Sokerihumala

Ilmiö, joka on vain vahvistunut kuukausien alkoholittomuuden aikana: halu syödä makeaa. Eilen söin melkein koko 200g pussillisen toffeeta, ja suklaalevykin saattaa mennä päivässä. On vain "pakko" syödä. Siis ihan niin kuin joskus kaljan kanssa: että kauppaan mennessä päättää, että en osta, ja kaupasta ulos tullessa huomaa että kassissa on niitä tölkkejäkin. Nyt suklaalevy.

Tähän asti olen ajatellut, että olkoon. Pieni pahe alkoholiin verrattuna. Mutta: huomasin juuri vaa'alla, että painon kehitys on kääntynyt alenevasta nousevaan. Parhaimmillaan paino oli vähentynyt 10 kiloa juomisajoista, nyt enää 8. Taitaa olla aika muuttaa tuotakin suuntaa.

Mikä tekee aivoista niin ahneet, että ne kiljuvat jotain turhaa ravintoa? Aivojenhan kannalta nuo kummatkin ovat ei-niin-kovin-suositeltuja aineita, sokeri ja alkoholi. Jotain "sukua" näillä asioilla pitää olla, en ole aiemmin eläissäni tällaisia määrejä nameja syönyt.

Ehkä on aika luottaa siihen, että oma raittius kantaa vaikka sitä ei ylettömillä herkuilla hyvittelekään. Huolehtia ainakin siitä, että kaupassakäynti ei välttämättä tarkoita karkkipussia...

Kaikenlaista

Taloyhtiön talkoot. Raivokasta haravointia, jotta huomenna kehtaisin olla osallistumatta. Alkuillan hämärissä lämmittivät grilliäkin, en jaksanut mennä kun ei se makkaran ja oluen haju houkuttanut, ja oli viileäkin.

Iltapäivällä pikakäynti pienen bussimatkan päässä olevalla ostarilla. Siellä pari ihmistä nojaili seinään, mutta ei sekään tuki meinannut riittää. Tuli vähän turhauttava olo: millä ne saisi ymmärtämään, että elämä voisi olla mukavampaakin.

Kirjamessuille menoa mietin, että jaksaako sitä ihmispaljoutta. Saa nähdä. Viime vuonna pariinkin otteeseen kävin juomassa olutta, kun oli niin raskasta ja pölyistä. Kaikin tavoin sitä voikin itseään huijata.

Päihdelinkissä on ollut jonkin verran keskustelua AA:sta. Kovin jyrkkiä mielipiteitä monella, puolesta tai vastaan. Minulle asia on samantekevä: sama se, millä keinolla raitistuu. Jos kokee kokoukset hyviksi itselleen, niin mikä tarve on todistaa että näin ei ole? Tai jos ei koe tuollaista ryhmäpohdintaa "omaksi jutuksi", niin miksi sen olisi pakko olla? En ole AA:ssa käynyt, enkä todennäköisesti tule käymäänkään, mutta ei se minusta sen parempaa tai huonompaa tee.

Vertaistuki on vertaistukea, ei valvottua eikä ohjattua (tai osittain valvottua, kuten Päihdelinkki). Toki siihenkin maailmaan mahtuu niitä, jotka käyttävät hyväksi - tavalla tai toisella, tähän lasken myös henkisen hyväksikäytön - toisia ihmisiä. Ihan niin kuin mihin tahansa työpaikkaan tai harrastustoimintaan. Tilanteen tekee tietysti hankalaksi se, että ongelmatilanteessa voi olla vaikea saada apua "seuraavasta portaasta", täydellisen itseohjautuvia kun nuo ryhmät ilmeisesti ovat. Toivottavasti enemmistö toimii vastuullisesti.

Yksi mielipide pisti miettimään. Että onko hyväksi se, että alkoholismia ja alkoholin nauttimista vatvotaan tunti toisensa jälkeen. Kun esim. mielenterveyskuntoutujat puhuvat enimmäkseen kaikeasta muusta kuin siitä mielisairaudesta, tekevät asioita yhdessä jne. Tavallaan tuossa on pointti, enkä minä tiedä vastausta. Minähän tätä alkoholiongelmaa olen itsekseni vatvonut, tosin nyt vähenevässä määrin, mutta kuitenkin.

