Seuraava vaihe?

Luulen, että se puolen vuoden kriisi on nyt ohitettu. Mieli on jotenkin rauhallisempi vaikka työt ja opiskelut painaakin edelleen päälle. Päädyin "olemaan läsnä" tämänkin lukuvuoden, mutta syksyn otan hiljaisemmin eli rennompia opintoja ja jotain paikkailuja, joku opintopiste on jäänyt välistä ja se pitäisi säätää loppuun.

Hyvä niin. "Vähän" hätkähdin tuosta petaamisyrityksestäni, kun olin jo olevinani niin vakaalla polulla. Oikeaan saumaan osuivat keskustelupalstan retkahduskokemukset vuoden tai jopa hyvinkin monen vuoden raittiusajan jälkeen. Ne pistivät ajattelemaan ja vahvistamaan tätä omaa "raittiuskeskustelua" ja tarkkaavaisuutta. Mieli oli siis aika levoton jonkin aikaa, nyt on arki palannut ruotuun enkä enää jatkuvasti vatvo mielessäni alkoholismia. Toisaalta haluan nuo ajatukset pitää kuitenkin sen verran pinnalla ja "työmuistissa", että omat raittiusmielikuvat vahvistuvat entisestään.

"Jännittävä" havainto on vahvistus muistakin lähteistä lukemalleni: retkahtaja jatkaa alkoholin käytössään hyvin nopeasti siitä, mihin jäi, vaikka käytöstä olisi kymmenenkin vuotta. Johtuuko tämä fyysisistä vai psyykkisistä syistä, vai kenties molemmista? Miksi ihminen on niin muutosvastarintainen, että paluu "ikivanhoihin" toimintatapoihin on niin helppoa? En usko, että tämä koskee ainoastaan alkoholia, vaan myös muita ei-toivottuja tapoja joita ihminen on onnistunut itselleen hankkimaan.

Toki lienee olemassa se joku promillen sadasosa, joka onnistuu liikakäytöstä siirtymään ehkä täysraittiusvaiheen jälkeen kohtuukäyttäjiksi. Heidän kokemuksistaan vähemmän kirjoitetaan, ja oikeastaan hyvä niin: ainakaan minä en halua edes kokeilla, kuulunko tuohon ihmehenkilöiden harvalukuiseen joukkoon, kun vaihtoehtona on päätyä vielä pahempaan läträämiseen kuin mitä alkuvuodesta harrastin. Ei kiitos.

Hidasta itsemurhaa

Olen tainnut joskus aiemminkin pohtia juomisestani sitä, että kai se oli jonkinlainen hätähuuto sekin. Kehno, mutta kuitenkin.

Ehkä sellainen, että yritin kuitenkin saada huomiota huonolle ololleni. Että joku pysähtyisi, tarttuisi kiinni ja kysyisi mikä ihme minulla on hätänä.

Huono suunnitelma sikäli, että alkoholi itsessään aiheutti ison osan sitä pahaa oloani. Itseään ruokkiva kierre, joka oli kierteeksi helpompi havaita sen jälkeen kun alkoholismista lukiessani opin, että alkoholi aiheuttaa masennusta.

Kyllä minulla vieläkin tuo "seis maailma, tahdon ulos" -olo tulee, viimeksi viikonloppuna kun tuntui, että joka asiasta pitäisi päättää jotain ja hoitaa jotain, niin töissä kuin perhe-elämässä ja vapaa-aikana. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän että sille tilanteelle voi ja pitää tehdä jotain muuta kuin tarttua tölkkiin.

Yksi asia kerrallaan on hyvä metodi.

Vapautta

Kesällä pohtimani vapaus-teema tupsahti taas ajatusteni pintaan vertaistukikeskustelupalstankin kautta, ja oli pakko tulla pohtimaan sitä vielä tännekin.

Tuosta vapaudesta on hyvä muistuttaa itseä myös vaikeina hetkinä. Nyt, helteisen lauantaipäivän aamuna tässä päivässä on mieletön määrä vapautta, vaikka onkin yksi pakollinen tapaaminen ja pitää tehdä muutama sivu opiskelujuttuja. Olen vapaa järjestelemään missä järjestyksessä asioita teen, ja siinä välissä vooin vapaasti tehdä niitä asioita joita juuri sillä hetkellä haluan tehdä. Minun ei tarvitse nyt aamusta suunnitella, että missä kohtaa voin livahtaa olutostoksille ja tyhjentää ne oluet tai viritellä näyttämöä niin että mieheni houkuttuisi juomaan normaalia enemmän jotta minäkin voisin juoda näkyvästi.

