Unohtaminen

Jostain syystä aamulenkillä, metsässä kaiken kauniin keskellä, muistin yhden juomiseen liittyvän asian: unohtamisen.

Alkoholin liikakäyttö vaikuttaa muistiinkin En tarkoita vain niitä tilanteita, jolloin juo ihan kamalasti (niitä ei minulla useinkaan ollut), vaan että ihan pienetkin määrät jo hävittävät pätkiä illasta, tai jopa tilanteet joissa ei edes käytä alkoholia, alkavat kadota (unohtaa luvanneensa tehdä asioita jne). Tämä(kin) oli asia, jonka tajusin lopulta lopettamispäätöksen alla, en vain sitä ole tainnut tietoisesti sen jälkeen juuri pohtia.

Ei ole erityisen mukavaa, kun ei aamulla muista kuin että on keskustellut vaikkapa puolison kanssa asiasta X, mutta ei keskustelun sisältöä tai lopputulosta. Ei morkkista sikäli, että tietää että keskustelu on ollut ihan järkevä (esim. ko iltana kulunut vain puoli pulloa viiniä, tai pari olutta, tai ei sitäkään), mutta ei vain muista mitä puhuttiin.

Eri lähteistä olen kyllä bongannut sen, että muistikyky palautuu, se vain vie aikaa. Nyt kun muistelen (:-)!), niin on tuommoisia keskustelun unohduksia ollut vielä aika vähän aikaa sitten, mutta kyllä ne vähenivät selvästi tuon juomisen lopettamisen yhteydessä.

Toki unohtelu on ensimmäisiä liian stressin seurauksia, mutta kyllä omalla kohdallani pitäisin ensisijaisena syynä alkoholia, tai ainakaan se ei sitä helpottanut. Tietysti lopettamiseni jälkeen olen myös yrittänyt hallita stressiä paremmin, pitää omista rajoistani kiinni - mutta niin tai näin, parempaan päin joka tapauksessa tässäkin asiassa.

Pettymyksen sieto

Töistä kantautui (lomalaiselle...) tieto, joka aiheutti pettymyksen tunteen: juttua, jonka suunnitteluun olin jonkin verran panostanut ja innostunutkin, ei voida toteuttaa. Uusia juttuja tulee, eikä maailma tähän kaadu, mutta eihän tämä kivalta tuntunut.

Uteliaisuudesta tein siis niin kuin retkahtamisoppaissa käsketään: tarkkailen sitä, miten tunteet minussa vaikuttavat. (Ei sillä, että epäilisin retkahdusta, se ei olisi nyt edes teknisesti mahdollista sillä viinan tippaa ei ole lähimaillakaan.) Rinnassa tuntuu, ja hassua kyllä, käsissä, ehkä jopa varpaissa. Mikähän lienee fysiologinen selitys moiselle - rinnan seudun kyllä ymmärrän, siellähän tuntuu surukin varmaankin jotenkin liittyen sydämen sykkeeseen. Mutta sormissa? Erittyykö elimistöön tämmöisissä tilanteissa jotain hormonia (vrt adrenaliini stressitilanteissa), jotka aiheuttavat tietynlaista lamaannusta? Liekö evoluutio tarkoittanut lamaannuksen tunteen viestiksi: nyt pitäisi pysähtyä miettimään.

No, minä pysähdyn, annan tunteen olla ja sitten myöhemmin mennä. Ei siihen tarttua kannata, antaa mennä kun on aikansa ollut kylässä. Jatkan ikkunanpokien rapsuttamista ja oman käden jäljestä nauttimista. Aurinko takaa hyvät maalauskelitkin.

Mitä olisin vuosi sitten tehnyt vastaavassa tilanteessa? Varmaan ottanut seuraavan lasin viiniä tai olutta, mutta tuskin se olisi päivän ensimmäinen ollut, joten ei se päivän kulkua olisi muuttanut (joskin ehkä selityksiä). Pettymys olisi kuitenkin tallella, ihan niin kuin nytkin, joten en tälläkään kertaa menetä mitään alkoholin nauttimattomuudellani. Sitäpaitsi tunteet on hyvä tuntea sellaisina kuin ne ovat.

Tekemisen ilo

Muu perhe palasi kaupunkiin, kuka mihinkin hommaan. Minä jäin vielä koirien kanssa mökille tekemään hommia. Tarmonpuuska iski: kävin läpi pari "rojukasaa" (kaapiksi niitä joku kutsuisi), ja ryhdyin raapimaan vanhaa maalia irti ikkunanpokista. Kaupunkilaiselle toimistotyöläiselle tekee hyvä nähdä konkreettisesti käsien jälki.

Koirien kanssa pitkä lenkki metsässä, jaksoivat taas riehua sydämensä kyllyydestä. Näin mökillä väsyttävät itsensä eri tavalla: paimenkoiria kun ovat, niiden pitää mielestään seurata liikkeitäni koko ajan ja siirtyä mielellään sinne minne minäkin, ja vapaana juostessaan saavat myös fyysistä rasitusta. Vanhempi koira ymmärtää jo yhdessä istumisen ilon: nappaan kainaloon rapsutettavaksi ja yhdessä sitten istutaan ja katsellaan kuinka paljon ne puut tänään kasvavat, kuunnellaan tuulen suhinaa puissa. Pentukoira on tuohon vielä liian malttamaton, koko ajan sillä on joku tärkeä asia kesken ja tutkittavana.

Viime kesänä olisi ehkä tullut rapsuteltua ikkunanpokan alareuna, sen jälkeen olisi jo ollut syytä palkita itseään viinilasillisella tai oluella. Nyt jälkikäteen se tuntuu hölmöltä: miksi ihmeessä sitä piti turruttaa tekemisestä tuleva hyvä olo? Ja jättää se tekeminen ja siitä saatava nautinto vähemmälle? Nuorempana olin aina puuhaamassa jotain käsilläkin, käsitöitä ja puutöitä ja huonekalujen kunnostusta. Mihin minä sen jälkeen itseni hukkasin?

Auringon lämpö ja tekeminen on nostaneet hien pintaan, nyt onkin hyvä laittaa sauna lämpiämään ja pestä itsensä, pulahtaa järveen virkistymään.

Elämästä "raakana" nauttien, vailla blandista :-)

Olemista

"Kesäyön on onni omanani": mökin kuistilla, takana pitkä lenkki koirien kanssa ja sen jälkeen vain istuskelin. Katselin puiden kasvua. Eivät ne paljon puolessa tunnissa kasva.

Onni asuu pienissä hetkissä.

Tämä blogi & minun tarinani

Tein välilehden "Minun tarinani" siltä varalta, että joku joskus eksyy blogiin ja haluaa nopeasti ymmärtää mistä on kyse. En toista kaikkia asioita, joita olen blogissakin vatvonut, onpahan tuo vain johdantona.