Voiko alkoholismista siis päästää irti, ja vain elää elämäänsä, joskin vailla alkoholia?

Ehkä ajan mittaan uskallaan siitä(kin) päästää  irti.

Se menee ohi

Tuli kotimatkalla töistä mietittyä taas tätä raitistumista, tai ehkä pikemminkin juomista. Kotona odotti vain karvaisia jalkoja, mies ja lapset olivat muissa menoissa. Silloin joskus, pieni ikuisuus sitten, tämä olisi ollut loistava tilaisuus juoda pari kolme olutta ihan rauhassa. Kaupan alkoholihylly ei nyt herättänyt mitään tunteita, siellä se oli ja minä ostin muita tarvikkeita.

Tuli mieleen blogini ensimmäiset kirjoitukset. Se, kuinka pelkäsin kauppaan menoa, kuinka pelkäsin vaikka mitä ja keskityin vain hokemaan itselleni että ei saa tehdä pahaa itselle. Että pitää olla juomatta. Sitä pelkoa en kaipaa tippaakaan, ja kai sen pelon muistaminen osaltaan on johtanut siihen, että alkoholin kaipuukin katosi. Se pelko painaa enemmän kuin koko ajan haalenevat positiiviset muistot alkoholista (sikäli tuo vahinkohörppu olutlasista taisi tulla kohdalleen: että piti sekin huomata, ettei itse heti huomaa eroa mitä suuhunsa laittaa).

Muistelin myös, mitä olen matkan varrella vinkkeinä oppinut. Olisiko pelkoani helpottanut,  jos olisin oikeasti tajunnut että se pahin alkoholin himo menee ohi itse asiassa varsin nopeasti (siis se hetkellinen tunne). Ja sen, että viinan himoon ei kuole.

Kotona juutuin katsomaan "Klikkaa mua". TV-ohjelmien suhteen taidan olla aika sivistymätön, muistan lukeneeni ohjelmasta mutta en ole aiemimn katsonut, ja nytkin näin vain vajaan jakson. Yhdellä päähenkilöistä epäiltiin olevan alkoholiongelma. Hetken mietin, miten olisin reagoinut jos joku ystävä/tuttava olisi ottanut yllättäen puheeksi epäilyn minun alkoholiongelmastani. Varmaankin vähän samalla tavalla, tuohtuneena.

Pakko myöntää, että olen onnellinen myös siitä,  että ehdin lopettaa ennen kuin tuollainen kohtaaminen tapahtui. Erityisen onnellinen olen siitä, että pelkoni ei mennyt  hukkaan ja näitä raittiita päiviä on kertynyt, ja kertyy.

Alkuiltajuhlimista

Työpaikan kehittämisseminaari. Päivän ajan puheita ja ryhmätöitä ja pohtimista. Osin hyvää, osin ei-niin-hyvää. Saldo kai jäi plussalle, en tiedä.

Sen jälkeen tietysti se varsinainen kehittämisosuus, olutta siihen erikoistuneessa olutravintolassa. Sai sieltä alkoholitontakin, sellaisen otin, ettei tulisi numeroa. Pöydässä oli vähän ahdasta, parikymmentä ihmistä piti saada istumaan kutakuinkin lähekkäin ja takapuoli siirtyi penkillä, oluttuoppi ei samaan vauhtiin ehtinyt kun ei itsekseen osannut siirtyä. Yhden hörpyn jälkeen vierustoveri ystävällisesti ilmoitti, että tuo on muuten minun tuoppini.

Noloahan se toisen lasista on maistella, jatkoin sitten omastani. Hörppyni oli pieni (juovanakin aikana pikemminkin siemailin olutta kuin join, joskin välillä siemailin aika reippaasti), joten elimistööni päätyneen alkoholin määrä lienee enintään sama kuin vaikkapa jugurttipurkista saa. Kumma kyllä en maussakaan havainnut mitään, joka olisi mitään (hälytys)kelloja soittanut. Ehkä se olut oli mietoa, tai ties vaikka olisi ollut samaa alkoholitonta kuin omassa lasissani (en tentannut).

