(Muistinpa tänään, että hei mulla on se toipumisprosessi, sitä pitää pitää käynnissä. Jotenkin taas asiat etenevät niin vauhdilla, että toipuminen on jotain mikä tapahtuu siinä sivussa itsekseen...)
Kaikenlaista tapahtumaa on ollut; minulla palaa töissä päreet aika harvoin ihan kunnolla, mutta silloin kun palaa niin se ei varsinaisesti jää epäselväksi. Lopulta rauhoituin (vei useamman päivän) kokonaan, ja jätin irtisanoutumatta. Tuo oli vähän niin kuin juomisen kanssa: pitää päättää, että tänään ei juo. Parin päivän jälkeen ei sitten enää ollut tarvetta irtisanoutua.
Negatiiviset tunteet ovat kuluttavia, ja erityisesti niissä rypeminen kuluttaa. Jossain kohtaa höyryämistä tuli mieleen se AA:n tyyneysrukouskin, jossa viimeisessä lauseessa kaivataan viisautta erottaa ne asiat, joita voi muuttaa niistä joita ei voi. Lopulta tajusin, että voin pilata useammankin viikon elämästäni kiukuttelemalla asiasta, joka ei lopultakaan muutu. Vaihtoehtona on suunnata energia johonkin rakentavampaan. Päädyin jälkimmäiseen.
Oikeastaan jännä, että omia tunnetiloja voi jossain määrin säätää päättämällä miten suhtautuu (ei aina, mutta joskus). Omaa suhtautumista valitessa pitää miettiä myös omaa hyvinvointia: leppoisana on helpompaa.
Eipä tullut juominen mieleen tuon kiukuttelun aikana, eli kai tässä jonkinasteista vakiintumista on tapahtunut. Tiedostan kuitenkin riskit.
Makenhimo on edelleen kohtuuton, ja tänään kotiintultua kiskoin kuusi (!) viipaletta täysjyväleipää, ja nyt on ihan ähky olo. Tälle pitää tehdä jotain.
torstai 22. syyskuuta 2011
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Raitistumisen syyt
Keväällä näemmä kehittelin viisi syytä raitistumiseeni: pms-oireiden vaikutuksen alaisena olo, terveys, häpeä, pelko ja tulevaisuus.
Missä noiden suhteen nyt sitten mennään, onnistuiko?
PMS-oireet - tämä oikeastaan olisi pitänyt olla masennus sikäli, että arvioin, että sillä hetkellä kun raitistumisen päätöksen tein, olin PMS-oireiden(kin) takia tavallista masentuneempi. Toki noita PMS-oireita on ollut vieläkin, mutta yleisenä mielentilana masennus on siirtynyt syrjemmälle. Ei haittaa.
Terveys. Tästä jo taisin puolivuotistilityksessä sanoa. Uskoisin, että on parantunut, ainakaan en enää öisin herää järjettömiin sydämentykytyksiin, kävely on helpompaa, paino on pudonnut... Eli tässäkin tavoite näyttää toteutuvan.
Häpeä. Lopettamispäätös ja häpeä liittyivät yhteen kiinnijäämisen pelkona. Häpeä tunteena on tallella, hävettää omat tekemiset. Tiedän, että mennyttä en voi muuttaa, joten siltä osin teen sen mitä pystyn, ja pysyttelen erossa siitä toiminnasta joka minut aikanaan sai häpeämään.
Menettämisen pelko. Tietenkin vielä pelkään lasteni menettämistä varmaankin enemmän kuin mitään, mutta en pelkää että menetys johtuisi minusta vaan jostain ulkopuolisesta, johon en itse pysty vaikuttamaan (onnettomuudet jne). Ja tiedän, että palaamalla vanhaan tämä pelko voisi toteutua, ja sitä myötä romahtaisi kaikki.