Sitä mietin, että minkähänlaisen "minun tarinani" olisin kirjoittanut aina kuukauden jälkeen - maaliskuun, huhtikuun, toukokuun ja kesäkuun alussa. Varmaankin vähän erilaisen, tuntemuksista riippuen.  Meinasin kopioida tähän maaliskuussa Päihdelinkkiin kirjoittamani oman tarinani, mutta päädyinkin kopioimaan sen tuonne tarinapuolelle, kai se sinne paremmin kuuluu.

Juhannuspäivän aamu

Juhannusaatto meni niin hyvin kuin oli tarkoituskin. Aurinkokin tuli esiin, toisin kuin oli luvattu!

Saunomista, kortti- ja lautapelejä nuorison kanssa. Koirien kanssa metsässä möyryämistä (aina siellä jotakin tutkittavaa löytyy). Lautapeleissä tuli vähän kommelluksia sääntöjen kanssa, en muista milloin olisi koko perhe naurettu niin hysteerisesti yhdessä.

Pieni varjo käväisi taivaalla: jossain vaiheessa mies huomasi, että meillä on vielä varastossa joskus ikuisuus sitten lentokentältä rahdattu samppanjapullo. Sanoi, että tämä on kyllä sitten nautittava yhdessä x.x. mökin kuistilla (meillä on tuolloin tasavuosipäivä) - antaen ymmärtää, että minä en siitä ilosta saisi luistaa. En kommentoinut mitään siihen kohtaan, eikä tarvinnutkaan. Jäin kuitenkin miettimään, että pitää tuo hetki jotenkin etukäteen taiten hoitaa, jotta ei tule turhaa mielipahaa kenellekään. Siihen on onneksi vielä vähän aikaa.

Kokonaisuutena kuitenkin tällä hetkellä kovin seesteinen ja rauhaisa olo. Helppohan juhannus on raittiina viettää oman porukan kesken, mutta en tosiaankaan olisi kaivannutkaan mitään hulinaa ja yleistä riekkumista. Juuri nyt en kaipaa muuta kuin tämän: ympärillä metsää, pientä sateen alkuilua, väsyneet koirat kyljessä köllimässä, muu perhe vielä sängyissään. Läheisestä linnunpesästä kuuluu piipitystä, muina ääninä vain hyttysten ininä. Tuon viimeksi mainitun voisi kyllä jättää poiskin...

Nyt on sitten raittiina hoidettu kolme "riskijuhlaa": pääsiäinen, vappu ja juhannus. Samalla sabluunalla eteenpäin.

Linkkivinkeistä: Myllyhoidon toipumistarinat

"Käy läpi laittamasi linkit" -teema jatkuu. Toipumismuoto tämäkin.

Korjasin linkin Myllyhoidon toipumistarinohin ("Vain naisille"). Ennen toipumistarinalinkkejä sivulla muistutetaan alkoholin vaaroista erityisesti naisille. En muista, oliko noin silloin kuin tämän linkin tein. Hyvä muistutus, ei saarnaa vaan kuvaa raadollisesti sen miten alkoholi (naisen) ruumiseen vaikuttaa erityisesti liikaa käytettynä.

Viisi toipumistarinaa. Eihän minunlaiseni, herkästi kyynelehtivä ihminen, pysty noita itkemättä lukemaan (hilpeä juhannusaamu :-). Toipumistarinoita kun ovat, ja vieläpä kaupallisen toimijan sivustolla, niin tietenkin tarinoilla on onnellinen loppu. Monessa tulee vahvasti esille se oman itsen löytäminen, itsen kunnioitus ja sen kunnioituksen vaatiminen myös muilta. Se taitaa olla niin raitistumisen kuin tasapainoisen elämän ydin ylipäätään.

Kirjoittajat ovat käyneet syvemmällä kuin minä, ja tietysti lukiessa tulee mieleen että onneksi älysin ainakin yrittää lopettamista edes nyt enkä jatkanut enää samaa liukumäkeä kohti helvettiä. Puhun yrittämisestä, koska raittiutta takana on alle 4kk. Tiedän, että retkahdusriski on vielä melkoinen, vaikka määrätietoisesti työskentelenkin sen välttämiseksi.

Jokainen kirjoittajista on käynyt läpi vaikean toipumisprosessin. Oman elämän sankariksi nouseminen ei ole aina helppoa, mutta vaivan arvoista. Jokainen heistä ansaitsee raittiutensa ja paljon muutakin.

Silloin ihan alussa nämä netistä löytyneet toipumistarinat olivat tärkeitä toivon luomiseksi. Nyt kun pää alkaa olla selvinnyt vähän paremmin, toivon rinnalle on tullut ymmärrys siitä, mitä raitistuminen voi eri ihmisille merkitä, ja mitä siihen pääsemiseen tarvitaan. Ja opetus: mitä voi tapahtua, jos en tällä nyt valitsemallani tiellä pysy. Lievää noloutta: miksi minä pääsin helpommalla, miksi minä ymmärsin jarruttaa aikaisemmin, miksi minulla on ollut vähän helpompaa. Uskon myös, että mikä tahansa tieto alkoholismista, sen vaikutuksista ja toipumisen kiemuraisuudesta auttaa pysymään raittiina.

Toipumistarinalinkit on tältä erää käyty läpi. Toisaalta blogien joukossa on tuota toipumistarinateemaa myös, eli ei tuo ryhmittely ihan looginen ole. Lisäilen noita toipumistarinoita jos/kun netissä niihin törmään, ja kommentoin sitten sitä mukaa.

Juhannusaatto!

Mökille päästiin vasta illansuussa. Oma aikansa menee ruokakasseja purkaessa (aina sitä ihmettelee että miten tämä kaikki ruokamäärä tulee syötyä...), veden kantamisessa ym. järjestelyissä. Koirat tohotti onnellisena, onhan se eri asia täällä mökillä kun saa juosta täyttä vauhtia vapaana.

Muu perhe asettui jo yöpuulle, ja huomaan pitkästä aikaa valvoneeni yli puolen yön. Kävin lueskelemassa vertaistukipalstan kirjoituksia ja pohdiskelin asioita. Sitä niin toivoo, että kaikki jaksaisivat.

Tajusin, että on muutosta minussakin. Vain muutama kuukausi sitten olisi ollut itsestään selvää, että heti mökille tultaessa olisi auennut yksi tölkki, onhan se tavaroiden purkaminen autosta niin raskasta, saati se veden kantaminen. Ja ne puut!

Ja erittäin selvää olisi ollut, että omassa repussa olisi ollut jotain ylimääräistä, koska en olisi kehdannut ihan kamalasti miehen nähden juoda. Muiden nukkuessa - kuten nyt - olisi sekin varasto huvennut. Aamulla ennen muiden heräämistä pikkuisen lisää.

Nyt sen sijaan tavaroitten purkamisen jälkeen pääsin katselemaan kun nuoriso juoksutti koiria, intoutuivat leikkimään piilosta. Hyvä, että hekin pääsevät välillä kuoriutumaan "ison" roolistaan ja leikkimään!

