestäni ollut alkoholin himo, vaan sen huomiota herättämättömyyden tarve. Hassua, miten vahvana tuollainen tunne ihmisessä voi olla. Mietin, että johtaako tuo tunne kouluvuosiin, jolloin osin erotuin porukasta ja tulin kiusatuksikin erilaisuudesta. Jos tulee sieltä astin, niin aika pitkät arvet siitäkin on jäänyt, kolmenkymmenen vuoden takaa.

Työmatkalla...

Pari päivää työmatkaa edessä. Mukava kokea sekin hetki, että herää hotelliaamiaiselle ja pystyy nauttimaan siitä täysillä. Yritin juuri muistella, milloin edellisen kerran näin on käynyt - ei tule heti mieleen. Tosin ei näitä mahdollisuuksia usein ole ollutkaan; ulkomaan työreissuilla ei hotelliaamiainen yleensä kuulu hintaan ja olen popsinut omia eväitä (kunto olisi kyllä hotelliaamiaiseen riittänyt). Kotimaan vastaavasta reissusta taitaa olla jo pari vuotta, ja silloin edellinen yö venyi porukalla pitkään.

Tällä hetkellä ei hermostuta se, minkälaisia reaktioita alkoholista kieltäytyminen illalla herättää. Mietin sen niin, että olen jo ihan tarpeeksi vanha (kuten muutkin osallistujat), että osaan sanoa tarvittaessa "ei kiitos". Enkä minä maailman napa ole, ei se että itse kiinnittää huomiota juomiseen / juomattomuuteen tarkoita, että muut niin tekisivät minun juomiseni suhteen :-)

Oikeastaan tavallaan hauska nähdä miten käy.

Toinen mahdollisuus

Lueskelin vielä mitä netissä sanotaan aiemmin mainitsemastani Selviämistarinoista. Umami-nimisestä lifestyle-julkaisusta (huh!) löysin tällaisen pätkän:

Tarinoista välittyy viesti, että raitistuminen on lahja, joka voi antaa poikkeuksellisen kyvyn ymmärtää elämää. ”Kaikkia haastattelemiani ihmisiä yhdisti se, että he ovat juomisen lopetettuaan pitäneet itsestään huolta. Heissä on voimaa ja rauhaa, he ovat hetkessä läsnä olevia ja dynaamisia ihmisiä. Tuntui, että raitistuminen oli vienyt nämä ihmiset tärkeimpien perusasioiden äärelle, ja he kokivat alkoholista luopuessaan saavansa elämisen lahjan”, kirjoittaja kuvaa. ”He olivat ymmärtäneet, mihin olivat olleet vähällä kuolla, mutta olivatkin selvinneet siitä. Ei sellainen kokemus voi olla muuttamatta ihmistä, ja on helppo ymmärtää, mistä raitistuneiden läsnäolon taito kumpuaa”, hän jatkaa.

Jossain olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, että raitistumisen jälkeistä aikaa olisi kutsuttu toiseksi elämäksi tai uudeksi mahdollisuudeksi.

Teksti kuulostaa kyllä houkuttelevalta, kauniilta, mutta pakko myöntää että vielä tässä vaiheessa se tuntuu myös vähän kaunistelulta. Noinko hienoihin sfääreihin sitä tässä pitäisi kohta yltää? Hetkessä läsnäolo on vielä ajoittaista, ja dynaamisuuskin hukassa.

Jälleen tulee tunne siitä, että tämä raittiin elämän opettelu on ihan sitä samaa mitä jotkut ikänsä raittiit käyvät keski-iässä pohtiessaan, minkälaisiksi haluavat tulla isona. Tavallaan se on hyvä: ei sitä taida itse olla yhtään sen epäonnistuneempi elämässään kuin kuka tahansa muu "tavallinen ihminen".

Jatkan keskittymistä olemaan läsnä vain itselleni - muu perhe pyörii kuka missäkin, vastassa kotona oli vain hyvin innokkaita nelijalkaisia.

"Raittius on ajateltava uusiksi"

Otsikko on tämän päivän Hesarista. Jutussa kerrotaan kahden alkoholista irtautuneen, Lilli Loiri-Sepän ja Monika Fagerholmin, pohtivan alkoholismi-termistön uudistamista ja uutta mobiili- ja nettipalvelua alkoholista irtautuville naisille.

Pieni skeptinen minäni täydentää tuon "naisille" eteen high-functioning tai vähintään keskiluokkaan kuuluville. Järkevä minä taas sanoo, että hienoa, mikä tahansa esiintulo piiloalkoholismin ongelmista on hienoa, on hyvä että myös julkkikset ottavat ylenmääräisen alkoholin käytön esille. Ja rajoittavassa mielessä, ei mitään Tukiaisia tai Nykäsiä, jotka sinällään kyllä melkein riittäisivät raitistamaan jonkun. Loiri-Seppää en ennestään tunne, enkä tiedä muuta kuin mitä jutussa kerrottiin; Fagerholmilla on joka tapauksessa väistämättä elitistinen leima (ja taiteilijat nyt voi olla juoppoja muutenkin), eli kansan syvät rivit eivät ehkä vielä liikutu.

Mielenkiintoista joka tapauksessa. Täytyypä lainata se Selviämistarinoita (Loiri-Sepän kirja).

Loppuun vielä oma slogan: Raittius on uusiksi ajattelemista.