Tulevaisuus. Tietenkään en ole aina tyytyväinen siihen, mitä töissä tapahtuu tai millä äänensävyllä mies puhuu tai önähteleekö lapset hajamielisesti väärässä paikassa. Mutta jälleen: nyt edessä näkyvään tulevaisuus on jotain, johon kuljen itse, enkä vain ajaudu sattumanvaraisesti jonnekin.
Joku aika sitten keskustelin lasten kanssa ihmisarvosta, ihmisen arvosta. Olin ylpeä lapsistani: yksi otti asian esille, kun koulussa oli aihetta liipattu, tosin tuottavuuden näkökulmasta, laskettu milloin ihminen on tuottanut yhteiskunnalle "voittoa". Kritisoin tuota näkemystä ainoana näkökulmana, ja pohdittiin sitten ei-rahallista arvoa esim. vammaisten tai muuten syystä tai toisesta heikommin pärjäävien kohdalla. Heidän "tuottonsa" voi henkisellä ja yhteiskunnan hyvinvoinnin tasolla olla mittaamaton. Keskusteluun tuli sitten muitakin, ja lopulta pohdittiin asiaa monestakin näkökulmasta, ja fiksuja kommentteja tuli näiltä keskenkasvuisilta. Tuo on se mitä haluan, olla läsnä myös aikuistuvien ja aikustuneiden lasteni maailmassa ja ajatuksissa.
Missä noiden suhteen nyt sitten mennään, onnistuiko?
PMS-oireet - tämä oikeastaan olisi pitänyt olla masennus sikäli, että arvioin, että sillä hetkellä kun raitistumisen päätöksen tein, olin PMS-oireiden(kin) takia tavallista masentuneempi. Toki noita PMS-oireita on ollut vieläkin, mutta yleisenä mielentilana masennus on siirtynyt syrjemmälle. Ei haittaa.
Terveys. Tästä jo taisin puolivuotistilityksessä sanoa. Uskoisin, että on parantunut, ainakaan en enää öisin herää järjettömiin sydämentykytyksiin, kävely on helpompaa, paino on pudonnut... Eli tässäkin tavoite näyttää toteutuvan.
Häpeä. Lopettamispäätös ja häpeä liittyivät yhteen kiinnijäämisen pelkona. Häpeä tunteena on tallella, hävettää omat tekemiset. Tiedän, että mennyttä en voi muuttaa, joten siltä osin teen sen mitä pystyn, ja pysyttelen erossa siitä toiminnasta joka minut aikanaan sai häpeämään.
Menettämisen pelko. Tietenkin vielä pelkään lasteni menettämistä varmaankin enemmän kuin mitään, mutta en pelkää että menetys johtuisi minusta vaan jostain ulkopuolisesta, johon en itse pysty vaikuttamaan (onnettomuudet jne). Ja tiedän, että palaamalla vanhaan tämä pelko voisi toteutua, ja sitä myötä romahtaisi kaikki.
Tulevaisuus. Tietenkään en ole aina tyytyväinen siihen, mitä töissä tapahtuu tai millä äänensävyllä mies puhuu tai önähteleekö lapset hajamielisesti väärässä paikassa. Mutta jälleen: nyt edessä näkyvään tulevaisuus on jotain, johon kuljen itse, enkä vain ajaudu sattumanvaraisesti jonnekin.
Joku aika sitten keskustelin lasten kanssa ihmisarvosta, ihmisen arvosta. Olin ylpeä lapsistani: yksi otti asian esille, kun koulussa oli aihetta liipattu, tosin tuottavuuden näkökulmasta, laskettu milloin ihminen on tuottanut yhteiskunnalle "voittoa". Kritisoin tuota näkemystä ainoana näkökulmana, ja pohdittiin sitten ei-rahallista arvoa esim. vammaisten tai muuten syystä tai toisesta heikommin pärjäävien kohdalla. Heidän "tuottonsa" voi henkisellä ja yhteiskunnan hyvinvoinnin tasolla olla mittaamaton. Keskusteluun tuli sitten muitakin, ja lopulta pohdittiin asiaa monestakin näkökulmasta, ja fiksuja kommentteja tuli näiltä keskenkasvuisilta. Tuo on se mitä haluan, olla läsnä myös aikuistuvien ja aikustuneiden lasteni maailmassa ja ajatuksissa.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Aivot
Iltalenkki koirien kanssa oli mukava: pehmeyttä, pimeyttä, lämpöä. Sade pakeni edeltä ja tuli perässä, me osuimme siihen väliin.
