Juomiselle pitää olla vaihtoehto

Törmäsin Kalevassa julkaistuun juttuun "Opiskelijajärjestöt: Juomiselle pitää olla vaihtoehto"

Otsikossa on tiivistetty olennainen, joka koskee useita "tavisalkoholisteja": joko ennen alkoholisoitumista tai sen jälkeen, raitistumista yritettäessä.

Erityisesti nuorelle, mutta toki vanhemmallekin, toivoo vaihtoehtoja. Muitakin tapoja kuulua joukkoon, tuntea yhteisöllisyyttä. Että ei tarvitsisi vetää kännejä joka viikko voidakseen tutustua opiskelutovereihin.

Raitistujalle tuo onkin sitten Se Juttu: on löydettävä jotain niin palkitsevaa, että juomisen merkitys ja kiinnostavuus omassa elämässä edes vähitellen katoaa. Tänä kesänä olen saanut tehtyä paljon sellaista, josta jää pitkäksi aikaa hyvä mieli, ja johon en olisi juovana aikana kyennyt. Tätä tunnetta en vaihtaisi pois.

Alkoholisti on ihminen

Tuttava kertoi lähipiirissään paljastuneesta alkoholistista. Nuori pari, joista toinen juo itseään säännöllisesti tilaan, jossa ei muista kuka on ja missä asuu, ja kuulemma näkee harhojakin. Asiaa pui nyt puoli sukua ja toiselta puolelta pidetään salassa. Tukitoimet on aloitettu, voisi kai sanoa onneksi. Kyseinen henkilö on käynyt päihdelääkärillä tms, ja prosessi jatkuu.

Olen kyseisen pariskunnan kerran tavannut/kätellyt, joskus vuosia sitten tuttavani juhlissa, ja tuskin tunnistaisin jos kadulla tulisi vastaan (minulla on huono ihmismuisti). Silti tuntui pahalta.

Alkoholismi toki, ja se että nuori ihminen on jo päässyt noin "pitkälle". Pahemmalta tuntui kuitenkin se puolikkaan suvun asenne, jotenkin siitä henki sellainen "että kyllä me se laitetaan järjestykseen ja parannetaan". Vaikka toki tuttavakin sitä korosti, että oma haluhan siinä on löydyttävä..

Kun vaan muistaisivat, että ei alkoholismi tee ihmisestä tahdotonta myttyä, jota siirrellään hoitotiskiltä toiselle. Vaikka kuinka välittäisi, on toiselle jätettävä tilaa löytää oma raittiutensa ja oma tapansa raitistua, toki tukien mutta niin, että sen tien löytäminen jää sille hairahtuneelle itselleen.

Se ei tarkoita, etteikö sen oman perheen pitäisi asettaa rajoja ja olla hyväksymättä sitä että pankkitili juodaan tyhjäksi. Rajojen asetus kuuluu kuitenkin omalle perheelle, ei serkuille tai tädeille tai edes appiukolle - ellei sitten juoppo heitä päätä avukseen pyytää.

Toki sekin suretti, että edessä on mahdollisesti nuoren perheen rikkoutuminen, jos tilanne ei muutu. Raadollista kyllä, niin saattaa olla parempi: joskus toipumisen käyntiinlähtö edellyttää täydellistä elinpiirin muutosta, ja se on helpompi tehdä ilman lapsia kuin sen jälkeen kun lapsia on hankittu.

Toisten alkoholismi

Eräs tuttava kertoili alkoholistista työpaikallaan. Oli joutunut tänään antamaan irtisanomislapun.Takana parikin hoitoonohjausprosessia, yritetty erilaisia tukitoimia ja muuta. Tämänkertainen juomaputki ja käytös työpaikalla ylitti sietokyvyn.

Jälleen kerran mietin, miten onnekas sitä olikaan. Yhtä hyvin minä voisin olla jatkuvassa retkahdus-juominen-katko-vieroitus-kierteessä. Tuomitsemiseen ei minulla ole varaa, myötäelämiseen kyllä.