Tänään - tai oikeastaan eilen - ei koko alkoholi tullut mieleen ennen kuin asetuin paikalleni ja kävin tuon iltarituaalin läpi eli kurkkaan mitä muut ovat kirjoittaneet ja ajatelleet. Oma alkoholinkäyttötapani tuntuu tällä hetkellä kaukaiselta unelta. Tosiaan, ei siitä ole kauaa kun tällaisessa tilanteessa olisi ollut pakko juoda. Mikä ihmeen pakko?

Tai itse asiassa tuli kerran: mies totesi kaupan kassajonossa, että käy nopeasti viereissä Alkossa hakemassa viiniä. Kumpikin täydensi mielessään, että yksihän riittää kun juojiakaan ei ole kuin yksi. Että joku, jossa on kierrekorkki. Huijaisin itseäni, jos väittäisin etten juuri sillä hetkellä olisi pienen hetken ajatellut, että voisihan se olla kiva istua yhdessä kuistilla ja juoda ne lasilliset hyvän ruoan kanssa. Ajatus meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Voi kuulostaa säälittävältä ja selittelyltä, mutta oikeasti en kaipaa punaviinin(kään) makua. Ajatus punaviinin mausta on jopa vähän epämiellyttävä, vaikka olen joskus viinistä pitänytkin

Raitistumisessa olen viljellyt adjektiivia "utelias". Raittiuteen pitää suhtautua uteliaasti: mitä kaikkea se voikaan tuoda tulleessan. Miten kaikilla (muilla) tavoilla voi pitää hauskaa ja nauttia elämästä.

Uteliasta juhannusta siis!

Retkahduksen seuraaminen

Vertaistukipalstalla ilmoittautui Retkahtaja. Retkahduksesta lukeminen nostaa monenlaisia tunteita pintaan.

Surua. Suru on se päällimmäinen tunne, joka tulee. Minulla on aika lyhyt kokemus raitistumisesta ja "virtuaalituesta", ja sinä aikana on tullut samaistuttua moniin nimimerkkiin. Eniten niihin, joiden kanssa jotain yhteistä löytyy: äitiys, juomisen salailu, ikä, tapa osoittaa arvostusta muita kohtaan, raitistumisen vaihe, alkoholi ylipäätään. Monista kirjoituksista paistaa aito hätä omasta elämästä, ja sitä niin toivoo että löytäisivät helpotusta raittiudesta. Vaan kun eivät ne asiat hetkessä tapahdu.

Hämmennys. Kun se ihminen oli niin varma raitistumishalustaan, oli jo ehtinyt huomata mitä hyötyä raittiudesta on. Alkoholi on viekas. Ilmeisesti olen päässyt naurettavan helpolla kun himoni alkoholiin ja humalaan hävisi niin nopeasti lopettamisen jälkeen.

Huoli. Huoli siitä, että kuinka jaksavat ponnistaa eteenpäin. Mistä löytäisivät sen uuden kipinän raitistumisen aloittamiselle, sen he kuitenkin ansaitsisivat. Ja myös vähän itsekäs huoli: jos tuokin retkahti vaikka meni hyvin, niin mikä minua oikein nurkan takana odottaa?

Toivo. Aika pikkuinen, mutta toivo kuitenkin. Jos vielä jaksaa keskusteluun palata, niin ehkäpä jaksaa sitten vielä sitä nousua yrittää.

Valitettavasti myös nuo ajoittaiset epäonnistumiset toimivat "koulutuksellisina" tapahtumina muille raitistelijoille. Nyt vasta jotkut kokeneempien kommentit alkavat aueta (nöyryydestä, luovuttamisesta, esimerkiksi), ja se että kuulee, kuinka kokeilijoille käy, poistaa kyllä tarvetta kokeilla itse.

Edessä juhannus ilman alkoholia, muuta en kaipaakaan. Onneksi ei silloinkaan tarvitse juoda.

Alkoholin tyrkyttäminen

Vertaistukipalstalla eräs kertoi raskaasta matkasta, jolla alkoholia oli tyrkytetty toistuvasti ja penäten. Tässäkin suhteessa olen onnellisessa asemassa: toistaiseksi minulta on vain kerran kysytty, miksi ihmeessä en ota yhtään alkoholia.

Suhtaudun pelonsekaisin tuntein siihen - väistämättömään - tilanteeseen, jossa minulta ryhdytään enemmänkin penäämään sitä, miksi en juo, enkö nyt vähän ottaisi. Selityksiä olen kehitellyt, mutta jotenkin siihen varautuminen taitaa minulla olla vielä kesken. Vastausten pitäisi olla sen verran tyhjentäviä ja nasevia, että jatkokyselyt loppuvat.

En tiedä, tarkoittaako tuo pelkääminen sitä, että en ole täysin sinut raittiuden kanssa. Tai sitten se tarkoittaa sitä, että pelkään erottuvani, pelkään että ihmiset arvaavat että minulla on ongelma alkoholin kanssa. Tai sitten molempia.

Sen verran olen työstänyt asiaa, että ystävien / läheisempien tuttavien osalta minulla ei todennäköisesti ole ongelmaa. Olen sen verran omituinen muutenkin, että heille riittää rehellinen vastaus: olen kyllästynyt juomiseen, en kaipaa sitä enää. Ja jos lisäkyselyitä tulee, voi aina viitata perinnöllisiin sairastumisriskeihin (diabetes lähinnä), joita näin keski-ikäistyneenä haluaa välttää.

Työkuviot taas. Jotenkin tuo vastaus ei sinne istu, se on liian henkilökohtainen. Terveyspaketti silläkin saralla on varmasti toimiva, mutta olen lykännyt sen rakentelua (ehkä siksi, että oikeastikin pitäisi käydä ikäkausitarkastuksessa ja käydä läpi vaikka se, sairastanko kenties jo diabetesta. Inhoan lääkärillä käyntiä ja olen siksi tuota lykännyt). Tämä täytyy hoitaa nyt kesällä kuntoon, siis sekä se lääkärillä käynti että selitysten keksiminen.

On tämä maailma kummallinen kun selityksiä pitää keksiä. Toisaalta kyllä ymmärrän, että se, että joku yhtäkkiä muuttaa käytöstään, pistää silmään (on meillä töissä montakin koko elämänsä absolutistina ollutta). Sen verran minua tuntevat, että uskoon tulo ei selityksenä läpi menisi...

Hölmöä tämä "paljastumisen" pelko, kun kuitenkin olen äärimmäisen tyytyväinen tähän raittiina oloon.

Linkeistä: Kauppalehden artikkeli spontaanista toipumisesta

Linkkilistalla seuraava (etenen edelleen alhaalta ylös) on Kauppalehden blogeja, sian päiväkirja. Linkitykseen olin laittanut yhden, spontaania toipumista koskevan kirjoituksen.