Uusi shoppailuyritys

Tänään piti uusia eilinen shoppailukierros, nyt löysin sen mitä hainkin ja pystyin pääosin välttämään tungoksia. Kierroksen lopuksi hyvää teetä ja ohikulkevien ihmisten katselua. Näemmä teelasin äärestä se onnistuu ihan yhtä hyvin kuin viinilasin takaa.

Kotona katselin Surrogates-nimistä leffaa, pääosassa Bruce Willis. Loppupuheista tuli mieleen alkoholin vaikutus: alkoholin vaikutuksen alaisena sitä on ikään kuin itsensä surrogaatti, ja nyt raittiina pitää mennä ulos ihmettelemään miltä se maailma oikeasti näyttää. (Tänään hyvältä.)

Väsymys

Mietin taas väsymystä. Vaikea tietää / tunnistaa, kuinka paljon väsymys liittyy keskushermoston toipumiseen, kuinka paljon muuhun elämäntilanteeseen ja olemiseen. Eilisiltana jaksoin puoli tuntia intensiivistä keskustelua nuorison kanssa, sitten oli pakko paeta nukkumaan, tosin oli kello jo silloin yksitoista, hyvä aika mennäkin nukkumaan.

Taustalla kummittelee kuitenkin ajatus siitäkin, että olenko polttamassa itseäni loppuun kaikella tekemiselläni? Yritinkö kertoa jotain itselleni sillä järjettömään juomiskierteeseen ajautumisellani?

On vaan niin vaikea luopua mistään, pitäisi löytää muita keinoja jaksamiselle.

Toisaalta oli minulla illalla pikkuisen lämpöä ja aamulla vielä puoliräkäinen olo. Kevätflunssa?

Ja minkähän takia tätä väsymystä ja sen syitä pitää niin kovasti analysoida? Kai se stressi tämmöisestäkin aiheutuu!

Hengissä!

En erityisemmin rakasta shoppailua, mutta nyt oli pakko käydä täydentämässä vaatevarastoja. Enpä muistanut, että Stokkalla oli hullut päivät. Kaiken lisäksi en löytänyt etsimääni, joten piti käydä täydentämässä ihmismassojen lähikontaktin tunnetta vielä Itäkeskuksessakin.

Inhoan tungosta. Enää ei voi paeta sitä tunnetta edes kaljalle. Kahvilatkin olivat täynnä.

Kotiin palatessa huomasin, että ulkona on tullut kevät, sitä ei meinannut tuossa ihmisten väistelyssä edes huomata!

Näyttämöllä: minä

Joku aika sitten eräs nuori pohti minulle pelkäämistä. Hänellä oli tapana tietynlaisten elokuvien jälkeen "pelätä" seuraavina öinä, kurkkia uskaltaako tulla ulos huoneesta vessaan vai onko mörkö odottamassa nurkan takana. Hän kertoi kerran tajunneensa, että ei hän oikeasti pelkää, vaan luulee pelkäävänsä kun se ikään kuin kuuluu asiaan. Ja sitten ei enää pelännyt.

Mietin itseäni. Oliko taanoin minulla oli itseään pohjalle ryyppäävän keski-ikäisen naisen rooli? Ja nyt sitten "raittiusherätyksen" saaneen rooli? Ja siinä sivussa sitten se jatkuva rooli, kunnollinen ja tunnollinen perheenäiti, työssäkävijä arjen murheineen ja iloineen. Kävikö niin kuin nuorelle tuossa pelkäämisasiassa: vihdoin ymmärsin, että en minä oikeasti halua olla itsensä pohjalle ryypännyt juoppo. Ja käykö jossain vaiheessa niin, että en halua olla korostetun raitis vaan haluan vain olla - joskin niin, että suuhuni en laita alkoholipitoisia juomia enkä sitä sen kummemmin mieti.

Ja kumpi on pääosa ja kumpi sivuosa, raitistunut juoppo vai "tavis"?

Melkein hups

Olen nyt niin ahkerasti tunnustanut tätä alkoholismia itselleni, että unohdan muun maailman olevan siitä autuaan tietämätön. Meinasi tänään lipsahtaa työtoverille, että tää suklaa maistuu nyt kun olen lopettanut juomisen (kävin hakemassa suklaapatukan yhden palaverin päätteeksi). Vastaavia tilanteita on ollut muitakin. Kauhistuttaa ajatellakin, jos lipsahtaisi (luulen, että tapahtuu jotakin seuraavista: tämä 7-kerroksinen talo romahtaa perutuksiltaan, kuu siirtyy kiertoradaltaan tai maapallon pyörimissuunta muuttuu).

Sinänsä alan nyt olla sen verran sinut tämän asian kanssa, että on joitakin henkilöitä joiden kanssa voin asian puhua, kun sopiva tilanne tulee kohdalle. En usko, että siitä nousee sen kummempaa numeroa, ystäviä kun ovat. Toinen ryhmä on sitten ne tuttava-kategoriaan kuuluvat, sinne suuntaan taitavat kulissit olla aina pystyssä. Ja töihin.

Kodin kuvalehdessä (tms) oli tällä viikolla juttua keski-ikäistyvien naisten sielunelämästä, epämääräisestä pahasta olosta. Pitäisi kuunnella itseään, löytää iloa ja innostusta hyvää tekemällä, puhua vertaisryhmissä... Tuli mieleen, että alkoholismista toipumisestako puhuvat.

Oliskohan tämä nyt kuudes raitis viikonloppu? Monta iloista asiaa on tapahtunut ja tapahtumassa.