Aika monta tuntia vapautta elämään siis jokaiselle viikonlopun päivälle. Nyt on muutenkin hyvä olo, sain nukuttua univelkaa pois - näemmä sekin on merkittävä asia yleisen mielentyyneyden kannalta.

Loppuun linkki Irwinin biisiin, joka on mielettömän kaunis ja sopii tähän tilanteeseen. Luulen, että Irwin alkoholismissaan hyvinkin ymmärsi tuon vapauden samalla tavalla kuin minä.

Rajapyykit

Muihin lähteisiin(kin) vedoten olen ollut sitä mieltä, että nyt on se puolen vuoden muutosprosessikohta, ja siitä tulee nämä poukkoilevat olotilat.

Tavallaan se on kummallista. Mielestäni olen täysin hyväksynyt elämän ilman alkoholia. Humalaa en kaipaa. Mikä on sitten se, että puolen vuoden kohdalla rupeaa päässä jylläämään - niin minulla kuin muilla - fyysinen vieroitus on ollut ajat sitten ohi. Onko niin, että joidenkin hermoratojen korjaantumisten osalta puoli vuotta on se aika, jolloin uusia kytkentöjä alkaa tulla, ja niiden putsaaminen virtaviivaisiksi sitten vaatii oman levottomuutensa?

Olen aina ollut aika meluherkkä. Musiikki ei minulla voi soida taustalla vaan sitä joko kuuntelen tai sitten en. Nyt istun kahvilassa, teekupillisella, odotan lasta harrastuksista että mennään yhdessä kotiin. Kovaäänisestä kuuluva musiikki saa minut melkein kiljumaan - ärsyyntymiskynnys melunkin suhteen on tainnut tässä viime aikoina laskea.

Korvatulpat, kiitos.

Nöyryys

Kun aloitin tämän blogin, päätin että kirjoitan itselleni ja oman raitistumiseni tueksi, itsekkäästi. Palautan tämän mieleeni siksi, että ehdin jo miettiä, että kehtaako näitä kehää pyöriviä ajatuksia enää minnekään kirjoittaa. Kirjoitan, koska oikeasti ajatukset kiertävät kehää, ja ehkä siksiksin, että jos jollekulle raitistelijalle käy joskus samalla tavalla, saattaa hän saada lievää iloa siitä, että joku muu on kokenut saman.

Ajatukset yhä edelleen palaavat toistuvasti päivän mittaan tähän alkoholittomuuteen ja alkoholismiin ja kaikkeen siihen liittyvään. Alkoholismiin - omaan tai muiden - päivän mittaan käytetyt ajatteluminuutit saattavat olla jopa samaa luokkaa kuin keväällä. Ja se ärsyttää. Ärsyttää älyttömästi, suorastaan v*taa.

Luulen, että kyse on puolivuotiskriisistä, josta olen lukenut monestakin paikasta. Muutosvaihemallin mukaan olen siirtymässä toimintavaiheesta ylläpitovaiheeseen. Matti Rossin mukaan olen siirtymässä varhaisesta keskivaiheen toipumiseen. Minullekin järkeenkäypää tuo on, ja nojaudun siihen ajatukseen silloin kun ärsyttää.

Noita riskejäkin nyt hahmotan vähän eri näkökulmasta kuin pari-kolme viikkoa sitten. Viime viikonlopun petaamiskuviot eivät onneksi johtaneet retkahdukseen, mutta hölmöähän oli, että en tunnistanut omaa toimintaani ennen kuin jälkikäteen. Muistelen, että noissa retkahdusdokkareissa olikin mainintaa vähän tuontyyppisestää retkahdusprosessita. Pitäisi lukea ne taas.

Retkahdusprosessiin liittyen: muistan kyllä, että ainakin joissakin ohjeissa ja varmaankin AA:n omissa tulkinnoissa hoitoprosessista irtautumisen / istunnoista poisjäämisen / yms voi johtaa retkahdukseen. Ja nyt kun luen tuota sosiaalisairaalan kolmosohjetta (haitalliset uskomukset), siellä todetaan että poisjäänti ei johda retkahdukseen, vaan on ko henkilö on jo retkahdusprosessissa.