Kotiin rauhallisella mielellä, ja jostain syystä mieleen tulivat aivot. Ne ruttuiset, kallon sisällä. Vaikea selittää, mutta tajusin, että aivoissa tuntuu erilaiselta kuin keväällä. En tarkoita tunteita, vaan ikään kuin sitä fyysistä olotilaa (juu, ei tietenkään aivoja voi "tuntea" erillisenä möykkynä, mutta jotain sen tapaista tunnetta tässä nyt on).
Jonkinlainen tahmeus tai sumeus on poissa. En tarkoita vain sitä humalan nostattamaa tahmeutta, vaan jotain syvemmällä olevaa. Ikään kuin asiat olisivat olleet hukassa sekavissa kaapeissa, ja nyt jäsentyneet vähän paremmin, vaatteet yhdessä kaapissa ja roinat toisessa. Tai niin kuin katselisi ikkunasta, joka on ulkopuolelta kovin likainen, eikä sitä pysty pyyhkimään nähdäkseen paremmin läpi.
En osaa sanoa, milloin "tämä jokin" päänupin sisässä muuttui. Kesällä ehkä, ei missään nimessä keväällä, koska muistan vielä sen vaikeuden tarttua joihinkin omiin ajatuksiin kiinni.
Eikä tämä tämänhetkinen "kirkkaus" tarkoita mitään säkenöivää älyä, vaan ehkä semmoista että ne kaapit ovat siistimpiä ja niihin pääsee sujuvampia väyliä pitkin perille.
Hassu tunne kuvattavaksi, tuntemus on kyllä vahva.
Kotiin rauhallisella mielellä, ja jostain syystä mieleen tulivat aivot. Ne ruttuiset, kallon sisällä. Vaikea selittää, mutta tajusin, että aivoissa tuntuu erilaiselta kuin keväällä. En tarkoita tunteita, vaan ikään kuin sitä fyysistä olotilaa (juu, ei tietenkään aivoja voi "tuntea" erillisenä möykkynä, mutta jotain sen tapaista tunnetta tässä nyt on).
Jonkinlainen tahmeus tai sumeus on poissa. En tarkoita vain sitä humalan nostattamaa tahmeutta, vaan jotain syvemmällä olevaa. Ikään kuin asiat olisivat olleet hukassa sekavissa kaapeissa, ja nyt jäsentyneet vähän paremmin, vaatteet yhdessä kaapissa ja roinat toisessa. Tai niin kuin katselisi ikkunasta, joka on ulkopuolelta kovin likainen, eikä sitä pysty pyyhkimään nähdäkseen paremmin läpi.
En osaa sanoa, milloin "tämä jokin" päänupin sisässä muuttui. Kesällä ehkä, ei missään nimessä keväällä, koska muistan vielä sen vaikeuden tarttua joihinkin omiin ajatuksiin kiinni.
Eikä tämä tämänhetkinen "kirkkaus" tarkoita mitään säkenöivää älyä, vaan ehkä semmoista että ne kaapit ovat siistimpiä ja niihin pääsee sujuvampia väyliä pitkin perille.
Hassu tunne kuvattavaksi, tuntemus on kyllä vahva.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Juhlintaa ja "juhlintaa"
Päättyi tässä eilen töissä yksi projekti, joka meni hyvin ja osallistuneille jäi käteen innostunut mieli (sellaisiakin joskus on).