Lueskelin tuon blogin, olin jostain syystä sen aikoinani sijoittanut "toipumistarinoiden" alle. Kai se sitäkin on, tavallaan - tosin blogi kesti vain pari kuukautta joten tuskin siinä merkittävää toipumista tapahtui. Juttuja on vain parin kuukauden verran, ja nyt kun olen lukenut varmaankin kymmeniä toipumistarinoita, niin ei tuo mitenkään erityisesti mieleen jää, semminkin kun kyse ei oikeastaan ole toipumisesta. Toisaalta ehkä virkistävää joskus noinkin päin.

Mutta tuo varsinainen juttu jonka olin linkittänyt, spontaani toipuminen. Muistan, että olin (ja olen) tuosta aiheesta kovin kiinnostunut. Samalla tavalla utelias olen minäkin noiden toipumisreittien osalta kuin tämä nimimerkkikin, nasu. Tuon blogikirjoituksen lopussa on monta kiinnostavaa linkkiä. Jossain vaiheessa minua huolestutti se, että monella taholla korostettiin hoidon ja/tai AA:n välttämättömyyttä toipumisessa, ja minulle oli helpotus kun huomasin, että raitistumiseni ei välttämättä ole tuhoontuomittu, vaikka en asiaa jaksakaan AA:ssa vatvoa.

Harmi, ettei "nasu" kirjoitteluaan kauaa jatkanut.

Alkoholi(smi) ja lapset

Aamun Hesarissa oli juttu siitä, miten lapset kärsivät aikuisten alkoholismista, haastateltavana oli alkoholistin lapsi.

Rajua luettavaa, sai aikaan epämääräisen pahan olon ja syyllisyyden tunteen, itsetutkiskelun tarpeen, syyllisyyttäkin. Haastattelussa esiintyneitä tilanteita (aikuiset bilettävät kotona lasten yrittäessa nukkua) ei meillä sentään "ikinä" ole ollut. Ikinä lainausmerkeissä siksi, että en uskalla olla ihan sataprosenttisen varma etteikö joskus näiden vajaan 20 vuoden aikana olisi ollut, en vain muista mikä se tilaisuus olisi voinut olla. Mutta on se mahdollinen. Yleensäkin meillä käy aika harvakseltaan vieraita.

Ovat kyllä vuosien mittaan olleet juhlissa, joissa on paljon aikuisia, lapsia ja myös alkoholia. Ovat nähneet minut muutaman kerran voimakkaassa humalatilassa, enkä voi sanoa olevani ylpeä yhdestäkään kerrasta. Onneksi lapsilla on silloin ollut isä.

Mutta se mutta. Artikkelissa mietitytti alkoholismin stereotypia, se että alkoholismi on juuri tuota: erittäin runsasta, usein toistuvaa alkoholin käyttöä jossa menee kontrolli täysin, ja ihminen ei kykene toimimaan mitenkään järkevästi. Mutta kun se alkoholismi voi olla niin paljon muutakin, vielä näkymättömämpää. Jatkuvaa tasaista tissuttelua, jossa promillemäärä ei välttämättä nouse yli yhden (laskin taannoin, millaisen humalatilan se viimeinen alkoholikäyttöni oli aiheuttanut, eli yhteensä pullollinen viiniä kahvilassa: himpun verran alle 1 promille). Monet haitat ovat kuitenkin yhteisiä tuon runsaan käytön kanssa. Aikuinen on ärtynyt, keskittyy miettimään muita asioita (missä ja miten voisi juoda), aikuinen on masentunut eikä "jaksa". Poissaoleva. Ei muista lupauksiaan.

Artikkelissa kuvattiin, että raju ryyppääminen jää usein huomaamatta muilta kuin samassa taloudessa asuvilta. Ei aina, joskushan sentään näitä huostaanottoja tehdään kun lasten huoltamiskyky on täysin alentunut. Mutta eikö silloin tuollainen piilotissuttelu (jota minä harrastin) ole pidemmän päälle vielä turmiollisempaa, lapsen mahdollisuus saada apua vielä huonompi? Nuo ovat tietysti vaikeita asioita, vastaavia "oireita" poissaolevuudesta alkaen on myös vanhemmilla, joilla ei ole mitään erityistä suhdetta alkoholiin.

Syyllisyyttä äidit kantavat joka tapauksessa läpi elämänsä, tai ainakin iso osa äideistä. Minua surettaa vieläkin, kun räyhäsin parivuotiaalle esikoiselle kun hän onnistui herättämään juuri nukahtaneen vauvan. Ja surettaa se äiti, joka olin tämän vuoden alussa, kun juominen alkoi vähitellen yltyä jokailtaiseksi 2-3 puolen litran keskioluen vahvuisten aineiden nauttimiseksi. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että ongelmani ei ollut ainoastaan se juominen, vaan se että tein liikaa kaikkea, enkä enää pysähtynyt tarpeeksi kuulemaan lapsiani. Nyt on toivottavasti paremmin.

Kiitollinen olen siitä, että joku minut havahdutti silloin helmi-maaliskuussa, että sen juomisen on loputtava ihan kokonaan. Kaikista tuntemuksista huolimatta ajattelen, että se pysähdys tuli kuitenkin ajoissa ennen kuin mitään isompaa vahinkoa ehti sattua kenellekään muulle kuin itselleni.

Raitistelupäiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia

Joskus pistin tuohon oikeaan reunaan tuon "I have XX days sober":in. Ihan hyvä sikäli, että nyt voin tarvittaessa katsoa sen viikkomäärän. Nyt olen siirtynyt jo siihen tilaan, että en pysty niitä viikkojen määriä sanomaan ilman tuota laskuria (nyt niitä on reilu 15).

Kolmen kuukauden vaikeus ei (vielä?) näy, mutta kommenteista päätellen se voi yhtä hyvin olla neljän kuukauden vaikeus.

Luulen yhä vakuuttuneemmin, että minun vaikeuteni eivät ole todennäköisesti nyt tässä kulman takana kesällä. Pelkään, että ne ovat sitten kun olen niin tottunut tähän alkoholittomuuteen, että en enää näe alkoholia ongelmana. Enkä tosiaankaan halua olla yksi niistä, jotka sitten vähitellen (nopeastikin) valuvat entiseen käyttöön takaisin. Se ajatus pelottaa.

AA:sta lähtöisin oleva ohje on olla raittiina päivä kerrallaan. Se on tietysti hyvä, yksi päätös ja se riittää. Tässä vaiheessa tekee mieli kuitenkin jo katsoa sinne viikkojen ja kuukausien päähän. Aiemmin lukemassani väitöskirjassa oli vakiintuneen raittiuden mitta 3 vuotta. Siitä ajasta olen nyt "suorittanut" alle 10%...

Mutta toisaalta, mikä kiire tässä on. Kuljetun matkan pituudella ei ole merkitystä vaan sillä mitä on jäljellä. Ja sitä taas ei voi ennustaa.

Linkeistä: minäkuvan merkityksestä

Nyt sitten kohteena tämä, ilmeisesti saman nimimerkin (Myrkkysumakki) kuin aiemmin laittamani toipumistarina, nimimerkki pohdiskelee minäkuvan merkitystä.