Tässä kohtaa tulee mieleen tuo otsikon sana, nöyryys. Sana, joka on vähän monitulkintainen ja hankala, mutta johon AA:laiset viittaavat usein, ja jota minäkin olen käyttänyt vertaistukipalstalla. Termin olen ajatellut olevan vähän niin kuin ylimielisyyden vastakohta (vaikka arvaan, että AA-kielellä sillä saatetaan tarkoittaa muutakin nöyryyttä).

Mutta kun mietin tätä omaa tilannetta ja tunteitani, noita ohjeita ja tuoreita vertaistukipalstan retkahdustarinoita, niin en voi olla tekemättä johtopäätöstä että nöyrästi on syytä keskittyä tämän oman toipumistarinan vahvistamiseen ja pysytellä vielä "hoito-ohjelmassa" (vaikka oma onkin). Tuossa linkittämässäni muutosvaihemallissa tästä vaiheesta todetaan, että toipujalla on retkahdus vielä herkässä.

Nöyryyttä siis myös siihen, että ei pidä uskoa itse olevansa jotenkin erilainen toipuja. On totta, että alkuvaihe on ollut minulle kuitenkin aika helppo, helpompi kuin ilmeisesti monelle muulle (mutta on muillakin yhtä helppoa), kun sain evääksi sen juomishimon poistumisen ainakin vähäksi aikaa. Taisin itsekin ennustella, että se vaikeus tulee sitten myöhemmin, kun raittius tuntuu "helpolta", ja retkahdus voi tulla lipsahduksen muodossa.

Kannattaa se tämäkin vaihe jaksaa. Parempi näin kuin paluu vanhoihin juomatapoihin.

Reippaasti raittiina

Iltalenkillä se tuli, yhtäkkiä. Koko kropan läpi valui onnellinen tunne, helpotus: onneksi en enää juo. Jännä tunne, sormenpäissä asti.

Kai se tuli alitajunnan vastauksena ja muistutuksena kaikesta tästä hieromisesta ja pohtimisesta, retkahtmisriskeistä.

Hyvä tunne.

Levottomuuden pohdintaa

Jonkinasteinen levottomuus jatkuu, eli se että pohdiskelen toistuvasti tätä alkoholismi-asiaa. Pohdin tavalla ja määrällä, joka vastaa varmaankin viimekeväistä raitistumisen alkuaikaa.

Tuo mietityttäminen mietityttää :-). Puoli vuotta taisi olla joku kriisipaikka, ja sen korvillahan tässä ollaan. Toisaalta tuntuu, että ehkä kyse on siitä, että nyt alkaa arki olla samassa jamassa kuin keväällä, jolloin noita raittiusviikkoja alkoi kertyä. Loppukevät ja alkukesä olivat jo erilaisia: opinnot jäivät taka-alalle, töissä oli hiljaisempaa, parissa jaksossa lomaa ja työmatkoja, sitten kesämökkiasiat ja "oikea" loma työllistivät ja pitivät ajatukset muissa asioissa.

Lomaltapaluun jälkeen työasiat punkevat päälle, harrastuspuolella on pienimuotoinen katastrofi, yksi opiskeluprojekti pitäisi saattaa päätökseen ja parista muusta kurssista niinikään, ja sitten päättää mitä tekee ensi vuoden aikana opintojen osalta (viikko aikaa, tosin kurssit taitavat olla jo alkaneita, en ole edes uskaltanut katsoa).

Tänään mies otti ruokajuomaksi viiniä, joka on ollut kaapissa varmaankin sen puoli vuotta. Rieslingiä, josta silloin joskus pidin oikeastikin. "Joutui" juomaan sen koko pullon yksin, tosin varmisti että sinä et kai ota. En voi kieltää, etteikö tuossa tilanteessa olisi käynyt joku haikeus mielessä. Tosin - nyt kun mietin - olin päättänyt tehdä erikoishyvää ruokaa niin kuin "silloin joskus", siis sellaista jota tehdessä kuluisi viiniä ja jota syödessä kuluisi. Mietin jopa eilen aineksia hankkiessani, että pitäisikö hauduttaa viinissä mutta päädyin, että en viitsi rahdata sitä viiniä. Nyt kun mietin, niin selviä juomisen petaamisen merkkejähän tuossa oli - onneksi en sortunut.