Päivän lopussa paikallaolijoiden "rivien välissä" luki että "hei nyt lähdetään juhlimaan tätä kaljalle, kohta toi varmaan sanoo että mennään XX:ään kun olette niin hienosti tehneet työn".
"Toi" sanoi että pitää lähteä, on vanhempainilta. (Kehuja oli jo aiemmin jaettu.)
En ole vielä sinut sen kanssa, että itse kutsuisin työporukkaa kaljalle; pari kolme kertaa olen käynyt, mutta selkeämmät "kaljakäynnit" ovat olleet sellaisia, että olen naamioinut juomiseni alkoholittomaksi olueksi tms. Kutsujana ja tuossa tilanteessa olisin ollut "keskiössä", vaikka en maksajana (meillä ei sentään työnantaja maksa edes projektin jälkeisiä juomisia, mikä on hyvä juttu).
Valkoinen valhe pelastaa tiukassa tilanteessa. Sääli ettei vanhempainiltoja järjestetä kovin usein, samaa syytä ei samalla porukalla voi jatkuvasti käyttää...
Päivän lopussa paikallaolijoiden "rivien välissä" luki että "hei nyt lähdetään juhlimaan tätä kaljalle, kohta toi varmaan sanoo että mennään XX:ään kun olette niin hienosti tehneet työn".
"Toi" sanoi että pitää lähteä, on vanhempainilta. (Kehuja oli jo aiemmin jaettu.)
En ole vielä sinut sen kanssa, että itse kutsuisin työporukkaa kaljalle; pari kolme kertaa olen käynyt, mutta selkeämmät "kaljakäynnit" ovat olleet sellaisia, että olen naamioinut juomiseni alkoholittomaksi olueksi tms. Kutsujana ja tuossa tilanteessa olisin ollut "keskiössä", vaikka en maksajana (meillä ei sentään työnantaja maksa edes projektin jälkeisiä juomisia, mikä on hyvä juttu).
Valkoinen valhe pelastaa tiukassa tilanteessa. Sääli ettei vanhempainiltoja järjestetä kovin usein, samaa syytä ei samalla porukalla voi jatkuvasti käyttää...
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Yksi asia ei muutu
Yksi asia ei näemmä muutu, olin sitten raitis tahi juoppo alkoholisti.
Hammaslääkäripelko.
Se pysyy. Mitenköhän sitä uskaltaisi, taitaa olla jo melko lailla pakko...
Hammaslääkäripelko.
Se pysyy. Mitenköhän sitä uskaltaisi, taitaa olla jo melko lailla pakko...
perjantai 2. syyskuuta 2011
Työhaastattelu & vaikutuksen tekeminen
Töissä on rekrytointi käynnissä yhteen tehtävään. Olen ollut mukana haastattelemassa neljää ihmistä. Tänään kävi viimeinen, vajaa nelikymppinen, useamman pätkätyöpaikan läpikäynyt niin kuin nykyään monet.
Koulutusta oli riittävästi. Vastaili moneen kysymykseen mukavasti, kertoili minkälaisesta työtehtävistä pitää ja milloin on tuntenut onnistuneensa hyvin, tai epäonnistuneensa (epäonnistumisen taito on tärkeä!). Tekee mielellään töitä ryhmässä, ja auttaa muitakin onnistumaan töissä. Tarpeellista osaamista osoittaviin kysymyksiin vastasi odotetusti (ei haettu kokenutta huippukokenutta, vaan sellaista jolla on ylipäänsä hajua asioista ja halu oppia). Siistit, ei ylityylikkäät mutta ehkä tavallista persoonallisemmat vaatteet.
Mutta. Haastattelun aikana tärisi, silmistä ja olemuksesta paistoi krapula. Jännitystä varmaankin myös, mutta ilmiselvä krapula.
Siitä, voiko työhaastattelussa kysyä alkoholin väärinkäytöstä, olen kuullut kahdenlaisia ohjeita. Meillä "virallisissa ohjeissa" ei suositella kysymään sitä suoraan, joten ei ole kysytty. Kiertäen kyllä esim. rentoutumiskeinoista, mutta eipä kukaan siinä alkoholia esille nosta.