Tällä kertaa lukemalla jäi vähän ristiriitainen olo. Kommenteissa on vähän ikävääkin juupas-eipäs-vääntöä, joka joillekin keskustelupalstoille on ilmeisen tyypillistä.

Otsikko puhuu minäkuvasta, mutta oikestaan tuossa enemmän pohditaan kauanko alkoholisti on alkoholisti. Akateeminen asia sinänsä - eihän sillä oikeasti ole merkitystä - mutta myönnän että sitä olen itsekin pohtinut. Millä termillä pitäisi kuvata ihmistä, joka ei voi käyttää alkoholia (koska ei pysy kohtuudessa), mutta joka ei myöskään halua käyttää sitä tai koe tarvitsevansa käyttää? Määritelmän mukaisia alkoholisteja lienee niidenkin joukossa, jotka eivät ikinä ole viinaa maistaneet (se joku harvinainen pieni ryhmä, joka jää koukkuun ensimmäisestä ryypystä). Alkoholisti ei ole "entinen alkoholisti" (entinen aktiivikäyttäjä ehkä). Raittiita ovat muutkin kuin alkoholistit.

Mutta ne jutun herättämät tunteet? Tuosta määritelmästä oikestaan tällä hetkellä: who cares. Juuri nyt asialla ei (minulle) ole mitään muuta kuin ehkä akateemista uteliaisuutta olevaa merkitystä. Jos jotain tarvitaan, niin raitistelija on ihan hyvä termi. Voisi kuvata vaikka sitä, että harrastaa raitistumista.

Toinen asia, joka tuosta jäi mieleen on melko pienenä sivujuonteena oleva - otsikosta huolimatta - "positiivinen minäkuva". Lainaus:

"Uskon, että positiivinen minäkuvani on aivan ratkaiseva onnistumiselleni. Minä en ole mikään heikkouksistani enkä yksikään elämäni tapahtumista."

Muistan, kun lapsia alkoi syntyä, niin perehdyin monenlaisiinkin kasvatusoppaisiin. Yksi ohje on jäänyt mieleen: lapsi ei ikinä ole tuhma/kiltti/paha/mitä tahansa, teot voivat olla vääriä/oikeita, mutta lapsi itsessään ei sitä ole. Minuun tuo ohje tuolloin kolahti, ja muistutin siitä aina miestäni. Se, että sanotaan "NN, sinä olet tuhma", on kovin leimaava, ikään kuin lapsella itsellään ei olisi ikinä välineitä olla tai tehdä jotain muuta. Hallintamahdollisuuksien osalta on ihan valtava ero sanoa noin verrattuna siihen että sanoisi "Älä heitä palloa sisällä." (Toi on nyt harvinaisen kehno esimerkki, mutta toivottavasti joku ymmärsi pointin.) Samaan ajattelukimppuun liittyy se, että jos lapsi tekee väärin, opastetaan miten tehdään oikein, eikä vain sanota että noin ei saa tehdä (no okei, on niitä tilanteita joissa vain pitää kieltää eikä vaihtoehtoista toimintatapaa ole, koska kaikki siihen liittyvä on lapselle tai jollekulle muulle hengenvaarallista. Mutta aika harvoin hengenvaaraan lapset itseään saattavat.)

Samalla logiikalla tietysti "minä olen juoppo" on sellainen lamaannuttava, en voi olla muuta kuin juoppo. Helpompi tyytyä siihen, että toteaa (itselleen): olen allerginen alkoholille, juonpa siis tyrnimehua.

Raitistumisen saralla

(Pistän kuulumiset eri blogientryyn kun nuo linkkien läpikäynnit, jos vaikka joskus päätän ne kommentit jonnekin erikseen siirtää. Tulee siis tälle päivälle kaksi päivitystä.)

Katselin tänä aamuna peilistä itseäni monta sekuntia. Muutos kolmen kuukauden takaiseen aikaan on melkoinen, eikä huonompaan suuntaan. Silmät kiinnittivät huomiota: takaisin taisi katsoa ihminen, jonka joskus olen tuntenut. Kyllä tämä tästä.

Vertaistukipalstalle on ilmestynyt monta uutta tutun ongelman parissa pyörivää. Samaistun ihan kamalan vahvasti, tuntuu että pitäisi saada kaikille jotain rohkaisevaa kirjoitettua, jotenkin saada heidät huomaamaan että on sitä onnistumisen mahdollisuutta jos edes yrittää. Jos ei edes yritä, niin pelimerkit on aika vähissä. Toisaalta tuntuu tosi hölmöltä: mikä minä olen neuvomaan, omaa kokemusta on vasta reilu kolme kuukautta. Mutta silloin kai sitä haluaa jakaa, kun on saanut jostakin valaistumisen niin pitäähän sitä kaikille kuuluttaa! Usein kyllä hävitänkin tekstejä (häviää niitä vahingossakin), jos en lopulta löydä sanoihin sitä mitä haluan, tai muutenkin. Pelkään, että jos ei ole tosi varovainen, voi saada enemmän vahinkoa aikaan.

Törmäsin palstoilla myös yhteen alkuvaiheen kirjoitukseeni, jossa kuvasin että kaljaa teki mieli, kun olin niin kovasti suuttunut yhdestä asiasta. Varmasti teki mieli, kun kerran olin niin kirjoittanut. Mutta hassu on ihmisen mieli ja muisti: jos joku olisi kysynyt, olisin ihan kirkkain silmin vakuuttanut että ihan alkua lukuunottamatta ei ole kaljaa tehnyt mieli (no, tuo oli aika alussa, olisko ollut reilu kuukausi lopettamisen jälkeen).

Kaikenlaisia kohtaloita ihmisillä, alkoholin kanssa tai ilman. Jotenkin sitä kohtalon hyväksymistä tarvitaan sekä raittiilla että "normeilla" että juopoilla. Ei meistä kukaan murheitta elämästä selviä. Syyllisyys on valtavan raskas taakka, sitä ilman soisi jokaisen voivan matkata. Vaan vaikeata sitä syyllisyyttä on harteilta ravistaa kun se kerran on mieleen pesiytynyt.

Empatiaa on vaikea viestiä kuulostamatta lässyttävältä hölmöltä. Ja välillä on sellaisia tilanteita, että on parempi olla vain hiljaa ja kuunnella. Mutta siitä huolimatta: te kaikki tällä planeetalla, te jotka käytte itsetutkiskelua ja haluatte parempaa tulevaisuutta, te kaikki jotka etsitte jotain, te kaikki joita elämä ei juuri nyt kohtele oikeudenmukaisesti: empatiaa tulee täältä, hiljaa ja kuunnellen. Jos rukoilija olisin, liittäisin teidät iltarukoukseeni.

Mutta nyt: raittiina nukkumaan.

