Tulossa taas juhlittavia nuoria ensi viikonloppuna.
Jostain syystä tuli nyt mieleen juomisen lopettamisen alkuajat: ensimmäinen ravintolakerta tuttavien kanssa. Sellaisten tuttavien, joiden kanssa en juomattomuuttani halunnut jakaa.
Nyt tajusin, että olihan tuo tietynlainen aika merkittävä rajapyykki. Raittius oli niin aluillaan, että olisi ollut helpompi juoda - ainakin minun, joka vieläkin haluan pitää alkoholittomuuteni ei-niin-julkisesti-reposteltavana. Oikeasti pelkäsin kysymyksiä ja pohdin sitä, mitä selitän muille siitä että en juo. Minun henkilökohtaisessa elämässäni kai tuo sitten oli semmoinen henkilökohtainen arjen sankaruus. (Joskus pitää kiitellä itseään :-o)
Olisihan se minun matkani kurssi tuona iltana saattanut kääntyä eri suuntaan kuin missä se on nyt. Onneksi ei.
Valistamista ja neuvoja olen pyrkinyt välttämään: jokainen tekee omat ratkaisunsa, ja oma tapa raitistua on löydyttävä. Toisen kokemus voi siinä oman tien löytämisessä auttaa. Mutta nyt kuitenkin valistan: varsinkaan raittiuden alussa ei mikään ole niin tärkeää kuin se että ei juo alkoholia. Ainakin jos on niin vahvasti tunteella toimiva kuin minä ajoittain olen, niin harha-askeleet voivat johtaa vähän pidemmillekin harhapoluille. Pääseehän sieltä takaisin, mutta työ alkaa pahimmillaan alusta (ja toki kannattaakin aloittaa).
Halu juoda alkoholia ja toisaalta alkoholin pelko hälvenevät ajan mittaan. Loppuelämän kymmeniä vuosia ei kannata uhrata yhdelle "ilosielle" illalle. Hetkellinenkin alkoholin himo menee ohi, ei siihen kuole.Taistele!
maanantai 28. toukokuuta 2012
lauantai 26. toukokuuta 2012
Sääli
Taannoin juhlittiin erään tutun tasavuosia. Ihmiset tapasivat jopa viidentoista vuoden tauon jälkeen, ja siinä sitten keskusteltiin omista ja yhteisten tuttujen kuulumisista.
Viereisessä ryhmässä keskustelu käväisi henkilössä, joka ei ollut paikalla, mutta jonka minäkin opiskeluvuosiaikoina jollain lailla tunsin. Toinen ihmetteli kuinka sitä ei ole näkynyt, vaan jäi pois jostain säännöllisestä tapaamisesta. Toinen tiesi, että sen piti lopettaa ne ympyrät, kun sillä jäi sitten aina putki päälle. Semmoinen tietävä, säälivä äänensävy. Ärsytti.
Tänään kaupungilla kohtasin itseäni kymmenkunta vuotta vanhemman naisen, siististi pukeutunut. Huomattavassa humalassa kello 12 päivällä. Illemmalla lähikaupan rappusilla istui yksi, joka odotti että jalat alkaisivat kantaa jotta matka jatkuisi. Kaupassa viimeiset kaljan jonottajat, kello oli melkein yhdeksän. Säälitti.
Mikä ihmeen sääli? Mitä syytä on sääliä ihmistä, joka ei juo alkoholia? Tai ihmistä, joka juo?
(Luulin kyllä tuossa yhteydessä tunnistavani, miksi en erityisemmin halua jäädä kiinni raittiudesta: se on just tuo muka-sääli.I
Viereisessä ryhmässä keskustelu käväisi henkilössä, joka ei ollut paikalla, mutta jonka minäkin opiskeluvuosiaikoina jollain lailla tunsin. Toinen ihmetteli kuinka sitä ei ole näkynyt, vaan jäi pois jostain säännöllisestä tapaamisesta. Toinen tiesi, että sen piti lopettaa ne ympyrät, kun sillä jäi sitten aina putki päälle. Semmoinen tietävä, säälivä äänensävy. Ärsytti.