Haastattelu teki surulliseksi. Tietysti hetken kävi itsekkäästi ajatus mielessä, että onneksi en enää itse ole samassa tilassa, mutta surulliseksi teki se, että en voinut olla kokematta empatiaa. Minua kymmenisen vuotta nuorempi ihminen, tarvitsisi töitä, ja tulee työhaastatteluun vapisevan krapulaisena.
Jotenkin oli nähtävissä hankala kierre. Mistä löytyy se työnantaja, joka uskaltaa ottaa riskin: ehkä tästä tulee se sitoutunut ja aikaansaava ja työyhteisön positiivisen yhteishengen sydän kun vain saa mahdollisuuden? Valitettavasti ainakaan minulta ei tuota riskinottokykyä löydy tässä työtilanteessa, ja on aika selvää että ne pari muuta melko tasaväkistä kandidaattia vetävät pidemmän korren.
Koulutusta oli riittävästi. Vastaili moneen kysymykseen mukavasti, kertoili minkälaisesta työtehtävistä pitää ja milloin on tuntenut onnistuneensa hyvin, tai epäonnistuneensa (epäonnistumisen taito on tärkeä!). Tekee mielellään töitä ryhmässä, ja auttaa muitakin onnistumaan töissä. Tarpeellista osaamista osoittaviin kysymyksiin vastasi odotetusti (ei haettu kokenutta huippukokenutta, vaan sellaista jolla on ylipäänsä hajua asioista ja halu oppia). Siistit, ei ylityylikkäät mutta ehkä tavallista persoonallisemmat vaatteet.
Mutta. Haastattelun aikana tärisi, silmistä ja olemuksesta paistoi krapula. Jännitystä varmaankin myös, mutta ilmiselvä krapula.
Siitä, voiko työhaastattelussa kysyä alkoholin väärinkäytöstä, olen kuullut kahdenlaisia ohjeita. Meillä "virallisissa ohjeissa" ei suositella kysymään sitä suoraan, joten ei ole kysytty. Kiertäen kyllä esim. rentoutumiskeinoista, mutta eipä kukaan siinä alkoholia esille nosta.
Haastattelu teki surulliseksi. Tietysti hetken kävi itsekkäästi ajatus mielessä, että onneksi en enää itse ole samassa tilassa, mutta surulliseksi teki se, että en voinut olla kokematta empatiaa. Minua kymmenisen vuotta nuorempi ihminen, tarvitsisi töitä, ja tulee työhaastatteluun vapisevan krapulaisena.
Jotenkin oli nähtävissä hankala kierre. Mistä löytyy se työnantaja, joka uskaltaa ottaa riskin: ehkä tästä tulee se sitoutunut ja aikaansaava ja työyhteisön positiivisen yhteishengen sydän kun vain saa mahdollisuuden? Valitettavasti ainakaan minulta ei tuota riskinottokykyä löydy tässä työtilanteessa, ja on aika selvää että ne pari muuta melko tasaväkistä kandidaattia vetävät pidemmän korren.
torstai 1. syyskuuta 2011
Puoli vuotta
Puoli vuotta, 183 päivää. Miltä nyt tuntuu?
Mietin ensin, että voittajaolo, mutta ei se oikein kuvaa olotilaani. "Voittajaoloon" minulla kuuluisi jonkinlainen kilpailu, maaliinpääseminen, ensimmäisenä oleminen, vaikka tietysti voittajuutta on myös vaikeuksien voittaminen. Pikemminkin sana "tyyni" kuvaa olotilaani paremmin juuri nyt. Sellainen, jossa ihminen toteaa rauhallisesti: "Näin on hyvä."