Että semmoista. En nyt jaksa tuota noin ruokalusikallista pitää minään retkahduksena. Enempää en kuitenkaan aio siemailla ihan periaatteellisista syistä (joskushan mies tarjosi maistettavaksi juomaansa uutta olutta, kieltäydyin siitä ja aion jatkossakin kieltäytyä). Lisäksi toinen havainto: jos kerran en erota juonko naapurin mahdollisesti alkoholipitoista olutta vai omaa alkoholitonta oluttani, niin eiköhän makuaistini ole niin vaatimaton että jatkossakin voin pitäytyä siinä alkoholittomassa :-)

Toinen havainto tilanteesta oli se, että en näemmä arkitilanteessa aavistuksen vieraassa seurassa  ole aivan kotonani tämän alkoholittomuuden kanssa.Työkavereihin pitää olla kulissit varsinkin kun olen heistä aika monen esimies. Päädyin siis tilaamaan alkoholittoman oluen, jotta en herättäisi huomiota.

Liukenin paikalta sen yhden alkoholittoman oluen jälkeen vedoten vanhempainiltaan. Turvallinen syy, selittäisi myös jos joku noteeraisi sen että joku tilaa alkoholittoman (tiskillä viereinen asiakas kysyi olenko raskaana). Arvaukseni on, huomisaamulla muutamakin ihminen näyttää kalpealta. Minusta tuntuu hyvältä olla kotona.

Muutos

Palasin lukemaan Katja Kuusiston väitöskirjaa "Kolme reittiä alkoholismista toipumiseen" (projekti käydä läpi ja kuvata kaikki vasemmalle keräämäni linkit on edelleen kesken, ja hyppäsin nyt tähän kiinnostavampaan).

Luvussa 2.1.2 "Mikään ei ole muutosta pysyvämpää" Kuusisto pohtii elämänmuutoksen - erityisesti raitistumisen - käynnistäviä "yllykkeitä" eri lähteisiin nojaten. Hän erottaa käännekohdan ja siirtymän toisistaan, mutta ne liittyvät molemmat muutosprosessiin.

Minä lienen kohdannut viime keväänä "tavoiteristiriidan". Mutta mikä asia oli lopulta "herättävä tekijä"? Olen sitä miettinyt, löytämättä varsinaista vastausta. Muistan vain sen kamalan ahdistuksen, ehkä PMS-oireiden vielä pahentamana, tunteen että tämä ei voi enää jatkua. Juomisen tie on kuljettu loppuun. Lopetuspäätös syntyi yhden viinipullollisen jälkeen, ei mitään hillittömän krapulan ja mokailujen jälkeen. Mutta ehkä se tällaista monellakin on, hiljasta kypsymistä muutokseen. Tilanteeseen, jossa joku heinänkorsi lopulta sen selkärangan katkaisee.

Ja ehkä taustalla oli sitten sitä "tiedostamatonta omien voimavarojen kartoittamista", johon Kuusisto viittaa.

Päätöstilanteeseen ei minulla liittynyt mitään tietoista arviointia hyvien ja huonojen puolien vaakakupista. Toki myöhemmin analysoin miksi lopetin/haluan lopettaa, enkä ole löytänyt mitään järjellistä syytä jatkaa, joten sikäli raittiina pysyttely on lopultakin ollut kivutonta.

Tuo on kai sitä,  jota Kuusisto kuvailee seuraavasti:

Oma näkökulmani yksilöön ja hänen kehitykseensä lähestyy luontevasti myös Lauri Rauhalan (2005) ihmiskäsitystä, joka tuo tärkeänä esiin yksilön oman kokemusmaailman. Tutkittavieni sitaateista on usein luettavissa heidän lähtökohtansa ymmärtää itseään suhteessa ympäristöönsä ja ihmisyyttä ylipäänsä. Näin erilaiset näkökulmat ihmisyyteen, elämään ja muutokseen häivähtelevät lukiessa tätä teosta. 

Taidan jatkaa lukemista. Onhan se hienoa, kun löytää tieteellisen kuvauksen sille mitä itse on :-) ...