Tänään kaupungilla kohtasin itseäni kymmenkunta vuotta vanhemman naisen, siististi pukeutunut. Huomattavassa humalassa kello 12 päivällä. Illemmalla lähikaupan rappusilla istui yksi, joka odotti että jalat alkaisivat kantaa jotta matka jatkuisi. Kaupassa viimeiset kaljan jonottajat, kello oli melkein yhdeksän. Säälitti.
Mikä ihmeen sääli? Mitä syytä on sääliä ihmistä, joka ei juo alkoholia? Tai ihmistä, joka juo?
(Luulin kyllä tuossa yhteydessä tunnistavani, miksi en erityisemmin halua jäädä kiinni raittiudesta: se on just tuo muka-sääli.I
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Vaikeaa eli ei
Jostain syystä viimeisen kuukauden aikana on muutaman kerran ollut tilanteita, joissa olen ajatellut että olisikohan se kuitenkin helpompaa jos sen lasillisen sosiaalisissa tilanteissa voisi ottaa. Että ei tekisi numeroa itsestään.
Tällä viikolla sitten onkin ollut ne toisen ääripään uutisoinnit sekä julkisuudessa että vähän pienemmissä ympyröissä, oman tuttavapiirin reunamilla. Sellaisia, jotka ovat nostaneet muistikuvieni uumenista itsestäni tai eräistä tuttavistani humalassa. Ajatuksia, jotka panevat ihmettelemään miten ylipäätään kykenen itse olemaan tässä ja nyt. Toiveita, että erinäisetkin henkilöt löytäisivät oman raittiutensa ennen kuin on aivan liian myöhäistä.
Kauan sitten nuoruudessa eräs osin samoissa opiskelupiireissä pyörinyt menetti henkensä humalassa toikkaroidessaan. Hengenmeno ei itsellä ole tainnut olla ihan lähellä, mutta joku suojelusenkeli on ollut matkassa kun pahemmin ei ole sattunut. Pienempiä hölmöilyjä sitten senkin edestä.
Noiden ajatusten jälkeen se satunnaiskäyttö ei enää tuntunutkaan mitenkään tarpeelliselta.
Tällä viikolla sitten onkin ollut ne toisen ääripään uutisoinnit sekä julkisuudessa että vähän pienemmissä ympyröissä, oman tuttavapiirin reunamilla. Sellaisia, jotka ovat nostaneet muistikuvieni uumenista itsestäni tai eräistä tuttavistani humalassa. Ajatuksia, jotka panevat ihmettelemään miten ylipäätään kykenen itse olemaan tässä ja nyt. Toiveita, että erinäisetkin henkilöt löytäisivät oman raittiutensa ennen kuin on aivan liian myöhäistä.
Kauan sitten nuoruudessa eräs osin samoissa opiskelupiireissä pyörinyt menetti henkensä humalassa toikkaroidessaan. Hengenmeno ei itsellä ole tainnut olla ihan lähellä, mutta joku suojelusenkeli on ollut matkassa kun pahemmin ei ole sattunut. Pienempiä hölmöilyjä sitten senkin edestä.
Noiden ajatusten jälkeen se satunnaiskäyttö ei enää tuntunutkaan mitenkään tarpeelliselta.
maanantai 14. toukokuuta 2012
Kunnian tähden
Viikonloppuna sain luettua loppuun Jari Tervon uusimman kirjan, Laylan. Tervoa en olekaan lukenut aikoihin, jossain vaiheessa kyllästyin. Ja yhdessä vaiheessa en kauheasti ehtinyt lukemaan, kun oli kiire huolehtia nestetasapainosta.
Minulle kirjan vahvimmaksi teemaksi nousi kunnia ja sen (turha/väärä) varjeleminen. Kunnian ja maineen varjeleminen muodossa tai toisessa oli keskeisten henkilöiden toiminnan motiivina: oli se sitten "valkoisen rodun" kunniaa, taloudellisen pärjäämisen kunniaa tai äitiyden kunniaa.Kunnian häpäisemisen pelkoa.
