Ajattele itsesi raittiiksi

Tänään pisti silmään Ilta-Sanomien otsikko: Ajattele itsesi hoikaksi. Kiloja  nimittäin voisi vielä muutaman karistaa, vaikka niitä raitistumisen jälkeen onkin se vajaa kymmenen lähtenyt.

Juttu kertoo naisesta, joka laihtui yli 30 kiloa pistämällä itsensä ajattelemaan 15 sekunniksi sitä, onko mieliteon kohteena oleva herku tosiaankin välttämätön.

Vähän samantyyppistähän virittelin keväällä kun raittiutta oli hetki takana: ne viisi kysymystä, jotka päätin itseltäni kysyä ennen kuin ensimmäistäkään ryyppyä ottaisin. Tuota ei ole toistaiseksi tarvinnut testata, mutta hyvä kuulla, että saattaa toimiakin.

Joulupyhät ohi

Olisihan sitä lomaa voinut pidempäänkin viettää, mutta tältä erää se on ohi. Toisaalta nämä välipäivät töissä ovat aika mukavia: päivät eivät täyty kokouksista vaan välillä voi hetkeksi pysähtyä ajattelemaan.

Jouluna on sitten tavattu sukulaisia ja ystäviä, emäntänä ja vieraana. Mitään reaktiota ei juomattomuuteni aiheuttanut, eräs kommentoi että hänellä(kin) jää nykyään viinilasi täyteen kun ei oikein jaksa tyhjentää, mutta että tänään se maistuu hyvälle. (Kyseessä oli vaikeaa sairautta sairastava henkilö, ja kommentti taisi enemmän liittyä tuohon muuhun elämäntilanteeseen eikä juomiseen itseensä.)

Muiden humaltuminen riipaisee edelleen, tai niiden joiden humaltuminen on ilmiselvää (ei se lievä, joka tulee lasillisesta tai kahdesta). Jotkut sanovat, että raittiuden "kypsemmässä vaiheessa" alkoholi muuttuu tyystin yhdentekeväksi myös muiden käyttämänä.

Onkohan oikeasti noin? Että ei kiinnitä huomiota siihen, että toinen näyttää olevan kaltevalla pinnalla, että osaisi olla tuntematta surua moisen havainnon tehtyään? Vai onko se sitä, että ymmärtää perin juurin, että sen toisen ihmisen on itse tilansa havaittava ja itse päätettävä, mihin suuntaan lähtee matkaansa taivaltamaan, avun kera tahi ilman?

Uusi vuosi tulossa. Eniten ehkä haluaisin mökille, kauas hälinästä. Metsän rauhaan. Samaan aikaan haluaisin olla lasten kanssa, kera ystäväperheiden. (Nuoriso ei enää oikein ole halukas lähtemään korpeen vaan haluaisi jäädä kaupunkiin, minun taas on vaikea heitä jättää.)

Kaikkea ei voi saada.

Joulun satoa

Muu perhe nukkuu vielä.

Olen aina pitänyt joulupäivän aamusta. Hetkestä, jolloin ei tapahdu mitään, hössötys on jäänyt taakse ja olo on raukea. Erityisiä krapuloita ei minulla ole jouluina juuri ollut, kun olen silloin yrittänyt olla erityisen tarkka juomisestani. Melkoisen varma kuitenkin olen, että viime jouluna tähän aikaan olin juonut tölkillisen tai lasillisen, ihan vain siitä ilosta että sitä oli.

Meillä on aina sukulaisia jouluna, joskin kokoonpano vaihtelee vuodesta toiseen. Etukäteen ohimennen pohdin, että noteeraako joku juomattomuuteni, mutta ei siihen kukaan huomiota kiinnittänyt.

Ikäväkseni tein huomioita muiden juomisista ja humaltumisista. Sen, että reilu kolmekymppinen piti hyvin huolta lasinsa sisällöstä ja kävi hakemassa keittiöstä täydennystä aika tiuhaan tahtiin. Sen, että humaltuneiden keskustelu on oikeastaan aika rasittavaa kuunneltavaa, kun aihe "juuttuu". Yhdessä kohtaa kävin viemässä koirat pitkälle kävelylle, kotiinpalatessani pääkeskustelun aihe oli edelleen sama kuin lähtiessä. Esikoiselta kyselin, että onko ne jauhaneet tuota samaa asiaa koko ajan, esikoinen naureskeli että joo.

Kylmäsi.

Sanoin esikoiselle ääneenkin, että kamalaa, olenko minäkin ollut noin rasittava silloin kun olen juonut.

Mutta pääosin oli asiat hyvin, ruoka hyvää, lautapelaaminen mukavaa, joulukuusi kaunis, kynttilät lämpimiä.