Ja jälleen kerran nousee mieleen kysymys "miksi". Miksi sitä itse onnistui, mutta toinen ei? Miksi minä saan elää nyt suht onnellista elämää, vakaassa työsuhteessa, työni ilmeisesti hyvin hoitaen, perheeni luottamana, mutta toinen ei saa?

Olenko alkoholisoitunut sen verran myöhään, että vielä oli hyvässä muistissa se, että elämä vähemmälläkin alkoholilla on ihan täysipainoista ja iloista? Ja että tästä syystä uskalsin sen alkoholin jättää? Vai onko niin, että olen niin tylsä, että en kaipaa elämääni retkahdusten tuomaa jännitystä ja draamaa?

Jos olisi se kuuluisa taikasauva, niin varmaankin sillä heilauttaisin alkoholinhimon pois kaikilta sitä haluavilta. Vaan kun ei ole, niin on tyydyttävä toivomaan että joku tänäänkin lähtisi etsimään elämäänsä iloa ja tyytyväisyyttä jostain muualta kuin pullon pohjalta.

Vapautta

Pientä päivitystä.

Raittius on jo itsestään selvää rutiinia. Kevään ylioppilasjuhlat menee luontevasti (joskin toivoisi, että kuohuviinin korvikkeena ei aina tarjottaisi pommacia, joka on mielestäni pahanmakuista). Keväällä tapahtunut läheisen kuolema ei nostanut juomisajatuksia mitenkään pinnalle, eikä oikeastaan mikään muukaan, ei edes töissä tapahtuneet muutokset joista en erityisemmin ilahtunut. Jotain uutta siidermainosta katsoin epäillen: mainostavat kuivaksi, mutta muistikuvani mukaan kaikki "kuivat" siiderit olivat minun makuuni ällöttävän makeita. Vappulounas tuli ja meni, juhannus edessä. Jälkimmäisestä odottaa vain sitä, että voi olla mökillä muutaman päivän ja nauttia luonnosta ympärillä.

Toipumisprosessi kestää virallisten määritelmien mukaan kolme vuotta, vasta sen jälkeen voidaan kai puhua vakiintuneesta raitistumisesta. En oikein osaa arvioida, mikä tässä kolmantena vuonna muuttuu (paitsi että raittius rutinoituu entisestään ja yhä harvemmin tulee miettineeksi koko asiaa).

Kävin kurkkaamassa noita alkoholismiin ja alkoholiin liittyvien blogien linkkejä, joita olen joskus tuohon vasemmalle kerännyt. "Välivuosi viinasta" vietti otsikkonsa mukaisesti yhden välivuoden, ja on sitten palaillut säännölliseksi joskin ilmeisesti toistaiseksi kuitenkin entistä kohtuullisemmaksi alkoholin käyttäjäksi. Yritin tutkiskella itseäni: uskaltaisinko? Haluaisinko?

Edelleen olen tilassa, jossa kumpaankin kysymykseen on helppo vastata "en". En millään ilveellä halua riskeerata tätä vapautta ja olotilaa, ja yhtä varmasti tuntuu siltä, en edes haluaisi juoda. Vaikka tietyt sosiaaliset tilanteet ovat niitä, joissa tulee mieleen että olisi helpompi olla "samanlainen" ja vain ottaa sen viinilasi eikä vaivata muita etsimään vaihtoehtoja, niin kuitenkin yhdistän juomiseen ensisijaisesti yksin olemisen, yksin juomisen, ahdistuksen. Se yksin juominen ja sen piilottelu on se, mitä en halua.

Puolisokin on jo ihan tottunut tähän alkoholittomuuteeni. Tunnustan kuitenkin, että todellisista syistä ei ole puhuttu - ja edelleen luulen, että ei hän todennäköisesti ikinä tajunnut, kuinka syvällä suossa tarvon. Hän ei ole erityisen herkkä huomaamaan ihmisten tunnetiloja, tai ole niistä edes kiinnostunut. Olemme tavallaan aika etäisiä toisillemme, mutta sitten taas toisaalta läheisiä, olemmehan olleet yhdessä yli puolet elämästämme. Terveys ja alkoholin tarpeettomuus/sen mukanaan tuoman pöhnän epämiellyttävyys ovat asioita, joista on keskusteltu lopettamiseeni liittyen, joskus taisin puhua esimerkistä lapsiinkin päin.