Kirjassa kunnian varjelu asettui mittasuhteisiinsa: oliko se lopulta kaiken sen vaivan arvoista, ja varsinkaan sen lopputuloksen arvoista?
Peiliin on aina hyvä katsoa, ja asettaa omat ongelmat mittasuhteisiinsa.
Minulle kirjan vahvimmaksi teemaksi nousi kunnia ja sen (turha/väärä) varjeleminen. Kunnian ja maineen varjeleminen muodossa tai toisessa oli keskeisten henkilöiden toiminnan motiivina: oli se sitten "valkoisen rodun" kunniaa, taloudellisen pärjäämisen kunniaa tai äitiyden kunniaa.Kunnian häpäisemisen pelkoa.
Kirjassa kunnian varjelu asettui mittasuhteisiinsa: oliko se lopulta kaiken sen vaivan arvoista, ja varsinkaan sen lopputuloksen arvoista?
Peiliin on aina hyvä katsoa, ja asettaa omat ongelmat mittasuhteisiinsa.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Katse taaksepäin: lopettamisen syyt
Kävin taas kurkkaamassa vertaistukipalstaa. Ei varsinaisesti mitään uutta ihmeellistä, osin samoja keskusteluita ja samoja nimimerkkejä, joku uusikin. En osaa arvioida, oliko silloin reilu vuosi sitten aloittaessani palstalla erilainen ilmapiiri. Joka tapauksessa uskon, että jopa toistuvat kinastelutkin ovat aloittelijalle tärkeitä keinoja peilata omaa raittiuttaan ja pohtia omaa raitistumisstrategiaa.
Käynnin seurauksena pysähdyin hetkeksi pohtimaan omaa raitistelun alkuani. Kirjoitin silloin raitistumiseni syistä, osin vakuuttaakseni itselleni että raitistuminen on tärkeää, osin siksi että samalla pohdin sitä, miksi aloin raitistua juuri silloin. Viisi teemaa tuolloin löysin (enkä kaunistele niitä nytkään, ja ovat julkaisu- eivätkä tärkeysjärjestyksessä):
PMS ei sinänsä ollut syy raitistua, mutta saattoi olla katalysaattori päätyä siihen tilaan, että oma juomisen raja tuli vastaan. Onneksi tuli.
Terveysintoilija en ole ikinä ollut, mutta tietyllä tavalla sitä iän myötä alkaa arvostaa. Tunnistan psyykkisen olotilan lisäksi fyysisenkin olotilan parantuneen, ja kun vielä nytkin ensimmäinen mielleyhtymä alkoholin nauttimiseen on tunkkainen ja tylsistynyt olo, ei kaipuuta vanhaan ole. Tämä on muuten jännä juttu: monet raitistelijat muistavat humalan postiivisuuden vahvemmin, joten retkahdusriski lienee heillä suurempi. Tuota ilmiötä käsitellään tuossa yhdessä vasemman reunan artikkelissakin (Binge drinking) - mutta mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun minun päässäni positiivisten muistojen ohi nousivat negatiiviset?
Häpeä. Häpesin ja häpeän juomistani, ja kiinnijäämisen riski oli jo huomattava. Tulen toimeen aiempien tekojeni kanssa, kutakuinkin. Menneisyyttä en voi muuttaa, tulevaisuuteen voin vaikuttaa niin, että en enää uusia syntejä taakakseni tältä saralta kerää. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta peiliin on hyvä kehdata katsoa.
Menettämisen pelko kulkee mukanani varmasti hautaan asti, mutta nyt minun ei tarvitse pelätä sitä että menetän jotain minulle arvokasta oman juomiseni takia. Tilalle on tullut pelko, että menetän jonkun muun, minulle tärkeän henkilön (vaikkapa lapsen) päihteille tai mille tahansa muulle onnettomuudelle. Nyt ei siltä vaikuta, ja pelon kanssa on vain elettävä.