Juomisen järjestelystä

Oli tänään luppoaikaa töistä lähdettyä tunnin verran ennen seuraavaa tilaisuutta. Kotiin ei ehtinyt, eikä oikein shoppailemaankaan. Reilu kuukausi sitten asia olisi ollut selvä: juuri sopivasta aikaa käydä viinilasillisella tai useammalla.

Samalla mietin sitä, minkä luin jostain noista high functioning -alkoholisteista: aamulla ensimmäiseksi mielessä on, missä kohtaa päivää voi juoda, ja montako, ja mitä, ja missä. Sama ajatusketju toistuu päivän mittaan. Tuokin osui ja upposi. Tuo olin minä, paitsi että tuossa unohdettiin kertoa että piti pohtia myös, minne oli sen kotivaran piilottanut, eihän sitä vain kukaan muu löydä.

Noloahan se on tunnustaa itselle, ja on tavallaan tosi vaikea tunnistaa tuosta käytöksestä itsensä. Järkevä ihminen, kyllähän sitä pitäisi ymmärtää että tuo on tyhmää. Mitä ihmettä sitä on meinannut omalle elämälleen tehdä?

(Tämä on sitä itsesuggestiota, varautumista tulevaan kaikin tavoin. En halua mitään muuta kuin että tämä sama raitis olo jatkuu, tuli sitten mitä muita murheita tahansa.)

Niin joo, kävin hampurilaisella. Ehti sopivasti, kun oli vähän nälkäkin.

Huomioita

Iltalenkillä koirien kanssa. Loppulenkistä huomasin, että olin miettinyt aika monen sellaisen ihmisen kuulumisia, joille en ole uhrannut ajatustakaan aikoihin. Joidenkin kohdalla olisi pitänyt, hävettää.

Alkoholin nauttiminen tekee itsekkäämmäksi kuin ymmärsin tuolloin. Jos mietin oloa parin kuukauden taakse: yleensä väsynyt, kärsimätön (muka työntäyteinen ja kiireinen, oikeasti kiire säätämään juomisasioita) ja ärtynyt. Hyvä kun oman lähipiirin sai kommunikoitua kunnialla, eihän silloin ehdi soitella ja kysellä toisten kuulumisia. Minullahan oli niin raskasta!

Silloin tällöin mietin, kuinka paljon huijaan itseäni kun ajattelen, että pahin ryyppäyskausi oli lyhyt, eivät ne lapset vielä oikein mitään huomanneet. Tavallaan uskon, että pitkäaikaista vahinkoa ei ehtinyt tapahtua, koska tuntuvat käyttäytyvän edelleen "hyvin" (keskustelevat asioistaan sillä tavalla kuin nuoret keskustelevat, eivät välttele, soittavat kun on asiaa, eivät näytä vahtivan). Harmittaa kuitenkin se, että on tullut syyllistyneeksi puutteelliseen läsnäoloon.

Huomenna tartun puhelimeen ja olen läsnä äidilleni.

Lokero: High functioning alcoholic

Nettikeskustelun kautta löytyi minullekin lokero: high functioning alcoholic. Moni piirteistä täsmää juuri eikä melkein. Ei kaikki, mutta tarpeeksi moni.

Että tämmöinenkin. En oikein osaa sanoa, miltä tuo lokeroituminen tuntuu. Tähän asti "samantapaisten" löytyminen vertaistukipalstoilta on tuntunut jotenkin lohduttavalta, ollaan samassa veneessä. Tän high functioningin osalta en ole niin varma - termi kuulostaa kovin samppanjantuoksuiselta ja "ällöttävältä". Tavallaan tuntui helpommalta pohtia tätä raitista elämää ja maailmaa itse ilman valmista lokeroa, ja nyt minut on sitten yhtäkkiä heitetty valmiiseen poteroon. Pöh.

No onneksi olen sen ensimmäisen askeleen ohittanut: en kiellä alkoholismini olemassaoloa. Kieltäminen pitkään on noille (!) HFA:ille tyypillistä, niin kuin kai kaikille alkoholisteille.

Ehkä pitää vain olla juuttumatta poteroon. Lähtöpoterosta riippumatta kyse on siitä, että jatkossa hoidan oman elämäni ihan omine kirkkaine (heh!) ajatuksineni, väsyneenä ja väsymättömänä, ilman että ylimääräiset aineet sitä himmentävät. Maali on olennainen, ei lähtöpiste.

High functioning... Höh.

Romantisointi

Vertaistukipalstalla eräs haikaili, kuinka voi loppuelämän pärjätä ilman rakkaita valkoviinejään kesälläkin. Toinen vastasi kieltävänsä itseltään tyystin moisen romantisoinnin: turha fantasioida siitä valkoviinilasillisesta, mieluummin fantasioi hyvästä, morkkiksettomasta olosta.

Tajusin, että noin minäkin tiedostamattani olen tehnyt, kieltänyt ylimääräiset ruusustelut. Olen ehkä turhankin paljon jossain vaiheessa rääkännyt itseäni alkoholisitien läheisten tarinoilla, mutta ne ovat niitä joita sallin itseni ajatella. Ehkä tuo on ollut se juttu, jonka takia ei sitä juomisen mielitekoa ole ollut.

Nyt kun sen joku "ääneen" sanoi, se kuulostaa järkevältä. Täytyy hyödyntää jatkossakin.

(Jälleen päivitys, jossa ei oikeastaan ole mitään suurta asiaa. Varmistelen vain tätä raittiutta koko rintamalla.)