Ilokseni lapsenikaan eivät ole osoittaneet järin suurta kiinnostusta alkoholia kohtaan. Täysi-ikäinen saattaa joskus seurassa ottaa baarissa tuopillisen, jota sitten lipittää muutaman tunnin ajan kun se ei oikein maistu. Seuraava ikäjärjesteyksessä on selvinnyt yhdellä kokeilulla, minkä jälkeen joko on onnistunut peittelemään (pysymällä kohtuudessa), tai sitten kokemus riitti. Toivon jälkimmäistä. Ehtii sitä myöhemminkin.

Eli raittiina eteenpäin, eikä taivaanrannassa ainakaan nyt näy mitään mustia myrskypilviä, joten eiköhän tämä taivalkin jatku.

Masennuksen ja alkoholin yhteys

Pekka Sauri pohdiskelee masennuksen ja alkoholin yhteyttä.

Hyvä ja asiallinen pohdinta, ja tärkeä lisäys että ei kaikki masennus alkoholiin liity. Omalta osaltani voin todeta, että vakavasti alavireiset jaksot ovat jääneet raitistumisen myötä pois, vaikka toki on päiviä jolloin ei tosiaankaan tunnu hyvältä.

Jo se helpottaa, että omia tekemisiään ei tarvitse hävetä.

Onnellinen juoppo

Jostain syystä tunnun vetävän puoleeni kaikenlaisia "sekopäitä".

Taannoin kesken arkipäivän, kun olin siirtymässä ratikalla kokouksesta toiseen, lähestyi minua hahmo, jota kai kutsutaan termillä "rappioalkoholisti". Hampaaton, vaatteet jotka eivät ainakaan tässä kuussa olleet pesukonetta nähneet, kasvot pahasti rikki. Pilke silmäkulmassa, hymy joka kilpaili auringon kanssa.

Pika-analyysi tilanteesta paljasti, että pakopaikkaa ei ole ja katse kääntyi jo kohti kattoa, selkä valmistautui kääntymään. "Miksi minä, taas?" Kurinpalautus: mikä sinä olet toista väheksymään, tuo voisit olla sinä muutaman vuoden päästä jos ei toisin olisi suunta kääntynyt.

Juoppo oli onnellinen. Hän oli saanut pankista rahaa toisin kuin oli pelännyt. Seuraavaksi menisi syömään lehtipihvin ja ranskalaiset, ja sitten etsisi juotavaa. Olikohan se nyt että perunaviinaa kaksi pulloa (tai jotain muuta). Olutta tuopillinen. Lehtipihvistä puhuttiin pitkään, muistutin vielä ratikasta jäädessäni että menethän nyt sitten sinne syömään. Ruokaseuraksi pyysi, pahoittelin että en voinut kun piti töitä tehdä.

Samalla ajattelin, että toivottavasti myös sitä ruokaa myyvät. Ja että ryyppykaverit eivät kohdalle osu ennen kuin on ruokansa saanut.

Huulesta puuttui valtava pala, ja iho oli pahasti ruvella. Mietin, että tuskan on täytynyt ja vieläkin täytyy olla valtava, miten tuo ihminen voi hymyillä ja olla noin iloinen noilta kivuiltaan.

Onni tulee pienistä asioista, vaikka sitten siitä lehtipihvistä. Isotkin ongelmat voivat olla pieniä, kun ne asettaa omiin mittasuhteisiinsa.

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta on samaan aikaan pitkä ja lyhyt aika.

Kahdessa vuodessa lapsi muuttuu teiniksi ja koiranpentu aikuiseksi. Kahteen vuoteen mahtuu kaksi vappua ja juhannusta. Lukemattomia ilon ja itkun hetkiä. Syntymää ja kuolemaa. Ihmisen lähenemistä ja etääntymistä.

Niin ja juopon muuttuminen raittiiksi. Pelon ja ahdistuksen vallassa eläminen vain elämiseksi.