Pakko myöntää, että päivän / illan mukavin hetki oli kun vieraat olivat poistuneet ja istuttiin lasten kanssa rauhassa keittiössä juttelemassa niitä näitä, tulevasta ja menneestä, omista toiveista.

Toisten alkoholismi

Päivällä olin lounalla kahden ihmisen kanssa, joihin minulla on "muodollinen" suhde (siis ei "ystäviä"). He ryhtyivät keskustelemaan kolmannesta henkilöstä, jonka tiedän, saattaa olla että olen kerran tavannutkin, vuosia sitten. Mutta siis pääasiassa tämä kolmas oli minulle "vain" nimi.

Keskustelivat tämän kolmannen tilanteesta: alkoholin hallitsemattomasta käytöstä. Miten tämä on mukava ihminen, lahjakaskin, mutta miten alkoholi on vienyt häntä yhä enemmän syrjäraiteille, pois oman työn tekemisestä, pois omasta perheestä. Miten tämä ihminen ei ehkä ole löytänyt omaa paikkaansa, oikein tiedä mitä haluaa olla. Miten hänen kanssaan on asiasta yritetty puhua. Ja lopuksi: aikuinenhan tuo on, pakko hänen on itse ne valinnat tehtävä, itse päätettävä mihin suuntaan alkoholisminsa kanssa jatkaa.

Oma tunnereaktioni lähenteli paniikkia, vaikka ulkoisesti olin rauhallinen ja tilannetta voivottelin, myötäilin keskustelijoiden ihan oikeita näkemyksiä, jopa empatiaa. Fyysisesti vatsaa kouraisi, olkapäätä kiristyivät. Pään sisällä huusi: "voi kun hän tajuaisi, että tuostakin voi nousta, ei tuolla tiellä ole pakko enempää matkata". Mietin samaan aikaan, että miten sen, minulle käytännössä ventovieraan, oikein voisi "pelastaa" (kuulin tästä alkoholiongelmasta tämän henkilön yhteydessä ensimmäistä kertaa). On niin vaikea sietää sitä, että oikeasti itse ei voi tehdä mitään. Toisen puolesta ei voi raitistua.

Ja kai siihen paniikkiin vaikutti se toinenkin ajatus: "Tuo henkilö, josta puhutaan, voisin olla minä. Noin minusta olisi puhuttu, jos en olisi juomista pystynyt lopettamaan."

Sydäntä kylmää vieläkin.

Elämää vai alkoholismia?

Olen viime viikkoina ja päivinä miettinyt töitäni, työpaikkaani. Jopa tuskaisesti.

Taisin keväällä kirjoittaa, että pidän töistäni. Tietyllä tavalla minulla on unelmatyö: sopivissa asioissa vaikea ja jatkuvasti muuttuva, alaiseni ovat parhaimmillaan huippuja (sekä ihmisinä että osaajina), olen tuntenut olevani hyödyksi ja saanut aikaan monenlaisia hyviä asioita, yhdessä muiden kanssa. Palaute on ollut enimmäkseen positiivista, yhteistyötahot arvostavat osaamistani.

Sijamuoto "on ollut/olen tuntenut" tarkoituksella. Ymmärsin nimittäin vihdoin, että asiat ovat muuttuneet. Eivät minusta johtuen, eikä kyse ole mielestäni siitäkään, että alkoholismista toivuttuani alan katsella asioita uusin silmin. Ei vaikka pitkään niin luulin ja ajattelin, että nuo tunteet menevät ohi kun  raittius vakiintuu.

Vaan ei. Sen tunnustaminen, että osa kollegoistani on oikeasti kateellisia / kokevat minut uhkaksi, ja että eräs "ylemmistäni" on pihalla kuin lumiukko arkipäivän johtamisesta. Nämä kaksi yhdistettynä ovat tehneet "sivullani olevasta" viiteryhmästä pahimmillaan sietämättömän. Johtaminen on tuskaa: omat ideat ja kehittämisehdotukset saattavat kilpistyä siihen, että asia kollegan mielestä kuuluukin jonkun toisen toimialaan kuin minun. Ylempi johto ei edes ymmärrä, minkä kriisin kynnyksellä olemme.

Toki mietin omaa käytöstänikin ja mahdollisuutta vaikuttaa siihen, että suunta kääntyisi taas aitoon tekemisen intoon eikä turhanpäiväiseen nokitteluun. Mietin, että onko se niin että itsekäs alkoholisti olenkin minä, ja vallanhimoisena nokittelijana tunkeudun toisten tontille, mihin muut ovat väsyneet. Ja että vain syytän muita.