Tulevaisuus. Se, että luopuu jostain, ja saa tilalle jotain muuta: minulle se "jotain muuta" on mahdollisuus. Tulevaisuus ei ole oluttölkeillä merkitty eikä sitä täytä juomisen mahdollistamisen suunnittelu. Oman elämän rakennuspalikat on minulla kohtuudella kädessä. Enemmän toki voisi olla, mutta moni saa vähemmänkin. Joka tapauksessa raittiina voin päättää mitä niillä palikoilla teen, eikä niiden tarvitse pölyttyä nurkissa. Hyvä näin.
Nyt "kokeneena raittiina" voisin lisätä yhden asian, joka kattaa oikeastaan kaiken: "arki". Aamulla voi herätä niin kuin herää, joka tapauksessa miettimättä eilisiä oloja ja unohduksia, aidosti uuteen päivään. Voi suunnitella mitä tekee töiden jälkeen, koska ei tarvitse varata aikaa juomiseen. Viikonloppuna voi miettiä käsitöitä tai liikuntaa tai kirjan lukemista, koska juomiselle saati pöhnälle ei ole varattu puolta valveillaoloajasta. Voi mennä vaikka elokuviin ilman että varmistaa, että varmasti ehtii sieltä pois ennen kuin kaupat menevät kiinni. Ah arkea!
Käynnin seurauksena pysähdyin hetkeksi pohtimaan omaa raitistelun alkuani. Kirjoitin silloin raitistumiseni syistä, osin vakuuttaakseni itselleni että raitistuminen on tärkeää, osin siksi että samalla pohdin sitä, miksi aloin raitistua juuri silloin. Viisi teemaa tuolloin löysin (enkä kaunistele niitä nytkään, ja ovat julkaisu- eivätkä tärkeysjärjestyksessä):
PMS ei sinänsä ollut syy raitistua, mutta saattoi olla katalysaattori päätyä siihen tilaan, että oma juomisen raja tuli vastaan. Onneksi tuli.
Terveysintoilija en ole ikinä ollut, mutta tietyllä tavalla sitä iän myötä alkaa arvostaa. Tunnistan psyykkisen olotilan lisäksi fyysisenkin olotilan parantuneen, ja kun vielä nytkin ensimmäinen mielleyhtymä alkoholin nauttimiseen on tunkkainen ja tylsistynyt olo, ei kaipuuta vanhaan ole. Tämä on muuten jännä juttu: monet raitistelijat muistavat humalan postiivisuuden vahvemmin, joten retkahdusriski lienee heillä suurempi. Tuota ilmiötä käsitellään tuossa yhdessä vasemman reunan artikkelissakin (Binge drinking) - mutta mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun minun päässäni positiivisten muistojen ohi nousivat negatiiviset?
Häpeä. Häpesin ja häpeän juomistani, ja kiinnijäämisen riski oli jo huomattava. Tulen toimeen aiempien tekojeni kanssa, kutakuinkin. Menneisyyttä en voi muuttaa, tulevaisuuteen voin vaikuttaa niin, että en enää uusia syntejä taakakseni tältä saralta kerää. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta peiliin on hyvä kehdata katsoa.
Menettämisen pelko kulkee mukanani varmasti hautaan asti, mutta nyt minun ei tarvitse pelätä sitä että menetän jotain minulle arvokasta oman juomiseni takia. Tilalle on tullut pelko, että menetän jonkun muun, minulle tärkeän henkilön (vaikkapa lapsen) päihteille tai mille tahansa muulle onnettomuudelle. Nyt ei siltä vaikuta, ja pelon kanssa on vain elettävä.
Tulevaisuus. Se, että luopuu jostain, ja saa tilalle jotain muuta: minulle se "jotain muuta" on mahdollisuus. Tulevaisuus ei ole oluttölkeillä merkitty eikä sitä täytä juomisen mahdollistamisen suunnittelu. Oman elämän rakennuspalikat on minulla kohtuudella kädessä. Enemmän toki voisi olla, mutta moni saa vähemmänkin. Joka tapauksessa raittiina voin päättää mitä niillä palikoilla teen, eikä niiden tarvitse pölyttyä nurkissa. Hyvä näin.