Sovinto

Päätin tehdä Sovinnon. Viikonlopun tapahtumat harmittivat, ja sanakoukeroin sovintoelkeet. Oikeasti en pidä riitelystä, ja kävin keskustelun itseni kanssa: onko tärkeämpää se, että voin esiintyä viimeisen sanan sanojana ja loukattuna marttyyrinä, vai kenties se että itse tiedän olevani oikeassa ja että pystymme jatkamaan yhteistyötä siinä määrin kuin se on tarpeen, koska yhteisiä tavoitteita meillä myös on (keinot vain eri). Jälkimmäinen vaihtoehto voitti. Sovintohaluun vaikutti sekin, että muistan joskus "pikkuhiprakan" rohkaisemana kommunikoineeni vähemmän loistokkaita ideoita. Lopputulos oli sama, jota humalaiset joskus riitelynsä päätyttyä tekevät eli ylistävät toisiaan vuoron perään. Me (tai ainakin minä) vain nyt sitten olimme selvin päin. Sainpahan vastineeksi kauniita sanoja, ja vaikka ne olisivat yhtä "sinne päin" aitoja kuin minunkin, niin olihan niitä kiva lukea.

Analyysitekstiä syntyi vajaa sivu. Yritän pitää kiinni tästä rytmistä, jospa selviäisi vähemmällä ahdistuksella.

Syy unettomuuteenkin selvisi. Tilanne toistuu noin kuukauden välein, en vain sattunut muistamaan kun heti mietin, että huoletko vai vieroitusvaiheet vai mitkä.

Lievästi hankala tapahtuma tänään: törmäsin kadulla tuttuun, joka muistutti olevansa minulle oluttuopin velkaa, olisi halunnut tarjota saman tien. Vetosin, että on kiire kotiin ja pakenin. Harmitti sikäli, että hän on todella mukavaa seuraa (ihan selvinkin päin) ja tarinat ovat hauskoja. En vain vielä ole valmis sanomaan, että juu kiitos saat tarjota minulle tuopillisen kivennäisvettä. (Tää on vähän hankala juttu selittää, en pelkää että repsahtaisin, pelkään vaan tuon sanomista niin että mieluummin pysyn etäällä siitä mahdollisuudestakin niin kauan kuin mahdollista. Mutta joskus minun on sekin kohdattava. Ja on selvää, että jos kahdesta vaihtoehdosta (sano "kivennäisvettä" tai juo olutta)  pitää valita, on tuo kivennäisveden sanominen miellyttävämpi vaihtoehto. Näiden kahden vaihtoehdon välinen ero on kuitenkin vähän sama, kuin annettaisiin vaihtoehdoksi katkaistaanko oikea vai vasen käsi, ikäviä molemmat :-))

Parempi päivä, siis.

Alkoholismista

Aamun Hesarissa oli mielipidekirjoitus, tai hätähuuto, alkoholistin sisarelta. Alkoholisti ei ymmärrä olevansa alkoholisti, eikä kukaan puutu tilanteeseen. Itsekkäästi ensimmäinen ajatus oli, että onneksi tuo en ole minä, onneksi minä pysähdyin pian sen jälkeen kun tilanne alkoi mennä tuohon. Liian pitkälle toki, mutta en niin pitkälle että en olisi saanut kierrettä katkaistua. Ja ymmärsin itse, ennen kuin kukaan muu siitä huomautti millään tavalla.

Sitten suretti. Tuli mieleen monikin asia, jonka olen nyt alkoholismista ja alkoholin vaikutuksista oppinut. Pari päivää sitten luin jostakin (olisi pitänyt ottaa talteen) mitkä kaikki keinot ovat tehottomia kun läheisen alkoholismiin yrittää puuttua - taisivat ne kaikki siskon käyttämät keinot olla siinä listattuina. Tuota tekstiä lukiessani tuli mieleen kuolinilmoituksissa olevat tekstit, joissa viitataan siihen ettei auttanut itku/rukous läheisten (poismenoa estämään).

Olen entistä enemmän sitä mieltä, että alkoholisti-sana yhdistetään edelleen ensisijaisesti rappioalkoholisteihin. Alkoholisteista suurin osa (arvaukseni) taitaa olla "tavis-alkoholisteja", jotka pysyvät kyllä jollain lailla siviilielämän reunassa kiinni, tai ihan sisälläkin ja naamioivat alkoholismin verkostoitumiseen, viininmaisteluun ja aktiisiseen seuraelämään. Alkoholisti itse ei ymmärrä niitä negatiivisia vaikutuksia, kun kerran työt ja huvit hoituvat ja lapsetkin näyttävät kasvavan pituutta joka päivä. Itsensä huijaaminen on niin kovin helppoa. Minäkin olen vasta nyt alkanut ymmärtää tuota mekanismia ja vaikutuksia, ja ollut aika järkyttynyt minkälaisten asioiden kanssa olen aiemmat kuukaudet ja vuodet yhä intensiivisemmin leikkinyt.

Meillä "suorittajilla" alkoholi valitettavasti alussa lisää suorituskykyä. On helpompi keskittyä sen oluttuopin / viinilasin ääressä, työnteko tuntuu rattoisammalta. Sitten sitä tarvitaan koko ajan lisää. Ja vähän enemmän. Sitten ei oikein mikään tekeminen onnistu ilman (kuka nyt ruokaa laittaisi jos ei viiniä samalla maistele). Sen jälkeen romahdus: alkoholi ei enää heti autakaan suoriutumiseen, sitä pitää ottaa paljon lisää. Lopulta suoriutumiskykyä ei ole.