Tai kenties siitä, että tuota mustasukkaisuutta on ollut aiemminkin, olen vain sulkenut silmäni siltä ja paennut ahdistavaa tunnelmaa viinilasin seuraan. Ja nyt, kun en enää pakene, nousen vahvemmin vastustamaan epäasiallista käytöstä.

Oman käytöksen negatiivinen vaikutus on toki huomioitava, mutta en kuitenkaan ihan usko että tämä on kokonaan oma syyni. Peruste tälle on se, että kaikki kollegani - myös ne, joihin välit ovat tällä hetkellä kiristyneet - ovat huokailleet tuota ylintä johtoa yhä painavammin.

Entä oman käytöksen mahdollinen positiivinen vaikutus? Eikö nyt pitäisi sitten olla taas korostetun yhteistyökykyinen ja innostava ja positiivinen myös kollegoille palautteesta huolimatta? Se "vanha" NN, jollaisena tuon arvostuksen olen synnyttänyt, ja jollaisena alaiseni minut vielä ainakin enimmäkseen tunnistavat.

Jaksanko vielä yrittää? En tiedä.

Vai onko tämä vain PMS:ää ja menee taas ohi?

Joka vanhoja muistelee...

Minulle yksi keino jättää alkoholi taakse lienee negatiivisen ja positiivisen psykologian käyttö. Negatiivisen siinä mielessä, että muistelen käytännössä ainoastaan alkoholin käyttöni vähemmän hohdokkaita yksityiskohtia.

Pyörin eilen ihmistungoksessa (jota vihaan, ja jossa ahdistun). Siinä ohessa tuli mieleen jouluostosreissut viime vuosina.

Tuolloin tauko ruuhkasta ja kassien kantelusta oli tärkeää, mitä useampi sen parempi. Tauko tarkoitti sitä, että menin jonnekin missä saa juoda tuopin olutta, ja selittää taukoa itselleen silä että käy läpi niitä jouluostoslistoja ja miettii onko nyt kaikki ja mitä tuolle ja tuo on jo hankittu, voidaan vetää listasta yli. Tuollainen raskas aivotyötä vaativa tekeminen kesti viime vuonna sujuvasti kahden tuopin verran, sitten pystyikin taas tunnin  pyörimään ostoksilla ennen seuraavaa taukoa. Sitä edeltävänä vuonna taisi riittää tuoppi ja kaksi tuntia etsimistä. Viisi vuotta sitten taisi riittää yksi koko ostoskierroksen lopuksi ennen kotiin lähtöä.

Toinen muistelu liittyy jouluun, jouluaattoon. Jouluna meillä on aina paikalla isovanhempia, ainakin osa, joskus miehen sisaruksia. Minä nautin emännöinnistä ja erilaisten herkkujen laittamisesta, keittiössä hääräämisestä (saan silloin vähän rauhaa seurustelultakin). Yhtenä jouluna, kauan eli varmaankin yli 10 vuottan sitten, juotiin vahingossa liikaa. Ei niin, että olisi riidelty tai sammuttu tai sellaista, mutta selkeästi liikaa (se oli aikaa, jolloin minuulla ei ollut ainakaan tällaista alkoholiongelmaa), ja se inhotti sekä minua että sitä toista liikaa juonutta, miestäni. Taisi joku isovanhemmistakin muistella itse myöhemmin, että miten sitä hän sillä tavalla tuli juoneeksi. Siitä eteenpäin olen ollut itse jouluna tarkka juomisistani: snapsit jäi pois kokonaan tai enintään puolikas, glögiä enintään lasillinen, viiniä vähemmän ja mieluummin olutta.

Tai tarkka siihen asti kun vieraat olivat lähteneet ja muu perhe päätynyt nukkumaan. Enköhän viime joulunakin pari lasillista sen jälkeen kumonnut. Ja aamulla muiden vielä nukkuessa.

Inhoan itseäni kun muistan noita. Mutta mennyttä ei saa pois, ja enää ei noin käy.

Niin joo, taukoni pidin tänäkin vuonna, tarvitsin etäisyyttä tönivistä ihmisistä. Ensimmäisellä kerralla kahvia, jälkimmäisellä reissun lopuksi vihreää teetää. Toimi ihan hyvin.

Eilisen havainto: miehen nauttima alkoholin määrä on hämmästyttänyt pari kertaa. Eilen kiskaisi tunnissa puoli pulloa viiniä, ja lisäksi joi illan mittaan tölkillisen tai kaksi. Jotenkin se tuntuu paljolta nyt kun ei enää itse juo.

Päämäärästä keinoksi

Vertaistukipalstalla kirjoitin havainnostani, että raittius (minulle) on muuttunut päämäärästä keinoksi. Luulen, että olen tuollaisen joskus jostain lukenut, mutta en muista mistä. Nyt vain oli hetki, jolloin sen tajusin omalla kohdallani.