Joku merkki tuossa yllä on kai sekin, että pistin tuon joutui lainausmerkkeihin. En editoi sitä pois, vaikka mieli tekisi - se kuitenkin oli näemmä minun ensimmäinen ajatukseni tuosta.

Selvästikin tätä asiaa on syytä työstää.

Kehän kiertämistä

Jostain syystä viime päivinä alkoholismiin ja raitistumiseen liittyvät asiat ovat pyörineet mielessä. Ehkä tämä kuuluu tähän raitistumisen prosessiin, joku puolen vuoden rajapyykki? Viime yönä nukuin kolmisen tuntia, uni vain ei tullut ja nousin puuhailemaan muuta.

Jotkut oman juomisen kuviot muistuvat mieleen ja hävettävät. Samoin muistikuvat palautuvat raitistumisen alkuviikkoihin ja niihin tuntemuksiin. Varmaankin tämä on hyödyllinen ja tarpeellinen vaihe, ainakin nuo mielikuvat ovat nimenomaan alkoholin negatiivisia vaikutuksia.

Välillä mietityttää, onko jotain jota on tullut kokonaan tuhottua omalla juomisella. Sellaista ei ole tullut mieleen, mutta onko se vain itsesuojelua, vai onko todella niin. Olenko itsekään ehjä?

Keväällä olin kovin uupunut lopettamisen alkuviikkoina, suorastaan saamaton ja älylliset suoritukset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Mietin, että onko nyt alkamassa samanlainen vaihe. Vai oirehdinko valmiiksi, minun pitäisi päättää kirjoittaudunko täksi lukukaudeksi poissaolevaksi vai jatkanko opintoja tänäkin sykynä.

Kyllästyttää. Ei raitistelu, eikä ole juomishimoja (ainakaan vielä), mutta kyllästyttää se että tuntuu että välillä ei saa otetta omista tuntemuksistaan ja muiden odotuksista.

Elokuvia

Katselin Sovinto-elokuvan. Rankka kokemus, alkoholismilla on monet kasvot. Elokuva päähenkilö on nainen, joka lapsuudessaan kärsi vanhempiensa alkoholismista, ja kohtaa äitinsä monen vuoden jälkeen tämän kuolinvuoteella, ja siinä ohessa joutuu kohtaamaan muistonsakin.

Itsekkäästi ajattelin, että onneksi ei noin, onneksi en mennyt noin pohjalle, onneksi lapseni eivät ole nähneet minua täysin sekavassa humalatilassa kuin enintään yhden käden sormien verran laskettuna (niistäkin jokaisen muistan ja niitä häpeän, tai siis muistan välähdyksiä, niiltä kerroilta kun on muisti yksityiskohdista mennyt...).

Ja edelleen itsekkäästi muistin sen yhden lopettamissyyni: halun ottaa tulevaisuus haltuun, ja olla läsnä myös mahdollisten lastenlasten arjessa.

Alkoholistinakaan en osaa vastata kysymykseen miksi: mikä saa ihmisen juomaan niin että hän unohtaa itsensä, laiminlyö tärkeimpänsä, omat lapsensa? Tavallaan sen ymmärrän, muistan viime viikonlopun tuntemukseni ja muistoni juomisesta, mutta eihän sitä järjellä pysty selittämään. Itsensä huijaamista päihteet ovat, ja minun on yhä vaikeampi ymmärtää miksi itseäni petkutin.

Mikä on tärkeää

Keväällä kuuntelin koiria lenkittäessä jonkin aikaa Ylen podcasteja (kyllästyin kun niiden siirtäminen kuunneltavaksi oli aika työlästä, tai sitten en vain osannut). Yhdessä ohjelmassa - en muista nimeä - oli haastateltavana joku mies - en muista nimeä, pitäisi, suunnilleen saman ikäinen kuin minä, ja pyöri osin samoissa opiskelijaympyröissä.

