Alkoholi ja läheiset

Tulin pitkästä aikaa kurkanneeksi Kotikanavalle, Päihdelinkin alkoholistien läheisten palstalle. Shokkihoitoa alkoholistille parhaimmillaan (ainakin minulle oli silloin alussa).

Olen joskus aikaisemminkin miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos puolisoni olisi huomautellut juomisestani enemmän. On varmaan yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jolloin hän on kommentoinut humalatilaani suoraan. Epäsuorasti joskus vuosien mittaan, vaikkapa nyt sitten niin että jaa sunnuntaiksikin on ostettu olutta. (Loppuvaiheessa join salaa niin ettei jääkaappiin päätyneitä oluita päässyt huomauttelemaan.)

Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi aktiivisesti puuttunut juomiseen (ja samalla omaansa - yleensähän hän ne pari kaljaansa joi samaan aikaan kuin  minä, joskin minä naamioin viimeisessä vaiheessa juomiseni kahdeksi vaikka samassa ajassa meni neljä)? Valitettavasti epäilen, että vaikutus ei olisi ollut toivottu, vaan päinvastainen. Juomiseni taisi olla jonkinlaista pakenemista "omaan rauhaan", muka-itsenäisyyteen, jolloin juomisen estämisen yrittäminen olisi varmaankin saanut uhmaamaan ja pakenemaan entistä tiukemmin juomiseen.

Nyt kun lopputuloksen eli raitistumisen onnistumisen tietää, niin voinee todeta että minun kohdallani ja minun tilanteessani tuo oli toimiva tapa. Tosin epäilen, että kyseessä ei ollut mikään aktiivinen toimintatavan valinta, niin vain kävi että läheiset eivät tilanteen raadollisuutta tajunneet.

Viime kädessä kaikkien kohdalla on kyse omasta halusta. Ihan itse jokaisen on raitistuttava, samaan tapaan kuin itse jokainen itsensä alkoholistiksi saattaa.

(Edit. Poistin tämän kirjoituksen ja palautin nyt sitten kuitenkin. En halua, että kukaan lukee tätä ohjeena miten suhtautua läheisen alkoholin käyttöön, tämä on vain minun kokemukseni ja minun tunteeni, ei sen enempää. Yleensähän suositellaan varhaista puuttumista (mini-interventiota), enkä ainakaan minä ole pätevä kertomaan miten se kannattaisi tehdä. Yleispätevää ohjetta ei ehkä olekaan. Kokemuksestani huolimatta suosittelisin puheeksi ottamista joka tapauksessa.)

"Alkoholin vaarallisuus on yhä tabu"

Hesarin Vieraskynä-palstalla oli juhannuksena lääkäri Jouko Tuomiston kirjoitus otsikolla "Alkoholin vaarallisuus on yhä tabu".

Hyvä kirjoitus, oman kokemukseni perusteella voin sen pääosin allekirjoittaa. Erityisesti tämä:

Monesti sanotaan, että alkoholia juodaan, koska on henkistä pahoinvointia. Pitäisi voida myös kysyä, onko pahoinvointia siksi, että alkoholia juodaan. Tämä kysymys on kuitenkin tabu.

Valitettava tosiasia on, että alkoholilla pidetään kansa tyytyväisenä, pois kohdistamasta energiaansa aitoon yhteiskunnalliseen muutokseen, mitä se sitten ikinä voisikaan olla.

Panem et circenses.

Viinan himon muisto

Kävin taannoin ruokakaupassa, semmoisessa jossa on Alko kyljessä.

Alkoa kohti horjahteli mies, jolla oli Päämäärä. Kierrellen ja kaarrellen, ikään kuin ei silmillä näkisi, mutta vähän kerrallaan kohti Alkon ovea. Horjahtelun varrella tuli onneksi kaveri avuksi, että mitäs hän on oikeastaan vailla. Leijona-viinaa, niin se taisi olla.

Hassu tunne. Tajusin, että olen ollut samassa henkisessä tilassa vaikken ehkä ihan niin paljoa horjunut. Tilassa, jossa jostain kumman syystä on vain tunne, että alkoholia pitää saada lisää ikään kuin olo ei olisi jo tarpeeksi pöhnäinen. Ikään kuin siitä lisäalkoholista olisi mitään muuta kuin haittaa.

Hassua on myös se, että en muista miltä se viinan himo tuntui, tai missä. Mikä ihme sai  kiskaisemaan aamulla siiderin, tai yömyöhällä jolloin ainoa hyödyllinen tekeminen olisi ollut nukkuminen? Tiedän vain, että se oli, pohjimmiltaan ihan sama himo kuin tuolla horjahtelijalla, jota tarkkailin säälien - ja tunnustan, varmaankin ylenkatsoen, vaikka ei olisi syytä.

Silmät

Olin alkuiltaa istumassa tuttavaporukan kanssa. Viereiseen pöytään tuli sattumoisin toisista ympyröistä tuttu ihminen minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa.

Kesti noin puoli minuuttia huomata, että tuo tuntematon oli alkoholisti, sellainen kuin minäkin. En oikein tiedä, mistä sen näki. Katseesta ehkä, siitä joka harhautui jatkuvasti tarkastamaan kuinka paljon juomaa oli vielä lasissa vai pitääkö lähteä hakemaan lisää. Tai siitä intensiteetistä, jolla oluttuoppiin tarttui: se oli keskipiste, ei seura. Humalatila oli ilmselvä, mutta ei huomattava - mutta niin oli tuttavallakin, joten se ei erityisesti silmään pistänyt.

Tai on varmaan liioittelua sanoa "sellainen kuin minäkin". Voi olla, että hän oli vasta uransa alussa, vielä siinä vaiheessa, jossa ei aina alkoholi tule ensimmäisenä mieleen rentoutumiskeinoja miettiessä. Lähellä kuitenkin.

(Kuinkahan moni minusta on vuosien mittaan tehnyt saman analyysin? Vai vaatiiko tuon huomaaminen sen, että havainnoija itse on ongelman kokenut.)

Toivon, että hän valitsee toisin.