Alussa, silloin pelon ja ahdistuksen täyttämissä ensimmäisissä päivissä ja viikoissa, ainoa tarve ja ajatus oli että juomisen on loputtava. Raittius - suppealla määritelmällä elämä ilman alkoholia - oli ainoa päämäärä, johon pyrki keinolla millä hyvänsä.

Tänään raittius, no, on. Raittius ei ole enää päämärä eikä elämäntehtävä. Olen juomatta kun en muuta voi. Se, että olen juomatta mahdollistaa kehittymisen siihen suuntaan kuin itse haluan - eli raittius on tällä hetkellä minulle keino.

Jotain kehitys siis tälläkin saralla.

Hyvää ruokaa, ei viiniä

Itsenäisyyspäivä. Hallista ostettua riistaa (pataan). Monenlaista salaattia. Kynttilät.

Plop.

Mies avaa viinipullon, kaataa lasiinsa. Ei enää tarjoa minulle, kun tietää etten ota.

Reaktio?

Ei mitään. Pieni, ikään kuin sivustakatsojan havainto: eikö tosiaan herää mitään tunnetta, eikö se edes haluaisi haistaa.

Ei kiinnosta.

Myöhemmin mietin, että ainakin minunlaiselleni taitaa olla suurta huijausta se, että hyvä ruoka vaatii seurakseen maun takia viiniä. Höpöhöpö. Alkoholi se seuralainen on. Toki maailmassa on joku promille ihmisiä, jotka todella erottavat viinejä toisistaan (minä erotin ainakin joitakin rypäleitä, ja siihen se jäi). Ja muistan kyllä, että jotkut ruokalajit muuttivat viinin makua, joskus yllättäväänkin suuntaan.

Viini oli joskus jopa hyvää, useimmiten kuitenkaan makuelämys ei ollut hääppöinen. Juoda piti kuitenkin kun asiaan kuului, tai kuten myöhemmin, kun siinä oli sitä alkoholiakin.

Toistuvia makunautintoja - siis sellaisia "tällä et pety" - olen nyt löytänyt tietyistä terveellisistä mehuista ja teelaaduista, eli en tässä(kään) suhteessa enää koe jääneeni mistään paitsi. Alun tähän liittyvä haikeus on siis hälvennyt.

Jonkinlainen edistymisaskel kai tuokin.

Yhdeksän kuukautta

Jos en nyt ihan väärin muista / ole laskenut, niin tänään tulee yhdeksän kalenterikuukautta.

Vaikka loputon asioiden vatvominen - siis tässä tapauksessa tämä raitistelu - ärsyttää minua itseänikin, ja vaikka  varsinkin viime aikoina on tuntunut siltä että kaikki olennainen on jo omasta raitistumisesta, niin on tällä vatvomisella ollut minulle itselleni merkitystä.

Oletan, että kun kerta toisensa jälkeen itsekin vakuuttuu, että oma elämä on syytä jatkossa elää vailla alkoholia, niin tuo päätös vahvistuu ja on helpompi pitää. Varsinkin silloin alussa, puolipaniikin ja päättäväisyyden rajamailla, alkoholiin tottuneiden jalkojen kulkiessa hetteikössä.

Mikä merkitys tällä vatvomisella, tai siis kauniisti sanottuna kirjoittamisella, on minulle sitten nyt? En tiedä. Vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Tuntuu, että näiden yhdeksän kuukauden jälkeen panokset ovat jo tosi kovat kun on tullut kiivettä pitkä matka sieltä kaltevalta reunalta. Retkahduksella saattaisi lähteä alaspäin sellaisella vauhdilla, että jarrutuskyky ei siinä reunalla enää riittäisi. Retkahduksen tuomasta dramaattisesta juonenkäänteestä huolimatta en taida viitsiä.

Ja kai ne omat juopotteluajatkin vaativat vielä käsittelyä. Olen huomannut, että ajatukseni kääntyvät juomiseen ja raitistumiseen aaltoliikkeinä. Välillä menee pari viikkoa ettei tule kirjoitettua mitään, tai pidempäänkin, ja plinkissä käytyä satunnaisesti. Sitten taas tulee sellainen kausi kuin nyt, että tuntuu että jotain pitää kirjoittaa. Tai että yhtäkkiä muistaa jonkun juomisaikoihin liittyvän jutun ja miettii sitä vähän itseäänkin säälien.

Tätä kirjoittamista aloittaessani oli perjantai. Pelkäsin käydä kaupassa, pelkäsin että mukaan tarttuu olutta vaikka en haluaisi. Tänäänkin kävin kaupassa, ostin piparkakkutaikinan aineet. Enkä pelkää.