Olen moneen kertaan todennut, että minulle oli yllätys tämä toipumisaika ja se, että se suoriutumisen kyky on ainakin jonkun aikaa huonompi. Tuntuu, että tuosta toipumisajasta ei kamalasti kirjoiteta: muistan kyllä lukeneeni, että näin katkaiset kesäputken (ja annetaan ymmärtää, että homma on viikossa ohi). Tuota suoriutumisasiaa pitäisi oikeasti rummuttaa ja valistaa, luulen että sen ymmärtäminen auttaisi montaa muutakin, sekä syvälle romahtanutta että vähän aikaisemmin lopettamista suunnittelevaa. Myös läheisiä tuon ymmärtäminen auttaisi. Tuntui, että tämän Hesarin kirjoituksen taustalla oli se, että alkoholisti-siskon lähipiirikin on joutunut sairauduen piiriin, ja tarvitsisi kokonaisuudessaan apua.

Sadetta

Tasainen harmaa sade. Pentukoira nyrpisti nenäänsä ulko-ovella ulos mennessään, positiivisuus taisi juuri sillä hetkellä olla hakusessa. Mutta ei se sade niin paha ole, oikeastaan virkistävää että tulee ihan aitoa kylmää märkää vettä eikä aina niitä valkoisia höytyviä. Vaihtelu voi virkistää.

Huonosti nukuttu yö.

Aamu piti aloittaa numeroilla, tutkia talousarviovertailua ja budjettia. Kaikkeen sitä ihminen itsensä pistää, asioihin joita ei oikein osaa. Mutta tulipahan tehtyä.

Toisaalta nämä muut "murheet" saavat jo vähitellen viikonlopun pahan mielen taustalle. Kyllä se tästä.

Alan vähitellen ymmärtää, että omaan hyvinvointiin pitäisi panostaa enemmän. Tuntuu vaikealle, jotenkin omasta sisimmästään ei halua tehdä numeroa.  Toisaalta, eikös se hyvinvointi lopulta koostu pienistä asioista ja hetkistä. Panostetaan niihin.

Ja tätähän tämä alkoholismista toipuminen perimmiltään on, uuden arjen rakentamista.

Toipumisaika

Tässä tunnekuohuja laannutellessa ja ulkoilun ohessa pohdiskelin tätä toipumisaikaa. Useammasta lähteestä olen kuullut, että fyysinen toipuminen alkoholin liikakäytöstä vie hyvinkin puoli vuotta (pitäisi kaivella ne lähteet esiin ja lukea uudelleen ja pohdiskella asiaa lisää), ja tälle ajalle olisi tyypillistä vaikka tämä aivotyön vaikeus (lue: saamattomuus).

Pistin tuonne linkkeihin A-klinikan julkaisun, joka on suunnattu kouluttajille. Lainaus sieltä: "Päihderiippuvuudesta vapautumiseen tarvitaan 2-5 vuotta." Vuotta!  Terveyskirjaston dokumentissa sanotaan, että "Addiktiota ylläpitävä keskushermoston toiminnan muutos korjautuu hitaasti ja edellyttää yleensä ainakin 3-6 kuukauden pituista raitista jaksoa. " Kuukautta!

Tuntuu vaikealta sulattaa (omalla kohdalla, en sitä muiden kohdalla yhtään epäile), että alkoholismi on oikeasti sairaus, josta toivutaan ihan niin kuin vakavasta sairaudesta, kuukausitolkulla. Ja tämä on kuitenkin itse aiheutettu, ihan itse olen ne kaljani kitannut yli minkään järkevän rajan. Tiedän toki, että en minä flunssankaan toipumiselle anna tarpeeksi aikaa. Tuntuu oudolta, että pitäisi nyt kuukausitolkulla osata jarrutella. Onneksi on kesä tulossa.

Ehkä lähipäivien kotiläksyyn pitää laittaa tuo toipumisprosessin teoreettisen taustan selvittely, jotta ymmärrän itseäni paremmin ja osaan jotenkin ottaa vastaan sen mitä on tulossa, ja tehdä sen minkä pystyn.

Nukkumaan.

Ilot

Se pelot paperille -homma on toiminut aika hyvin. Jospa tässä kiukun ja ilon välimaastossa, itseään manipuloimaaan kykenemättömänä kirjaisin muutaman ilonaiheen. Jospa ne kirjoittamalla nousisivat isommalle kuin tuo ärsyttävä kiukku.

• Pentukoira on sympaattinen ja iloinen kun se leikkii pallollaan. Sillä joka yllättäen monen viikon jälkeen löytyi. Jälleennäkemisen riemua!
• sain vihdoin kirjoitettua monta sivua tekstiä. Ei täydellistä, mutta tarpeeksi hyvää.
• alkoholitta olo on vakiintunut, ja vaikka paljon on vielä työtä ja kummasteltavaa omien tuntemuksien kanssa, toipuminen etenee. Yhtäkään negatiivista tunnetta ei vielä ole tullut, tai sellaista että tuntuu että olisi jotain (tarpeellista) vailla.
• omien tuntemusten tutkailu on terveellistä, vaikka ne eivät aina niin positiivisia (ne tuntemukset) olisikaan
• tunnen enemmän sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on mukava kommunikoida, kuin sellaisia joiden kanssa ei ole (kuten eilisen tapahtuman taustalla oleva mutta ei pitänyt muistella negatiivisia, delete) 
• tunnen paljon mukavia ihmisiä
• lapsillani on lahjakkuuksia, joita osaavat hyödyntää omaksikin ilokseen
• puolison kanssa ei olla mökötetty moneen päivään
• remonttihuolet alkavat olla takana
• toukokuun loppuun mennessä pitää vielä pitää pari viikkoa lomaa. Lomaa joilla on aikaa lomailla kun ei tarvitse huolehtia riittävästä oluensaannista. Odotan innolla! 
• ruoka oli hyvää
• lumi sulaa (nyt taitaa mennä epätoivoiseksi :)