Miehellä oli mennyt aika lujaa noiden vuosien jälkeen (sekä taloudellisesti että alkoholin parissa). Jonkinlaisessa hoidossakin hän ilmeisesti oli ollut (se ei tullut esille, tai sitten en muista - se ei kuitenkaan ole olennaista). Tuon lopettamisen tukena hän on käynyt ahkerasti tukiryhmässä (viikottain, ainakin) - ohjelmasta ei selvinnyt, oliko tukiryhmä AA vai kenties joku A-killan juttu tai jopa joku yksityinen (onko sellaisia?).

Se, mikä ohjelmasta jäi kuitenkin mieltä pohdituttamaan oli herran elämän keskeisten asioiden tärkeysjärjestys. Asiaa kysyttäessä hän kertoi, että oli edellisessä haastattelussa vastannut tukiryhmä, perhe ja työ. Vaimo oli tätä kommentoinut kotona, ja sanonut että ei hänen tarvitse huijata. Niinpä hän vastasi nyt, että tukiryhmä, työ ja kolmanneksi perhe.

Tuo tukiryhmä yllätti. Minä olen osallistunut vain virtuaaliseen tukiryhmään, ajoittain useinkin. Monet tarinat ovat olleet minulle tärkeitä kun olen etsinyt tietä pois alkoholin pauloista, mutta ei minulle silti tuo virtuaaliyhteisö tulisi mieleen pohtiessani elämäni tärkeitä tekijöitä. Tässä tapauksessa tuo tukiryhmä oli varmaankin saanut ystävien roolin - taisi olla niin, että hän oli pyörinyt siinä jo useita vuosia, ja varmasti raitis keskustelu elämän perusasioista ystävien kesken muuttuu vähitellen hyvin tärkeäksi. Siinä ryhmässä voi analysoida elämäänsä eri tavalla kuin asianosaisten - perheen - kanssa. Eli tavallaan luulen ymmärtäväni tuon tärkeyden. Tavallaan.

Onneksi en ole julkkis, eikä minulta tuollaista kysytä. Perhe ja työ, ne minun olisi helppo sanoa, tuossa järjestyksessä. Asiaa pohdittuani olen varma, että rehellisesti järjestys olisi vieläpä tuo - olen nimittäin sitä joutunut pohtimaan, kun tuo haastattelu jäi hiertämään mieltä. Ehkä jopa niin, että tuo järjestys on vahvistunut raitistumisen jälkeen.

En tiedä mitä vastaan siinä vaiheessa kun lapset ovat lentäneet pesästä ja ydinperhe pienenee minuun ja mieheeni. Voi olla, että järjestys muuttuu, tai rinnalle/ohi tulee lasten perheet. Kolmas tärkeä asia onkin sitten vaikea. Mietin mökkeilyä ja luontoa, retkeilyä (lasken koirat tietyllä tavalla perheeseen kuuluviksi), tiettyjä ystäviä, muuta sukua, opiskelua, kotia, terveyttä... Ja pakkohan se on myöntää, että nettiinkin minulla on riippuvuus, ja siinä mielessä se kai pitäisi nostaa kärkeen vaikkei järin hohdokas "top-3"-listaan kuuluja ole (vielä vähemmän hohdokas kuin tukiryhmä...).

Kuten sanottu, onneksi en ole julkkis...

Levottomuus ohitettu

Kirjaan nyt tännekin, että se levottomuus ja ahdistus meni ohi, tavallinen olo nyt. Ei euforiaa, vaan sitä tavallista. Elämää.

Ohimenenminen on tärkeä huomata, siinä kuin se tuleminenkin. Ahdistuksen ja pelon pysyminen olisi oire jostain vakavammasta, syvemmästä masennuksesta kenties. Vielä voi - silloin kuin "ahistaa" - ajatella, että viimeistään parin päivän kuluttua on taas helpompaa.

Eikä juuri nyt ole edes tarvetta unohtaa mitään. On hyvä olla läsnä.

Riskejä

Eilistä ahdistusta purkaakseni kävin iltaleffassa.

Hämärtyvän keskustan ja terassien ohi kävellessenäi "ymmärsin" retkahduksen riskin. Muistin, mikä oli se tunne olutlasin ääressä: unohdus. Mahdollisuus unohtaa ne kaikki odotukset joita itseen kohdistuu, mahdollisuus antaa asioiden olla ja mennä. Vapaus. Valheellinen unohdus. Näennäinen vapaus.

