Onnellinen juoppo

Jostain syystä tunnun vetävän puoleeni kaikenlaisia "sekopäitä".

Taannoin kesken arkipäivän, kun olin siirtymässä ratikalla kokouksesta toiseen, lähestyi minua hahmo, jota kai kutsutaan termillä "rappioalkoholisti". Hampaaton, vaatteet jotka eivät ainakaan tässä kuussa olleet pesukonetta nähneet, kasvot pahasti rikki. Pilke silmäkulmassa, hymy joka kilpaili auringon kanssa.

Pika-analyysi tilanteesta paljasti, että pakopaikkaa ei ole ja katse kääntyi jo kohti kattoa, selkä valmistautui kääntymään. "Miksi minä, taas?" Kurinpalautus: mikä sinä olet toista väheksymään, tuo voisit olla sinä muutaman vuoden päästä jos ei toisin olisi suunta kääntynyt.

Juoppo oli onnellinen. Hän oli saanut pankista rahaa toisin kuin oli pelännyt. Seuraavaksi menisi syömään lehtipihvin ja ranskalaiset, ja sitten etsisi juotavaa. Olikohan se nyt että perunaviinaa kaksi pulloa (tai jotain muuta). Olutta tuopillinen. Lehtipihvistä puhuttiin pitkään, muistutin vielä ratikasta jäädessäni että menethän nyt sitten sinne syömään. Ruokaseuraksi pyysi, pahoittelin että en voinut kun piti töitä tehdä.

Samalla ajattelin, että toivottavasti myös sitä ruokaa myyvät. Ja että ryyppykaverit eivät kohdalle osu ennen kuin on ruokansa saanut.

Huulesta puuttui valtava pala, ja iho oli pahasti ruvella. Mietin, että tuskan on täytynyt ja vieläkin täytyy olla valtava, miten tuo ihminen voi hymyillä ja olla noin iloinen noilta kivuiltaan.

Onni tulee pienistä asioista, vaikka sitten siitä lehtipihvistä. Isotkin ongelmat voivat olla pieniä, kun ne asettaa omiin mittasuhteisiinsa.

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta on samaan aikaan pitkä ja lyhyt aika.

Kahdessa vuodessa lapsi muuttuu teiniksi ja koiranpentu aikuiseksi. Kahteen vuoteen mahtuu kaksi vappua ja juhannusta. Lukemattomia ilon ja itkun hetkiä. Syntymää ja kuolemaa. Ihmisen lähenemistä ja etääntymistä.

Niin ja juopon muuttuminen raittiiksi. Pelon ja ahdistuksen vallassa eläminen vain elämiseksi.

Näin vuosipäivän koittaessa on hyvä katsoa pikkuisen taaksepäinkin ja muistella ja arvioidakin. Kyllä minä muistan että ne ensimmäiset päivät ja viikot olivat vaikeita. Vieroitusoireet toki, mutta myös se kaikki pelko että pystynkö olemaan ilman. Sen, että alkoholi - ja sitä ilman oleminen - oli mielessä melkein jokaisena päivän minuuttina silloin alussa. Että piti hokea itselleen mantran lailla, että selviää ilmankin, on pakko selvitä. Ja että juomisen jatkaminen vahingoittaa niin itseä kuin muita.

Mutta silti, minä olin niitä lottovoiton saaneita, joille raitistuminen oli lopulta alun jälkeen oikeastaan helppoa. Juomisen himo vain hiipui, kuivui kasaan, katosi. Eikä ole tullut takaisin. Siitä jaksan olla kiitollinen.

Mietin analogiaa ja löysinkin. En ole ikinä ollut tupakasta riippuvainen, vaikka toki olen joskus elämässäni savukkeenkin polttanut jossain bileissä. En muistaakseni ole itse edes savukeaskia ostanut, mutta saatan muistaa väärin. Tupakoiva ihminen ei herätä minussa erityisiä tunteita, paitsi jos olen juuri tuulen alla ja saan savun kasvoilleni, vaihdan paikkaa. Tupakkaahan ei kukaan enää tarjoa, mutta jos tarjoaisi, niin ei se "ei kiitoksen" sanominen edellyttäisi mitään pohdintaa ja arviointia saati selittelyitä.

Kahdessa vuodessa pääsee hyvinkin samaan jamaan suhteessa alkoholiin. Joku polttaa. Joku juo. Minä en. Ei kiinnosta. (Toki joskus on mielessä se ajatus, että olisi ehkä helpompaa olla kuin muut eli juoda vaikka se kuohuviinilasillinen ilman että penää alkoholitonta, mutta siinä ei ole kyse juomisen vaan "samanlaisuuden" himosta.)

Ovatko asiat paremmin? Ilman muuta. En valvo öitä ihmetellen hikoilua ja sydämen korkeaa sykettä ja että vieläkö hengissä selviää. En häpeä peiliin katsoessani. En piilottele tekemisiäni keneltäkään. Käytän vapaa-aikani siihen mihin haluan eikä se ole varattu alkoholille. Säästän joka kuukausi merkittävän rahasumman käytettäväksi johonkin ihan muuhun kuin alkoholiin. Kiloja karisi alussa merkittävästikin, osa hiipi takaisin mutta vaikutan huomattavasti hoikemmalta ihan vain siksi, että turvotus on hävinnyt.

Hallitsen elämääni siinä määrin kuin vain keski-ikäinen työnarkomaaniäiti vain voi.

Onnellinen? Tarpeeksi. Harkitsen seuraavaa isompaa elämänmuutosta, saa nähdä uskallanko ottaa sen askeleen.

PS Kirjoitteluni tässä varmaan harvenee entisestään. Kirjoittaminen oli minulle tärkeä keino selventää omia ajatuksia ja tuntemuksia alkoholin jättämisestä, mutta nykyään yhä vähemmän tulee mieleen mitää uutta tai edes olennaista alkoholiin liittyvää ajatusta. Mietin vähän että poistaisinkin koko päiväkirjan, mutta ehkä joku lopettamisajatusten kanssa kamppaileva saa tästä sitten tarvitsemansa kipinän, joten olkoon.  Jotain ihan henkilökohtaisia ja perheeseen liittyviä päivityksiä olen piilottanut. Toki kirjoitan, jos jotain ajatusta tulee, tai tulen tunnustamaan jos raittius ei jostain ihmeen syystä jatkuisikaan.