Ulkoasumuokkausta

Niin joo, tässä asioiden murehtimisen alhossa unohdin, että eilen muokkailin vähän blogin kuvausta. Ihan ensimmäinen alaotsikko taisi olla "Sinnittelyä irti alkoholismista" mutta ymmärsin lopulta, että ei alkoholismista irti pääse. Muuttui muotoon "... irti alkoholista", joka sentään oli mahdollinen.

Blogin alkuperäinen otsikko oli "Minäkö, alkoholisti?". Eihän siitä ole epäilystä (ainakaan minulle, muille ehkä), joten sekin jouti mennä.

Mietin siis tuota kuvausasiaa hetken, ja totesin että matkallahan tässä ollaan, matkalla kohti vakiintunutta raittiutta. Yllätyksiä ja jännittäviä käänteitä on ehkä odotettavissa, mutta oletan pääseväni perille - ihan niin kuin muumipeikkokin tuossa otsikon satukirjassa.

Alkuperäinen url selvaksi.blogspot.com sentään sai säilyä. Vaikka kai senkin pitäisi olla selvana.blogspot.com :-)

Huoks

Sain tänään keskityttyä tekstin tuottamiseen, ja sitä on nyt tehty kuusi tuntia lähes tauotta. Aika monta sivua tuli. Tuntuu helpottavalta, että sain kuitenkin tuon esteen yli kiivettyä. Pakkoko sitä on olla näin äärimmäisen deadline-ihminen? Nyt kun tämän vaiheen tekstit on viimeistelty, niin millähän piiskaisi tuon viimeistelykierroksen itselleen ajoissa tehdyksi...

Eilisillan murheen aiheet valitettavasti hämmentävät ja kiukuttavat oloa edelleen, kiukku on niin läpäisevää että tuntuu sormenpäissäkin. Jotenkin en nyt saa itseäni järkiini: oikeasti vain pitäisi pistää asiat oikeisiin mittasuhteisiin, noteerata rehellisesti oma panos asioihin, ja todeta että jos muut sähläävät, niin itsepähän sähläävät. Pakkoko minun niistä on hermostua. Aika tehotonta itsepsyykkausta.

Sataa. Lumi sulaa vikkelämmin, mikä on hyvä. Ulkona ei ole kiva kävellä, mikä on huono :-(

Jos jotain hyvää, niin puolisolta sentään tuli yllättäen ystävällisiä sanoja kun vuodatin hänelle murheeni. Siitä tuli hyvä olo.

Jurppii!

Otsikko on oikeastaan aika lievä, kaukana siitä tunteesta joka minulla juuri nyt on. Kielen päällä pyörivät erilaiset sukupuolielinten, satuolentojen ja eritteiden nimet (ja minä en sentään kiroile juuri ikinä). Jätän erittelemättä, joku vielä joskus maailmassa saattaisi lukea ja sen jälkeen tunnistaa. Mutta P!!! Jos olut tämän kiukun aiheen poistaisi pysyvästi, niin nyt aukeaisi. Vaan ei poista. Eli ei aukea. Aamuksi pitää kerätä sietokyky käsitellä ongelma rakentavasti loppuun. Ainakaan iltalenkki ei auttanut.

Onneksi kuitenkin on asioita, jotka ovat menneet ihan hyvin, kirjoittaminen lopulta onnistui ja tekstiä syntyi monta sivua. Vielä kaksi viikkoa aikaa hieroa yhdessä lopullista versiota, ja sitten pääsee siitäkin. Lumi näyttäisi alkavan sulaa mutta kesään on matkaa. Vielä ensi viikko aikaa saada yksi työasia tehtyä. Mutta huomenna pitää muistaa laittaa eteenpäin se yksi harrastusjuttu. Päätä särkee, ja jalkaa.

Yritetään nyt vielä tähän loppuun jotain positiivista. Miksi muka piti kirjoittaa "pääsee siitäkin", se etenee nyt ihan hyvin kun sain oman blokkini purettua ja saadaan porukalla hyvä lopputulos.

Tai no, toinen. Saa mennä selvin päin nukkumaan. Hetinyt.

Hyvä päivä, p*a ilta. Seis maailma, tahdon ulos!

Writer's block :-(

Aivan käsittämättömän vaikea pystyä kirjoittamaan ensimmäisiä järkeviä sanoja opiskeluraporttiin. Ei tule sanan sanaa.

Ruutupaperille on piirretty miellekarttaa, lähdeviitteitä olisi naapurillekin asti, asia periaatteessa hallussa. Mutta ei.

Erehdyin lukemaan yhtä tämäntalvista raporttia, josta olin vieläpä saanut erinomaisen arvosanan - jospa siitä tulisi inspiraatio ja pääsisi alkuun. Osaa tekstistä en edes muistanut kirjoittaneeni. Paikoin kielellisesti aika järkyttävää. Humalassa kirjoitettua. Masentavaa.