Ymmärsin myös, miten se retkahdus saattaisi tulla. Ei kuvitelma siitä, että osaisi hallita, vaan vain tunne että ei jaksa enää, haluaa sen hetken unohduksen ja vapauden. Tai oikeammin, luulee että ei jaksa.

Hyvä sinänsä, että nuo tunteet tulivat nyt kun juomattomuus on vielä hallussa. Ehkä tuollaisiin hetkiin valmistautuminen on ollut taustalla kun olen vatvonut tätä juomattomuutta ja juomista väsymiseen asti (joskin lomalla oli vähän taukoa siitäkin).

Säiäkhdyttivät nuo ajatukset ja muistot sen verran, että kävin ajatuksissani läpi tätä mennyttä 166 päivää. Minulle oli tärkeää muistaa tuo unohduksen hetkellisyys ja valheellisuus, ja se, kuinka pidemmän päälle se olo vain pahenee ja pahenee. Ja sekin tieto, että juominen palaa nopeasti siihen mihin se jäi, eikä siihen mitä se oli lopetusvaiheessa 20 vuotta sitten.

Kotiin tullessa tajusin, että olen täydellisen väsynyt, leuat olivat mennä sijoiltaan jatkuvasta haukottelusta. Toissaöinen uni jäi katkonaiseksi, näemmä väsymys on vaarallista, kuten viisammatkin ovat todenneet.

Nyt pitänee panostaa siihen, että myös työ-, harrastus- ja opiskelupuolelta löytyisi niitä positiivisia fiiliksiä. Jotain kummallista tässä vielä on: ainakin luulen pitäväni töistäni (joskaan en ihan kaikista työtehtävistä), ja harrastusten ja opiskelun pitäisi olla vapaaehtoista. Onko suoriutumisen tarpeeni niin kova, että se ajaa onnistumisen tunteiden yli?

Ahdistuspäivä

Tänään on näemmä Ahdistussunnuntai. Semmoinen, jota joskus pakenin oluen ääreen jonnekin piiloon, muka asioille (olipa kätevää, kun sunnuntaista tuli shoppailupäivä, sai sen varjolla käytyä yksikseen sunnuntaina "kaupungilla").

Miksi? En tiedä. En tunnista, mistä tämä ahdistus tulee, ei juuri nyt ole tapahtunut mitään erikoista. Töihin paluu viime viikolla, ja työt kaatuvat päälle, ihan niin kuin ennenkin. Hesarissa oli viime viikolla juttu pitkien työpäivien ja alkoholismin kytkeytymisestä toisiinsa (pistin linkinkin tuonne vasempaan reunaan). Harrastuspuolella paineita, opintojen osalta pitäisi päättää syksyn ohjelmasta. Ehkä se on tätä, tuntuu että minulta odotetaan liikaa (tai no, odotan itse, vaadin itse, mutta en ainoastaan itse).

"Pääsin" seuraamaan juomistakin. Poikkeuksellinen tapahtuma: pari miehen vanhaa tuttavaa kävi meillä mökillä. Poikkeuksellinen sikäli, että ei ollut heitä pitkään aikaan nähnyt, ja minäkin lähinnä ohimennen jossain juhlissa. Minulle olivat sen verran vieraita, ettei juomattomuuteni herättänyt mitään ihmettelyä, ja tietysti saunoivatkin miehet keskenään.

Erityinen poikkeuksellisuus tilanteessa oli se tietynlainen humalahakuisuus, mieheni joi muutaman viskipaukun ja useamman oluen, vieraat sitten vielä enemmän.

Kummallinen kokemus seurata ihmisten humaltumista itse täysin kirkkain aistein. Humalaa en tuossa(kaan) tilanteessa itselleni kaivannut, ja savunhajuinen viski nenäänkin tuntui epämiellyttävältä, vaikka muistan siitä joskus (muka) pitäneeni. Voihan se ahdistus tuohonkin tapahtumaan liittyä, epämääräiset tuntemukset omista juomisista, morkkis, kolkuttelevat pintaan nousua?

Aamulla (minullakin) lievästi paha olo, aavistuksenomainen päänsärky. Krapulaoireet ilman viinaa?!!

Hammasta särkee. Sekin vielä.

Kesää ja lomaa

Loma päättyy tänään, töihin ja velvollisuuksiin paluu tuntuu juuri nyt raskaalta. Oire jostakin, jolle on tehtävä jotakin?