Linkeistä: Adonain tarina

Adonainkin tarinaan törmäsin jo raitistumisen alkumetreillä. Hämärästi muistan sen lukeneeni vielä melko epätoivoisena - erityisesti jäi mieleen tuo idea kaljan kaatamisesta päähän, jos kovasti tekee mieli. Huumori kun itse kieriskeli vakavuuden tuskissa, oli oikeastaan aika piristävää.

Nyt kun luin uudelleen, mietin oliko tämä yksi niitä "herätteitä", joiden avulla vähitellen ymmärsin, että raitistumiseen tarvitaan muutakin kuin juomisen lopettaminen.

Muutenkin tuossa oli paljon sellaista tuttua, johon törmännyt alkoholistien toipumisohjeissa.  Esimerkkinä vaikkapa AA:ssa on HALT (ei saisi olla nälkäinen (hungry), vihainen (angry), yksinäinen (lonely) tai väsynyt (tired)), ja tässä kirjoittaja tuo tuota yksinäisyyttä lukuunottamatta samat näkökulmat peliin.

Kuten aiemmin lupasin, en lähde arvostelemaan mitään juttuja tai poistamaan linkkejä, tyydyn vain neutraalisti toteamaan mitä ajatuksia se minussa nyt herättää.

Linkeistä: myrkkysumakin tarina

Päätin, että käyn läpi nuo vasemaan reunaan keräämäni linkit ja mietin, mitä ajatuksia ne minussa herättävät. En siis arvostele, vaan pohdin. Ainakin etukäteen ajattelen, että en poista yhtäkään linkkiä vaikka sisältö nyt ärsyttäisikin jostain syystä. On sillä linkillä joskus ollut tarkoitus, kun olen sen lisännyt.

Aloitan alhaalta ylös eli vailla mitään järkevää järjestystä. Jos lisään uuden linkin, niin yritän kommentoida sen heti, eli sikäli järjestys voi hyppiä.

Ekana on suomi24-palstalta bongaamani Myrkkysumakin tarina, tai siis se on otsikoitu "minun tarinani" mutta kirjoittajan nimimerkki on tuo Myrkkysumakki. Tuohon olen varmaan törmännyt kun olen googlettanut varsinkin silloin alkuaikoina kaikenlaista alkoholismista ja toipumisesta.

Tuntemukset? Kirjoittajan raitistumiskokemus kuvaa sitä tunnetta, joka minulla on nyt. Näitäkin tunteita tarvitaan: kovin usein keskusteluissa tulee esille se, että toipumiseen tarvittaisiin välttämättä ulkoisia tukivoimia. Ehkä joskus ei tarvita, ehkä joskus voi raitistua ilmankin (luulen kyllä ymmärtäväni riskit, mutta niitä riskejä on tuenkin kera). Kivaa tuossa linkissä on sekin, että kirjoittajan saamat vastaukset ovat ystävällisiä - käsitykseni mukaan suomi24:llä ei näin läheskään aina ole. Joskus kävin kurkkaamassa tuon suomi24-alkoholi -keskustelupalstaa, mutta yksi käynti riitti.

"Haitalliset uskomukset", jatkoa

Näemmä tuo parissa edellisessä kirjoituksessa pohtimani retkahduksen esto-ohje nro 2 minua mietityttää, kun siitä jatkan.

Motkotin haitallisista uskomuksista ja sitä, että artikkelissa liitettiin oikeudenmukaisuuden idea sellaiseksi. Jatkopohdinnat noista haitallisista uskomuksista ovat artikkelissa ihan täyspäisiä, vaikka valittu esimerkki ei ollutkaan, joten ei siitä sen enempää. Annetaan kirjoittajalle (melkein :-) anteeksi.

Päihteiden käyttöön liittyy artikkelin mukaan luvan antaminen: käyttäjän on  - aineesta riippumatta - annettava lupa itselleen käyttöön. Tätä voi tehdä vaikka ns. luvan antamalla uskomuksella kuten "Minulla on ollut vaikeaa, siksi olen ansainnut pienen helpotuksen"  tai "Jos juon vain pari kaljaa nyt, olen ensi viikolla selvin päin" (kuulostaa NIIN tutulta). Artikkelissa todetaan myös:

"On yleinen väärinkäsitys, että mielihalu johtaa käyttöön ilman, että yksilö antaisi itselleen lupaa tähän käyttöön. Tämä väärinkäsitys myös yritys siirtää vastuuta pois itsestään johonkin mystiseen, salaperäiseen "viinanhimoon". Ilman luvan antamista ei ole päihteiden käyttöä."

En oikein tiedä, mitä mieltä tuosta lainauksesta olisin. Olen kyllä jossain määrin perillä siitä, että alkoholismin sairausluonteesta keskustellaan paljonkin, ja varmasti ihan perustellusti. Joillakin fyysinen riippuvuus syntyy todella nopeasti, toisilla hitaammin. Toisilla syntyy psyykkinen riippuvuus nopeammin, toisilla hitaammin. Kuvioon voi liittyä muita, elämänhallinan "kyvykkyyteen" liittyviä ongelmia vaikkapa mielenterveyden puolella tai muuten vaan kovia kohtaloita, jotka vaikeuttavat elämänhallintaa.

Jotenkin tuntuu, että tuollainen lainaus sopii alkuvaiheen alkoholismiin tai suurkulutukseen. Kuinka paljon "syvälle vajonneella" puistokemistillä on todellisia valinnan mahdollisuuksia luvan antamisen tai antamattomuuden suhteen? Minä olin vielä siinä onnekkaassa asemassa, että ilmeisesti pystyn vielä olemaan antamatta tuota lupaa, enkä taida enää sitä edes itseltäni pyytää.

Mutta toisaalta on noissa luvanatamisuskomuksissa erittäin hyvä pointti. Vaikkapa nyt tuo "helpotuksen antaminen", kuinka moni näin juuri nytkin mielessään huokaisee ja ostaa/tilaa sen oluttuopillisen? Tuo olisi nyt se kohta, jossa kukkahattuminäni kiljuisi (jos kehtaisi) kaikille, että hyvät ihmiset, ei se oluttuoppi oikeasti helpotusta tuo ainakaan pidemmän päälle, etsikää se helpotus jostain muualta (ja saisin sääliviä kulmankohotuksia siltä kaupungin enemmistöltä, jolle alkoholi ei edes ole kehittymässä ongelmaksi :-o).

Nyt jätän tuon artikkelin rauhaan, mutta kopioin vielä tähän artikkelin kirjoittajan näkemyksen, että kohtuutta voivat ylipäänsä oppia ne, jotka täyttävät kaikki seuraavat ehdot:

• ovat alle 40-vuotiaita ja ovat juoneet ongelmallisesti/liikaa vain vähän aikaa
• eivät ole vahvasti riippuvaisia alkoholista eivätkä kärsi voimakkaista vieroitusoireista (ei katkaisuhuoitoa viimeisen vuoden aikana)
• haluavat oppia juomaan hallitusti

Koska olen yli 40-vuotias, voin tämänkin kirjoittajan mielestä huoletta haudata ajatukset kohtuukäytöstä ja olla kokonaan ilman. Hyvä niin!