Josta sitten pääsee tätä kirjoittaessa blogin perimmäiseen aihepiiriin, alkoholismiin. Retkahduksiin. Alkoholismin syihin. Yksi ryyppäämiseni muoto on näemmä ollut tämän kirjoitusblokin kiertäminen, jos ei kohta mainion tuloksin mutta kuitenkin blokin ohittaen. Toipujan kuuluu kehittää muita toimintamuotoja niihin tilanteisiin, joissa retkahdusriski on suurin. (Jos vakavalla asialla ei saisi leikkiä, ehdottaisin että kiskaise se yksi oluttölkki - mutta en ehdota kun en edes halua, eikä ehdotus naurata kun blokki harmittaa.)

Kokeillaan siis tuota pelot paperille -keinoa, joka on aiemminkin tepsinyt (tänne kirjoittaminen on oikeasti jättänyt ne asiat tänne hautumaan, jotkut kyllä tulevat mieleen uudelleenkin mutta jotenkin on tunne, että niitä ei nyt tarvitse aktiivisesti pitää mielessä kun säilyvät täällä muistelemattakin.

Miksi pelkään tätä kirjoittamista? Kokeillaan taulukkomuodossa, ekaan sarakkeeseen pelko ja tokaan kommentti.

Olen jo niin myöhässä dokumentin kanssa, että nolottaa näyttää se muille ryhmäläisille.	Parempi myöhään? Tämä on ehkä pahin. Mutta: aikaa on vielä hetki.
Tuntuu, että en saa niin hyvää tekstiä aikaiseksi kuin oma osaaminen ja asiaan perehtyminen teoriassa antaisi mahdollisuuden.	Pitäisikö nyt vain päättää, että riman ei tarvitse olla katon rajassa vaan vähän vähempikin riittää. Ei se muidenkaan teksti kaikkia ongelmia ratkaise.
Joku muu ryhmäläinen on vahvasti eri mieltä näkemyksistäni, ja saadaan vielä viime hetken säätösoppa aikaiseksi.	Se, että aikaa on enää vähän taitaa estää tuon säätösopan. Jos mököttävät myöhemmin, niin mököttävät - opinnot menevät taas jatkossa joka tapauksessa eri suuntaan, kun osa valmistuu ja loppuosalla puuttuu ihan muita opintoja.
Loppuraportin sisältö ei minua täysin tyydytä, ja haluaisin muokata muidenkin tekstiä. Se voi aiheuttaa ristiriitoja.	Valitettavasti tämä on tosiasia, mutta pitää muistaa: omaa minkääntasoista tekstiä ei ole vielä rivinpuolikastakaan jokainen vastatkoon omasta kokonaisuudestaan jos tästä tulee kolmonen, niin tulee. Miten se maailmaan vaikuttaa? Tipahtaako kuu radaltaan? Sairastunko vatsatautiin?
Jää keksimättä se suuri ajatus, joka kruunaisi oman tekstiosuuden.	Tämä ei ole tohtorin väitöskirja. Tämä ei ole gradu. Tämä ei ole AMK-opinnäytetyö. Tämä on yhden opintokokonaisuuden projektina tehty tutkimusraportti.

Eli jospa nyt sitten rupean oikeasti tekemään töitä. Otan siitä yhdestä lähteestä sen yhden kuvan, ja selitän sen auki. Rakentukoon lopputeksti sen ympärille.

Kun ei se toinenkaan optio oikein houkuttele, se ryyppäämisen aloittaminen.

Luvattu ulkoasusäätö

Olipas tämä hankalaa tämä ulkoasusäätö: taustakuvia on kyllä valmiiksi, mutta oikein mikään ei täysin kolahtanut. Kasvi- tai luontoteemaa kaipailin, kasvustahan tässä on kyse. Päädyin sitten tähän yksinkertaiseen kasviin.

Nyt pitää jatkaa kadonneen motivaation metsästämistä ja jättää tämä sijaistoiminta syrjään. Pakko - ihan pakko - saada aikaan vähintään kolme sivua oikeaa, julkaisukelpoista tekstiä.

Ilman viiniä

Nyt on ohi se ensimmäinen tapaaminen (kahden tuttavan kanssa ravintolassa), jota pelkäsin. Jäi vähän hölmistynyt olo.

Viinittömyys ei herättänyt kysyviä katseita, ei oikeastaan mitään reaktiota. Tajusin myöhemmin, että tuo juomattomuus on näiden ihmisten parissa aika tavallista, aika usein joku on autolla tai menossa vielä töihin. Minun vain on aina pitänyt pitää huolta siitä lasillisestani (tosin tässä porukassa myös kulissit ovat pysyneet pystyssä, heidän seurassaan en ole juonut liikaa kuin joskus opiskeluaikoina).

Toinenkin reaktio, jonka mahdollista ilmestymistä etukäteen pohdin, jäi puuttumaan. Mietin, että minkälainen kaipuu siihen viiniin ruoan yhteydessä tulisi, haikeus tai jopa himo. Ei kumpaakaan. Toisten edessä olevasta viinilasista tuli oikeastaan mieleen vain se, että punaviini voi olla tosi pahan makuista (hyväksi kyllä tätä kehuivat). Ei olisi vähempää voinut tehdä mieli maistaa. Koko kysymystä siitä, otanko viiniä vai en, ei oikeastaan enää ollut, sillä en halunnut.