Viime päiviin mahtuu kaikenlaista, herätystä yöllä murehtimaan ja huolehtimaan muista. Oliko keväinen "yhtäkkinen" raitistumisen tarve myös alitajunnan viesti itselle, että en pysty auttamaan muita jos jatkan uimista alkoholissa?

Kokonaisuudessaan kuitenkin kesä on ollut helppo, suorastaan nautinnollinen. Muistan, että silloin joskus, ihan alussa, olin aika varma että kesästä ja terassioluista erossa pysyminen olisi vaikeaa. Niin väärässä sitä voi olla :-) Minulle tästä täyskäännöksestä on tullut paljon voimaa. Tekemisen ilon ja oman itsen uudelleen löytäminen on tuonut paljon enemmän mielihyvää kuin alkoholi ikinä.

Muutos on melkoinen. Vielä viime kesänä sitä ajatteli, että loman huipentuma on "lasillinen" (pullollinen) kylmää riesling-valkoviiniä, tai muutama olut saunomisen yhteydessä (riitti, että mies saunoi). Nyt nautin jopa kantovedellä tiskaamisesta ja hoidan sen mieluiten itse. Hyvä mieli ja nautinto tulevat maalatuista ikkunanpokista ja tiilenpunaisen sävyn saaneista isovanhempien vanhasta puupöydästä ja penkeistä. Tuo hyvä mieli pysyy, toisin kuin sen valkoviinin. Vaikka koukuttavaa on tämä maalailu ja kunnostelu, katse on jo kääntynyt seuraavaan projektiin, joka loman loputtua joutunee odottamaan.

Alkoholiin liittyvän unen näin toisenkin, sen retkahdusunen jälkeen. Unessa olimme vertaistukipalstan nimimerkkien kesken organisoineet tapaamisen - olutravintolaan! - tosin alkoholittomien juomien parissa kuitenkin. Kävi ilmi, että noiden noin viiden nimimerkin takana oli kaksi naapuriyksikön työntekijää, ja heistä toinen motkotti erityisesti, että työnantaja ei anna osallistua moiseen tapaamisen työajalla, sen kun olisi tärkeää alkoholittomuuden kannalta. Olin vaikeassa tilanteessa: tavallaan esimiesasemassa heihin nähden (siis hierarkkisesti, jos sillä nyt on merkitystä), ja virallinen minäni mietti itsekseen että en minäkään antaisi mennä raittiustapaamiseen olutravintolaan työajalla, mutta ääneen puhuva minäni kehotti keskustelemaan luottamusmiehen kanssa ja pyytämään häntä hankkimaan linjaukset moisille tilaisuuksille niin ettei jouduta tapauskohtaisesti niitä setvimään...

Mistähän tuokin uni oli kertovinaan? Kiinnijäämisen häpeä ei tuossa noussut mitenkään vahvasti esille, vaikka lievä nolous tilanteeseen liittyikin. Aina silloin tällöin olen pohtinut sitä, pitäisikö työpaikallani enemmän ottaa puheeksi alkoholin käyttö erityisesti niiden kohdalla, joilla se juhlissa/juomistilanteissa näyttää säännöllisesti ylittävän "normaalin" käytön.

Tuota kirjoittaessa muistin päätökseni monen, noin kymmenen, vuoden takaa. Kun siirryin esimiesasemaan, mietin (ja muistaakseni jopa päätin), että työpaikan yhteisissä juhlissa ei juuri alkoholia voi käyttää kun pitää olla esimerkkinä. Tuon ajatuksen taustalla oli se, että muutamaa vuotta aiemmin olin työpaikan juhlissa kerran juonut itseni autettavaan tilaan. Totesin, että samaan jamaan ei esimies saa joutua. Tapahtuma ei toistunut, mutta tein myös niin että parina viime vuotena jätin osallistumatta yhteisiin rientoihin kontrollin menettämisen pelosta. Niissä tilaisuuksissa, joihin on ollut syystä tai toisesta ollut pakko osallistua, oli juomismäärien tarkkailu suorastaan tuskallista (siis siinä vaiheessa, kun alkoholi oli jo "selvä" ongelma, mitä se ei vielä esimiesurani alussa ollut - juomiseni oli varmaankin alkoholismia oireilevaa, mutta viikottaiset ja kuukausittaiset määrät olivat pieniä, eikä alkoholi silloin hallinnut ajatuksiani toisin kuin viime talvena).