Nyt "kokeneena raittiina" voisin lisätä yhden asian, joka kattaa oikeastaan kaiken: "arki". Aamulla voi herätä niin kuin herää, joka tapauksessa miettimättä eilisiä oloja ja unohduksia, aidosti uuteen päivään. Voi suunnitella mitä tekee töiden jälkeen, koska ei tarvitse varata aikaa juomiseen. Viikonloppuna voi miettiä käsitöitä tai liikuntaa tai kirjan lukemista, koska juomiselle saati pöhnälle ei ole varattu puolta valveillaoloajasta. Voi mennä vaikka elokuviin ilman että varmistaa, että varmasti ehtii sieltä pois ennen kuin kaupat menevät kiinni. Ah arkea!
perjantai 4. toukokuuta 2012
"Kännissä on kivaa" - onko?
Sattui silmiin Rosa Meriläisen kolumni otsikolla Kännissä on kivaa (HS 3.5.2012). Vapun tienoilla omia tuntemuksiani ja lajitovereideni käytöstä seurattuani rohkenen olla ainakin osittain eri mieltä.
Meriläisen kolumnin ensisijainen sisältö oli kritisoida suunnitelmia lyhentää baarien aukioloaikoja, koska kännissä on kivaa. Alkoholismi ilmenee katkokävelevänä puliukkona.
Omat pohdinnat tuolloin vappuna johtivat siihen, että totesin etten oikeasti kaipaa humaltumista, mikä lienee jonkinlainen "siunaus" raitistujalle ja tekee elämän helpoksi. Vielä vähemmän sitä kaipasin kun seurasin ihmistä, joka ei meinannut kadulle mahtua. Sinänsä jännä ilmiö tuo humaltumisen halun täydellinen katoaminen ja jopa epämiellyttäväksi muuttuminen. Jos sen syntymismekanismin ymmärtäisi, tulisi kai rikkaaksi.
Meriläisen kolumni herätti ristiriitaisia tunteita. Tavallaanhan se on noin, MUTTA! Erityisesti ärsytti alkoholin suurukulutusta suorastaan ihannoiva teksti: eikö samaan voisi sentään nykyaikana päästä ilmankin alkoholia. Olisi siitä sentään yhden sanan voinut mainita.
Toinen surullinen asia on se alkoholismin kuva. Ongelma se on sitten kun olet juonut liian kauan liikaa ja olet katkokävelevä puliukko. Toivoisin, että minun tilanteessani olevat yhä useammin itse tajuaisivat alkoholin liikakäyttönsä ja sen, että yksi sun toinen ongelma voikin pohjimmiltaan liittyä siihen. Lopettamalla ei voi hävitä.
Meriläisen kolumnin ensisijainen sisältö oli kritisoida suunnitelmia lyhentää baarien aukioloaikoja, koska kännissä on kivaa. Alkoholismi ilmenee katkokävelevänä puliukkona.
Omat pohdinnat tuolloin vappuna johtivat siihen, että totesin etten oikeasti kaipaa humaltumista, mikä lienee jonkinlainen "siunaus" raitistujalle ja tekee elämän helpoksi. Vielä vähemmän sitä kaipasin kun seurasin ihmistä, joka ei meinannut kadulle mahtua. Sinänsä jännä ilmiö tuo humaltumisen halun täydellinen katoaminen ja jopa epämiellyttäväksi muuttuminen. Jos sen syntymismekanismin ymmärtäisi, tulisi kai rikkaaksi.
Meriläisen kolumni herätti ristiriitaisia tunteita. Tavallaanhan se on noin, MUTTA! Erityisesti ärsytti alkoholin suurukulutusta suorastaan ihannoiva teksti: eikö samaan voisi sentään nykyaikana päästä ilmankin alkoholia. Olisi siitä sentään yhden sanan voinut mainita.
Toinen surullinen asia on se alkoholismin kuva. Ongelma se on sitten kun olet juonut liian kauan liikaa ja olet katkokävelevä puliukko. Toivoisin, että minun tilanteessani olevat yhä useammin itse tajuaisivat alkoholin liikakäyttönsä ja sen, että yksi sun toinen ongelma voikin pohjimmiltaan liittyä siihen. Lopettamalla ei voi hävitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)