Tuo tuntemus oli ihan aito ja vahva, en ohjelmoinut sitä itseeni sillä hetkellä (varmaankin olin esiohjelmoinut sen kuluneina viikkoina). Tietysti olen tyytyväinen, osoittaisihan tämä jonkinlaista pidemmälle edistynyttä toipumista, vaikka lopetuksesta on vasta reilu kuukausi. Mutta tarkkaan ajateltuna tämä ei ihan kamalan yllättävää ole: tilanne, jossa muiden käyttämä alkoholimäärä on hyvin vähäinen, keskustelu "sivistynyttä" ja vuolasta ilman alkoholiakin, pääosassa ruoka. Olen varsin varma siitä, että minun akilleen kantapääni on edelleen ne oluenhuuruiset sosiaaliset tilanteet. Be careful out there...

Ilta tosin venyi pidempään kuin oli tarkoitus, siinä mielessä eivät asiat ole muuttuneet. Juttua riitti.

Tähän voisi tottua

Piti kaivaa ensin kalenterista ja sitten blogista, että mikäs päivä se olikaan se ensimmäinen raitis (2.3.2011). Viikonloppujen lukumäärän sentään pystyin laskemaan. Joku joskus on sanonut, että juomisen lopettanut alkoholisti osaa sanoa tarkalleen raittiiden päiviensä lukumäärän - lieneeköhän sanoja itse ikinä ollutkaan alkoholisti. Viikot hahmotan ja sitä kautta pystyn tietysti kertolaskulla laskemaan päiviä (tää on nyt sitten 30. eikun 31.), mutta taitavat viikot vähitellen muuttua kuukausiksi ja vuosiksi. Tai todennäköisemmin se menettää merkityksensä.

Mutta nyt on ongelma. Lupasin itselleni jossain välissä, että kun kuukausi on takana, pitää etsiä joku mukavampi taustakuva kuin viinilasi. Kun kuvan laitoin, alkoholi hallitsi elämääni, ja ajattelin että jos kuukausi ollaan selvin päin niin jotain muuta voisi laittaa. Ei hallitse alkoholi arkea enää, ei, mutta mikä sitten? Nautintoaineista kunnollinen hapanjuureen tehtävä ruisleipä (mistä valokuva), hyvä tee. Tekemisistä? Perhe (en kuvaa), koirat (en kuvaa), harrastukset (en kuvaa), ulkonaliikkuminen, opiskelu (ja minkäs kuvan siitäkin saisi), työt (kokous? voi huoks.) Tähän aikaan ei metsätähtiäkään näy, ja netistä en kuvaa varasta.

Taitaa kuvanvaihto siirtyä viikonloppuun...

Otsikkoon: se tarkoittaa tätä raitista oloa, ja voin rehellisesti sanoa että alkoholi ei hallitse arkea, vaikka tämä toipumisasia onkin vielä prosessissa. Pysytellään totutussa.

Koetuksia

Tulossa koetuksia: ravintolatapaaminen (ruoan ääressä) kahden hyvän tuttavan (lähes ystävän kanssa) sekä noin 30 hengen seminaari vieraassa kaupungissa, yötäkin pitäisi olla pois.

Retkahduspelkoa ei nyt ole (toki myönnän, että ei saa olla ylimielinen). Hermostuttaa se kohtaaminen, kysyvät katseet kun en otakaan ruoan kanssa viinilasillista. Se tuntuu paljon vaikeammalta kuin itse juomisen lopettaminen. Näin kummallinen olen. Tällä hetkellä strategiana on lääkekuuri ja/tai opiskelukiireet (ensin mainittu ei tarkkaan ottaen pidä paikkaansa, jälkimmäinen kyllä mutta ei se viini ole ennenkään menoa haitannut). Hölmöähän se on että tuollainen jännittää - mutta päätin olla ainakin itselleni rehellinen kun näitä pohdintoja kirjoitan, joten kerrotaan tuokin. Viime tipassa peruuttaminen ei käytännössä onnistu, pahoittaisin turhan monen odotukset ja suunnitelmat. Mutta mitä se, että ei meinaa täydellistä juomattomuutta uskaltaa tunnustaa, kertoo alkoholin asemasta arjessamme?

Tuossa seminaarissa on sen verran paljon väkeä, että juomattomuus iltaruoalla ei herätä samalla tavalla huomiota. Lähes kaikki muut ovat ennestään tuttuja, näen heitä yleensä pari kertaa vuodessa vastaavissa tilaisuuksissa. Monen kanssa on istuttu baarissa pitkäänkin parantamassa pielessä olevia asioita (ja niitähän aina riittää). Varhainen pakeneminen hotellihuoneelle on helppo pukea noissa ympyröissä työkiireiksi - tosin mukana oleva esimieheni saattaa sitä päivitellä, mutta päivitelköön :-) Ehkä enemmän mietityttää pari osallistujista, joista toinen juo käytännössä aina itsensä lähes pöydän alle ja on kova tarjoamaan, ja toinen taas muuten vaan haluaa ihan kamalasti jutella olutlasin ääressä. Ensinmainitusta voi tulla jonkinlainen "kohtaus", mutta se ei lopultakaan ole minun ongelmani vaan hänen. Ja itse asiassa laajemminkin: jos joku kummastelee juomatonta linjaa, olkoon se hänen oma ongelmansa, ei minun.

Toivottaavsti Oulussa on kaunista.