Kävin vakoilemassa tuosta oikean reunan laskurista: 158 alkoholitonta päivää. Vielä 25, niin takana on puoli vuotta. Nopeasti on aika mennyt.

Elämää, ei sen enempää...

Kaupungissa taas käymässä, netinkin ääressä.

Raitistuminen on nyt viime päivinä pyörinyt enemmän mielessä, ajatuksiin on pulpahtanut myös muisteluita omasta juomisesta, ja myös ajatuksia nykytilanteesta. Edelleen tuntuu, että se on jotenkin kaukaista pahaa unta, riippuvuus tuntuu oudolta kunnes muistelee niitä lopettamisen ensimmäisiä päiviä.

Juomisunen näin sen jälkeen, kun miehen kanssa puhuttiin juomattomuudestani, vähäsen. Hän sai vihdoin hätäisesti tokaistua suustaan sen kysymyksen, vähän kuin muun keskustelun ohessa, että niin sinä et juo, miksikähän niin. Se tuli kuitenkin vähän yhtäkkiä, en varautunut, ja pelkurina puhuin terveyssyistä ja huonosta perimästä (sokeritaudit ja muut), laihduttamisesta ja siitä, että jotenkin oli ruvennut kyllästyttämään koko homma. Ei yhtään valheen sanaa. Jotenkin nytkin mietin, että hyvä näin: en oikein tiedä, miksi lataisin nyt hänen niskaansa kaikki ongelmani, hänellä on ongelmia muutenkin ratkottavanaan oman sukunsa puolella, eikä tunnetaiteilu ole hänen vahvoja puoliaan. Enkä tunne kaipaavani mitään erityistä tukea hänen taholtaan. Mutta en vielä sulje pois sitä, että joskus asiasta puhuisin. Saa nähdä.

Seuraavana yönä sitten tuli se retkahdusuni. Hassu. Siinä työtoverini oli jostain syystä meillä kylässä, sillä oli jotain asiaa mieheni kanssa (eivät edes tunne toisiaan), ja minä kävin vähän väliä salaa naukkailemassa jotain ja mietin kuumeisesti, että jokohan haisen niin että huomaavat. Keittiöpsykologi kai sanoisi, että tuossa unessa olivat ne juomisajan pelot: se, että jäisin töissä tai kotona kiinni asiasta. Ihmismieli on kummallinen, en ihan ymmärtänyt miksi juuri tuo työkaveri oli siinä unessa, ei ollut sellainen jonka kanssa olen paljon tekemisissä, tai jonka kanssa olisin edes ikinä ryypännyt.

Eilisiltana kävin elokuvissa katsomassa tuoreen hömppäelokuvan yksikseni, en saanut ketään teineistäkään mukaani (ymmärsivät etukäteen - ihan oikein - arvioida tuotoksen ei-niin-kovin-hienoksi-kokemukseksi). Huolimatta elokuvan yllätyksettömyydestä poistuin sieltä kovin hyväntuulisena, hitusen palellen kävelin iltabussipysäkille, ja ihmettelin hyvää, suorastaan energistä oloani. Tuntui nuorelta, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Tajusin kyllä, että kävin paljon elokuva-arkistossa erityisesti ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoden jälkeisinä kesinä ennen kuin ryhdyin seurustelemaan, kesätöitä ei riittänyt koko kesäksi ja olin kesäyliopistossakin. Noihin kesiin ei alkoholi vielä kuulunut. Ehkä tuo tunne tuli siitä, että olen nyt  ollut samalla tavalla utelias ja kiinnostunut kesäisestä Helsingistä, maisemista ja rakennuksista, ja toisaalta "vapaana" kun lapset ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että eivät edes suostu viihtymään seurassani jatkuvasti.

En voi kuin nauttia edelleenkin näistä olotiloista. Olut terassilla ei houkuttele vieläkään (jossain vaiheessa ajattelin, että se ehkä on se isoin retkahdusvaara): kylmä kivennäisvesi virkistää paremmin, ja vaikkapa Kauppatorin kahviterasseilta voi tarkastella elämän hulinaa mielin määrin.