VIerivät kivet eivät sammaloidu, osa 2

Intouduin vielä lukemaan tuota sosiaalisairaalan retkahduksen ehkäisy -ohjetta numero 2. Mielenkiintoisin osio alkaa sivulta 16 ("Mielihalut ja mieliteot"). Artikkelissa mainittua neljästä mielihalun päätyypistä ehkä se "reaktio mielihyvän puutteeseen" eli "haluavat lääkitä itseään voidakseen häivyttää mielestään epämiellyttävät ajatukset ja tunteet" on kai ollut sitä minun alkoholin käyttöäni.

Nuo mielihalut eivät kuitenkaan olleet tuossa luvussa tärkeimpiä, vaan se retkahduksen estämisasia. Haluamisen ja tekemisen välillä on se mahdollisuu reagoida itse, olla etenemättä haluamisesta tekemiseen. Artikkelissa kuvataan itseaputekniikoita, joita olen tavallaan ajatellut käyttää:

• edellisen käyttökerran lopun muistelu sen alun muistelun sijaan, eli niiden huonojen olojen (tätä tolkutin itselleni varsinkin raittiuden alussa, ja luulen että se kortti nimenomaan pitää ottaa esille jos mieliteko iskee)
• vasta-ajatukset, itsen vakuuttelu: "tämä menee ohi". Jonkun muun asian tekeminen, kävely tms.
• sellaiselle taholle soittaminen, joka voi auttaa mieliteon vastustamisessa
• distraktio-tekniikoilla eli kääntämällä huomio sisäisestä ulkoiseen, vaikkapa: 
• keskity kuvaamaan ympäristöä, mitä tahansa
• puhu jollekin, vaikka auttavaan puhelimeen tai kysele höperöitä tavaratalon infopisteestä (aika hauska!)
• poistu päihdevihjeitä sisältävästä ympäristöstä
• tee kotitöitä, siivoa vaikka (paitsi jos olet piilottanut pulloja/huumeita)
• laula tai lausu itseksesi
• painu pusikkoon huutamaan täysillä 
• käytä muistikortteja (tekniikasta tulee mieleen ne "viisi kysymystäni"
• erilaiset mielikuvatekniikat, sekä negatiivisten muistojen (käyttö) että positiivisten (lopetuksen aiheuttamat hyvät vaikutukset)
• mielikuvaharjoitukset  

Keinoja on siis oikeasti vaikka millä mitalla. Noissakin on pureskelemista, jotta niistä tulee automaatio kaikissa tilanteissa.

Vähän mietitytti kuvailu "haitallisista uskomuksista". Kahta retkahdusesimerkkiä kuvailtiin, ja todettiin että molemmilla retkahtajilla oli sellainen haitallinen uskomus kuin että "elämän pitää olla oikeudenmukainen". Oikeudenmukaisuus-minäni kiljuu nyt naama punaisena, että siihen pitää pyrkiä, ei se ole mikään "haitallinen uskomus"! Noissa esimerkeissä (luottamustehtävän menetys, irtisanominen) ei minusta kyse ole haitallisesta uskomuksesta, vaan siitä mihin artikkelissa myös viitattiin: vaikeuksia tunteiden säätelyssä ja ahdingon sietämisessä, ehkä ennen kaikkea jälkimmäistä.

Tavallaan ymmärrän mitä tuossa ajetaan takaa: sitä, että elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta se ei minusta ole sama asia kuin että sen pitäisi olla. Kyllä minä tiedän, että elämä ei ole useinkaan oikeudenmukaista, tai edes tasapuolista, mutta ei se tarkoita etteikö sitä kohti pitäisi pyrkiä. Luulen, että tuo oikeudenmukaisuuden ihanne on yksi minun perimmäisistä arvoistani, enkä hevin suostu pitämään sitä haitallisena uskomuksena. Epäoikeudenmukaisuuden kohtaaminen ei minua lamaannuta, pikemminkin päinvastoin.

Mitä minulle tapahtuisi, jos minut irtisanottaisiin (ilman omaa syytä, eli epäoikeudenmukaisesti), tai jos menettäisin nykyiset luottamustoimeni? Jälkimmäinen on helpompi kuvitella, olen kuitenkin ollut äänestyksissä ja joskus hävinnyt, joskus voittanut. Taidan olla sen verran paksunahkainen, että olisin pettynyt mutta myös helpottunut (semminkin kun viime aikoina olen muutenkin miettinyt, että pitäisikö vähentää sitäkin puolta).

Mutta irtisanominen? Vihainen varmasti olisin, ihan kamalan vihainen. Loukkaantunut, tietenkin. Raivoissani, riippuisi tilanteesta ja keitä muita lentäisi pihalle (mitä useampi, sen raivokkaampi). Huolestunut,  tietenkin, alkutunneryöpyn jälkeen (lainaa kuitenkin on, mutta ei liikaa). Ihmeissäni, ilman muuta - olen aika työorientoitunut ja työni ja työtoverini "näyttelevät" merkittävää roolia elämässä. Jonkin aikaa pitäisi sulatella, sitten lähteä työnhakuun. Tai opiskella intensiivisemmin. Vaikea sanoa, tuo irtisanominen tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä.

Aiheesta rönsyämisen jälkeen: noita retkahduksenestokeinoja pitää pyöritellä ja täydentää omaa keinovalikoimaa.

Vierivä kivi ei sammaloidu

Lisäsin uuden linkin tuonne ohjeisiin: "Vierivä kivi ei sammaloidu". Järvenpään sosiaalisairaalan ohjeita, jostain olen löytänyt nuo linkit niin että numerot ovat päättyneet 1, 3 ja 4, ja kokeilin sitten arvaamalla tuon 2-loppuisenkin.

Olen miettinyt monta kertaa, miksi nuo sosiaalisairaalan ohjeet on laitettu niin hankalasti löydettäviksi. Googlettamalla löytyy, mutta en ole keksinyt onko niitä mitenkään linkitetty (ainakaan järkevästi) sosiaalisairaalan sivuilla. Pitäisi olla. Visuaalinen ilme niissä on keskeneräinen eli eivät ehkä ole viimeisteltyjä ja siksi niitä ei ole "julkaistu", mutta sisältö on pohdintoihin johdatteleva, mikä on hyvä asia. Jonkinlaista hoito-ohjelmakeskeisyyttä noissa on, mutta kyllä niitä tämmöinen itsekseen toipuvakin voi hyödyntää.

Otsikossa mainitussa artikkelissa kuvataan aluksi muutoksen vaiheita. Lienen ylläpitovaiheessa, vaikken sitä avohoitopaikkaa ole edes etsinyt saati motivoitunut hyödyntämään sen palveluita. Tuossakin korostetaan, että ylläpitovaiheessa on hyötyä retkahduksen ehkäiäsymenetelmistä, joten lienen ihan oikealla reitillä kun yritän varautua siihen, joka juuri nyt tuntuu epätodennäköiseltä. Olen päättänyt olla itselleni rehellinen tässä alkoholiasiassa, joten rehellisesti on myönnettävä, että kyllä se ihan sama riski on minulla kuin muillakin.