Työmatkalla

Kävin kahden yön työmatkalla (vajaa 3 vrk). Kolmisenkymmentä ihmistä ympäri Suomea kerääntyi yhteen puhumaan "tärkeitä".

Havainto: muiden juominen ei kiinnostanut tai herättänyt tunteita, toisin kuin vielä keväällä. En enää seurannut muiden humaltumisen astetta tai ilmenemistä. Ainakaan juurikaan. Kerran totesin itsekseni, että kylläpäs menee tuolla viinilasi piripintaan. Toisella kertaa noteerasin, että jälkimmäisenä iltana muutama ihminen pakkasi ylijääneitä oluita omaan reppuunsa, ja joi niitä sitten bussissa. (Ei mikään nuorisomatka, kaikki osallistuja keski-ikäisiä tai reilusti yli.)

Mutta nuo kaksi olivat vain huomioita. Keväällä vastaavassa tilaisuudessa seurasin muiden juomista ja jännitin sitä, huomaisiko joku että minä en juo. Kumpikaan ei nyt kiinnostanut.

Joku osa porukkaa taisi kumpanakin iltana käydä yhteisen tilaisuuden jälkeen jatkamassa. Ensimmäisenä yönä heräsin aamuyön syvimmästä unesta varmaankin johonkin käytävästä tulleeseen ääneen, ja kesti hetken ymmärtää missä olin ja miten olin sinne päätynyt. Mieleen tuli muistuma niistä illoista kotona, jolloin olin nauttinut "oman annokseni", enkä aamulla muistanut illasta mitään. (Ei siis niin, että olisin varsinaisesti mokannut, en vain muistanut olinko lukenut kirjaa ennen nukkumaanmenoa vai en, mihin aikaan olin mennyt nukkumaan, oliko nukkumaan menemiseen liittynyt jotain puhetta tai olinko viimeinen jne.) Noita iltoja tai aamuja en kaipaa.

Onnelista oli myös nauttia hotelliaamiaiseksi naamioituneesta hemmottelusta: rauhassa kahvia ja erilaisia herkkuja, ei kiirettä ulos sateeseen.

Päätöksiä

Kuluneen parin viikon aikana elämä on ollut vähän vuoristorataa. Melkoisia paineita monellakin saralla. Positiivinen ajattelu on auttanut joistakin tiukoista vaiheista taas ylöspäin, mutta melkoisia raivokohtauksiakin olen saanut, ja antanut tiukkaa palautetta työyhteisölle. Ei kovin tyypillistä minulle, vaikka tästä blogista kyllä toisen kuvan saattaisi saada :-)

Perjantain hepulin jälkeen ymmärsin vihdoin, että näin ei tosiaankaan voi jatkua. Ajatusten setvimistä, rauhassaoloa mökillä, ja päätöksiä.

Päätöksiä tarvitaan silloin, kun asioiden on muututtava. Keväällä päätös, että irti alkoholista, ja sillä euforialla pärjättiin pitkään (kunhan se euforia tuli, ensin piti ahdistautua). Nyt sitten päätös irtautua tietynlaisista tekemisistä, päätöksen julkituonti, ja oi mikä keveä olo tuli tänään kun viimeiset asiaan liittyvät viestit tuli välitettyä kotimatkalla.

Miksi, oi miksi ei ihminen ajoissa ymmärrä asettaa ja viestiä omia rajojaan, vaan suostuu ottamaan yhä uusia vastuita, kantamaan niistä seuraavaa huonon omatunnon lastia kun ei millään kaikkeen veny?

Lisää noita päätöksiä pitäisi tehdä ja lasteja purkaa erityisesti töissä (tämä päätös ei suoranaisesti töihin liittynyt), mutta ehkä se on helpompaa nyt kun kerran on osannut sanoa ei.

Juominen? Ei sitä edes muista, varsinaisesti, mutta kyllä vertaistukipalstaa tulee seurattua, nyt ehkä muutaman päivän välein luettua, kirjoitettuakin joskus. Nyt vain ei enää lue kaikkea toisin kuin silloin joskus.