Näin vuosipäivän koittaessa on hyvä katsoa pikkuisen taaksepäinkin ja muistella ja arvioidakin. Kyllä minä muistan että ne ensimmäiset päivät ja viikot olivat vaikeita. Vieroitusoireet toki, mutta myös se kaikki pelko että pystynkö olemaan ilman. Sen, että alkoholi - ja sitä ilman oleminen - oli mielessä melkein jokaisena päivän minuuttina silloin alussa. Että piti hokea itselleen mantran lailla, että selviää ilmankin, on pakko selvitä. Ja että juomisen jatkaminen vahingoittaa niin itseä kuin muita.

Mutta silti, minä olin niitä lottovoiton saaneita, joille raitistuminen oli lopulta alun jälkeen oikeastaan helppoa. Juomisen himo vain hiipui, kuivui kasaan, katosi. Eikä ole tullut takaisin. Siitä jaksan olla kiitollinen.

Mietin analogiaa ja löysinkin. En ole ikinä ollut tupakasta riippuvainen, vaikka toki olen joskus elämässäni savukkeenkin polttanut jossain bileissä. En muistaakseni ole itse edes savukeaskia ostanut, mutta saatan muistaa väärin. Tupakoiva ihminen ei herätä minussa erityisiä tunteita, paitsi jos olen juuri tuulen alla ja saan savun kasvoilleni, vaihdan paikkaa. Tupakkaahan ei kukaan enää tarjoa, mutta jos tarjoaisi, niin ei se "ei kiitoksen" sanominen edellyttäisi mitään pohdintaa ja arviointia saati selittelyitä.

Kahdessa vuodessa pääsee hyvinkin samaan jamaan suhteessa alkoholiin. Joku polttaa. Joku juo. Minä en. Ei kiinnosta. (Toki joskus on mielessä se ajatus, että olisi ehkä helpompaa olla kuin muut eli juoda vaikka se kuohuviinilasillinen ilman että penää alkoholitonta, mutta siinä ei ole kyse juomisen vaan "samanlaisuuden" himosta.)

Ovatko asiat paremmin? Ilman muuta. En valvo öitä ihmetellen hikoilua ja sydämen korkeaa sykettä ja että vieläkö hengissä selviää. En häpeä peiliin katsoessani. En piilottele tekemisiäni keneltäkään. Käytän vapaa-aikani siihen mihin haluan eikä se ole varattu alkoholille. Säästän joka kuukausi merkittävän rahasumman käytettäväksi johonkin ihan muuhun kuin alkoholiin. Kiloja karisi alussa merkittävästikin, osa hiipi takaisin mutta vaikutan huomattavasti hoikemmalta ihan vain siksi, että turvotus on hävinnyt.

Hallitsen elämääni siinä määrin kuin vain keski-ikäinen työnarkomaaniäiti vain voi.

Onnellinen? Tarpeeksi. Harkitsen seuraavaa isompaa elämänmuutosta, saa nähdä uskallanko ottaa sen askeleen.

PS Kirjoitteluni tässä varmaan harvenee entisestään. Kirjoittaminen oli minulle tärkeä keino selventää omia ajatuksia ja tuntemuksia alkoholin jättämisestä, mutta nykyään yhä vähemmän tulee mieleen mitää uutta tai edes olennaista alkoholiin liittyvää ajatusta. Mietin vähän että poistaisinkin koko päiväkirjan, mutta ehkä joku lopettamisajatusten kanssa kamppaileva saa tästä sitten tarvitsemansa kipinän, joten olkoon.  Jotain ihan henkilökohtaisia ja perheeseen liittyviä päivityksiä olen piilottanut. Toki kirjoitan, jos jotain ajatusta tulee, tai tulen tunnustamaan jos raittius ei jostain ihmeen syystä jatkuisikaan.

Juhlintaa

Oli työpaikalla semmoinen hilpeä tilaisuus, johon osallistui omien työntekijöiden lisäksi sanotaan nyt vaikka sidosryhmiä.

Helppo tilaisuus. Juttelin monien kanssa, ja oli mukavaa.