Tietysti olen onnellinen ja kiitollinen ja mitä tahansa. Kiitollinen kenelle tai mille, en tiedä, uskonnoton kun olen. Kiitollinen siitä, että jokin sai hermoradat sopivasti naksahtelemaan päässäni niin että ymmärsin, että ilman alkoholiakin voi elää. Ja että sen jälkeen olen huomannut, että ilman alkoholia itse asiassa voi elää huomattavasti paremmin.
Saldo:
- miinus 9 kg
- plus 1100 euroa (oletuksena että keskimääräinen päiväkulutus oli 6 euroa)
- alentunut verenpaine (ei se tosin liian korkea ollut aiemminkaan, mutta sillä rajalla)
- muita veriarvoja ei ole mitattu
- ei flunssia tai sairauspoissaoloja saati "sairaus"poissaoloja, nyt hitusen räkätaudin oireita
- paljon omilla käsillä tehtyjä suoritteita (sieniä, käsitöitä, puutöitä, remontointia...)
- krapuloita 0
- keskimäärin 1-1,5h vuorokaudessa lisää aikaa
Vaikeasti mitattavia asioita:
- vähemmän kiukuttelua
- vähemmän tai jopa ei lainkaan masennusta
- optimistisempi olo
- lisääntynyt tyytyväisyys itseen ja myös muihin
- niiden asioiden löytäminen, joista olen aiemmin nauttinut ja joiden parissa rentoutunut
- parantunut suhde mieheen
Päihdelinkin puolelle jo kirjoitin, että ehkä parhaiten näitä raittiuden mukanaan tuomia asioita kuvaa sana "rauha". Palaan vielä varmaan analysoimaan näitä positiivisia asioita ja raitistumisajan alun odotuksia.
Huomenta selvä päivä!
Mietin ensin, että voittajaolo, mutta ei se oikein kuvaa olotilaani. "Voittajaoloon" minulla kuuluisi jonkinlainen kilpailu, maaliinpääseminen, ensimmäisenä oleminen, vaikka tietysti voittajuutta on myös vaikeuksien voittaminen. Pikemminkin sana "tyyni" kuvaa olotilaani paremmin juuri nyt. Sellainen, jossa ihminen toteaa rauhallisesti: "Näin on hyvä."
Tietysti olen onnellinen ja kiitollinen ja mitä tahansa. Kiitollinen kenelle tai mille, en tiedä, uskonnoton kun olen. Kiitollinen siitä, että jokin sai hermoradat sopivasti naksahtelemaan päässäni niin että ymmärsin, että ilman alkoholiakin voi elää. Ja että sen jälkeen olen huomannut, että ilman alkoholia itse asiassa voi elää huomattavasti paremmin.
Saldo:
- miinus 9 kg
- plus 1100 euroa (oletuksena että keskimääräinen päiväkulutus oli 6 euroa)
- alentunut verenpaine (ei se tosin liian korkea ollut aiemminkaan, mutta sillä rajalla)
- muita veriarvoja ei ole mitattu
- ei flunssia tai sairauspoissaoloja saati "sairaus"poissaoloja, nyt hitusen räkätaudin oireita
- paljon omilla käsillä tehtyjä suoritteita (sieniä, käsitöitä, puutöitä, remontointia...)
- krapuloita 0
- keskimäärin 1-1,5h vuorokaudessa lisää aikaa
Vaikeasti mitattavia asioita:
- vähemmän kiukuttelua
- vähemmän tai jopa ei lainkaan masennusta
- optimistisempi olo
- lisääntynyt tyytyväisyys itseen ja myös muihin
- niiden asioiden löytäminen, joista olen aiemmin nauttinut ja joiden parissa rentoutunut
- parantunut suhde mieheen
Päihdelinkin puolelle jo kirjoitin, että ehkä parhaiten näitä raittiuden mukanaan tuomia asioita kuvaa sana "rauha". Palaan vielä varmaan analysoimaan näitä positiivisia asioita ja raitistumisajan alun odotuksia.
Huomenta selvä päivä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)