Kuten tapaan kuuluu, piti myöhemmin pohtia että oliko joku muuttunut. Alkoholi oli varmaan vielä enemmän "hälläväliä" kuin aiemmin, eli en juuri kiinnittänyt huomiota muidenkaan juomisiin. Toki huomasin, että muutama ehti nauttia omaa osaansa enemmän ilmaisista viinoista, mutta sekin oli vain havainto.

Sen noteerasin, että aika nopeasti ihminen vaikuttaa humalaiselta eikä niinkään säkenöivältä keskustelijalta.

Monet olivat siinä hilpeässä humalatilassa. Sitä oli oikeastaan hauska seurata: siitä kun itse on ollut hilpeässä (nimenomaan hilpeässä) humalassa on niin kauan. Omat tuoreemmat humalamuistot ovat vain sitä ankeaa synkkyyttä ja masennusta, että en osaa oikein ajatella että kyse olisi samasta asiastakaan.

Illan mittaan kävin juttelemassa monien kanssa; sitä mietin myöhemmin, että oliko siinä osin kyse levottomuudesta: seuraa vaihtamalla ei kukaan huomannut että en juo, eikä siitä sitten kysellytkään. Toisaalta parempi niin päin kuin että vaihtaa seuraa siksi että kukaan ei huomaa kuinka kamalasti juo :-)

Humalainen ihminen

Viikonlopun Hesarissa (muistaakseni, tai ehkä se oli jo aiemmin) Anna-Stina Nykänen kirjoitteli siitä, kuinka rasittavia ihmisiä humalaiset ovat.

Jotenkin mielen pohjaa jäi kutkuttamaan erityisesti havainto humalaisesta, joka ei kykene lähtemään juhlista kotiin: muu seurue odottaa ja yksi käy vielä täyttämässä lasin kun on niin hyvä juttu kesken.

Muistan kyllä olleeni joskus nuoruudessa se jota jouduttiin odottamaan (sitten kun ryhdyin alkoholistiksi, join mieluummin yksin ja yhtä virhettä lukuunottamatta en paljoa juhlissa juonut kun lapset olivat mukana).

Umpikänninen ystävä on rasittava, sitä ei voi kieltää. Parhaimmillaan/pahimmillaan humalainen juuttuu kertomaan yhtä ja samaa mielipidettä/tarinaa kevyesti puoleksi tunniksi, ja toistaa sinä aikana samat lauseet niin monta kertaa etteivät sormet laskemiseen riitä.

En kuitenkaan osaa varsinaisesti humalaisista ärsyyntyä. Ehkä siksi, että sen verran tallella on itsekritiikkiä: olen itse ollut samassa tilanteessa ihan riittävän monta kertaa, joten minulla ei tosiaankaan ole varaa ärsyyntyä. Ja tietyllä tavalla se vahvistaa omaa lopettamistakin: näkee konkreettiesti, että jaa totako se olikin silloin kun minulla oli olevinaan kamalan hauskaa. En kaipaa.

Päihdelinkissä käväisin, ja pisti mietteliääksi. Muutamakin kuukausia tai vuosia raittiina ollut oli päätynyt juomaan,  ja  yksi kommentoi että raittiudesta uudelleen kiinni saaminen on jotenkin vaikeampaa.

Hyvä että luin. Huomaan kyllä, että joskus aina tulee mieleen että olenkohan minä tosiaan täysin absolutisti hamaan hautaan saakka, vai siirrynkö joskus vaiheeseen jossa juon vaikka lasillisen kuukaudessa jos on joku semmoinen tilaisuus. Kai se tavallisuuden/huomaamattomuuden kaipuu vielä sieluni sopukoissa asuu. Kun joku muu on kokeillut tuota raittiuden lopettamista eikä ole ollut siihen erityisen tyytyväinen, niin minun ei sitten onneksi tarvitse.

Selvää kuitenkin koko ajan on, että tänään en juo. Ei tee mieli. Toi ajatuskuvio "olenko loppuelämän juomatta" on kuitenkin tavallaan jännä. Silloin kun joi ja juomisen kanssa oli ongelmia, ajatteli että ehkä minä sitten joskus osaan olla juomatta.

Lopulta se tämä päivän ja tämän päivän päätös ja olotila merkitsee. Nykyhetkellä on niin elämässä kuin raittiudessa merkitystä.