Artikkelin mukaan suomalaisten riskitilanteita ovat kielteiset tunnetilat ja tilanteet, joissa juomisen ulkoiset rajoitteet vähenevät, naisilla yleensä ensin mainitut. Retkahtamisen syitä pohditaan mysö AA-kirjallisuuden näkökulmasta. Turhautumiseen liittyvistä kuvauksista en oikein itseäni löydä ainakaan tämän juomisen suhteen - mutta ehkä tuo luulo on vain sitä AA:n kaikkivoipaisuuden kirousta?

Muutamat lipsumistermit panivat kyllä miettimään (suurimman osan ohitan tässä yhteydessä). "Ylipositiivinen ajattelu", josta sanotaan että "ajatus retkahduksesta vaikuttaa typerältä". Onko tämä hyvä olo ylipositiivisuutta vai arkirealismia? Ehkä kannattaa suhtautua niin, että pitää olla tarkkaavaisesti positiivinen. Se, että minulla on fyysisesti parempi olo kuin juomisen lopettaessani, on varmasti juomattomuuden ansiota. Samoin juomattomuuden piikkiin laitan paremman henkisen olon, itsetutkiskelun. Mielestäni ymmärrän kyllä, että negatiiviset tunteet eivät johdu juomattomuudesta vaan siitä, että nekin ylipäätään kuuluvat elämään - ja erityisesti sen, että juominen ei niitä tunteiden syitä poistaisi. (Tuo oikeastaan liittyi jo seuraavaan kohtaan eli "kielteisiin asenteisiin".)

Noista "kielteisistä asenteista" mietin myös mainintaa siitä, että retkahdusriskinen ryhtyy miettimään, että ongelmien syynä ei ollutkaan päihteet vaan joku muu. Tämä voi olla aito riski, joskus. Tavallaanhan sanon noin juuri edellä, mutta luulen että tarkoitan eri asiaa. Alkoholin käyttäminen OLI ongelma minulle, se oli ihan hallitsematonta. Mutta se ei ollut SE ongelma elämässäni - ongelma on ollut se, jota olen juomisella kuvitellut ratkovani. Eli en kuvittele parantuneeni tai parantuvani niin että voisin palata alkoholin käyttäjäksi, mutta en myöskään kuvittele että alkoholin käytön lopettaminen olisi ratkaissut ongelmani. Enkä ole myöskään "kärsimätön" artikkelin kuvaamassa mielessä: en odota ihmeitä. Toisaalta olen mielestäni niitä ihmeitä yllätyksekseni saanut, en olisi silloin maaliskuun alussa voinut kuvitella, kuinka paljon paremmaksi olo on yleisesti ottaen muuttunut.

 "Liiallinen itsevarmuus, uhmakkuus". Tämä on varmaankin se, johon AA-ideologian mielestä olen vahvasti syyllistynyt. On totta, että olen sitä mieltä, että "muille voi olla hyväksi käydä kaikenmaailman palavereissa ja terapioissa". En kuitenkaan pidä itseäni yhtään sen parempana kuin niitä, jotka saavat AA:sta ja palavereista tarvitsemansa tuen. Minä vain olen tämmöinen. Palaveriohjelma olisi minulle taas yksi sellainen suorite, joita en elämääni halua lisää. Paremmin minulle sopii tämmöinen oman aikataulun ja tutkiskelun mukainen "ohjelma".

"Halu testata hallintakykyä": tämä on varmasti se ansa, joka minua uhkaa. Ei niinkään siksi, että kaipaisin alkoholia, vaan siksi, että kaipaisin "normaaliutta". Luulen, että en ole ainoa vastaavassa tilanteessa oleva. Onneksi (?) olen omalla tavallani omituinen, eli omituisuuteeni ovat tuttavatkin tottuneet, että tämä omituisuus lienee minulle aikanaan - sitten kun raittiuteni alkaa muulle maailmalle valjeta lopullisena tapana - ihan normaalia. Tuosta normaaliudesta artikkelissakin kirjoitetaan, palaan siihen vielä. Tämä kirjoitus ylittää jo kohtuullisen blogikirjoituksen mitat muutenkin.

Sata päivää

Lyhyesti vain. Hetki sitten kotiutunut, väsyttää.

Sata perättäistä päivää ilman alkoholin tippaa. Aika menee nopeasti.

Vertaistukipalstalla pohdin eilisiltana, mikä on isoin muutos, ja päädyin siihen että ehkä se, että mietin enemmän itseäni ja sitä mitä haluan ja jaksan, ja milloin haluan venyttää jaksamisen rajoja. Joskus onnistuneesti, joskus vähemmän. Pitää tuota muutosasiaa miettiä lisää myöhemmin.

Pari yötä sitten näin retkahdusunta. En muista yksityiskohtia, muistan ainoastaan sen että surin sitä että tuotin pettymyksen jollekulle. Jollekulle, josta vielä heräämishetkellä jolloin uni on vielä ajatuksissa, ajattelin että eihän se edes ole minulle tärkeä henkilö. (Unet ovat hassuja, joskus herätessä ajattelee että tämä pitää muistaa, sitten se katoaa sekunnissa jonnekin muistin ulottumattomiin.)

Mistähän tuollainen uni on viestivinään?

Joka tapauksessa, en ole juhlinut, enemmän juhlin sitä että pääsin kotiin omien ihmisten ja nelijalkaisten keskelle. Eikä tuo sata päivää tunnu edes saavutukselta, se vain on.

Huomenna sitten 101. päivä.

Uusia tunteita: ikävä?

Tauko työnteossa, hetkeksi koneella. Eilisiltana olin sitten kiltisti mukana hienolla illallisella, enkä istunut mykkänä paikallani koko iltaa. Ensimmäistä kertaa koko reilun kolmen kuukauden raittiusaikana joku (kollegani) kysyi minulta, enkö juo ollenkaan alkoholia. Kysymys tuli niin yhtäkkiä, että mutisin vain jotain epämääräistä, asia jäi sitten siihen. Kaikki hyvä selitykset olivat juuri sillä hetkellä jossain, niin kuin yleensäkin kun ei johonkin kysymykseen ole varautunut. No, en juonut kuitenkaan. Jälkikäteen vähän harmittaa valmistautumattomuus, tämänkertainen selitykseni vaikuttaa oudolta ensi kerralla kun olemme vastaavassa tilanteessa. Mutta olkoon. Lopultakaan asia ei ole minun ongelmani (siis juomattomuus) vaan oikeuteni, jos muut ottavat siitä itselleen ongelman, ottakoon.

Aamulla osa ihmisistä skippasi ensimmäiset luennot, oli kuulemma ilta venynyt - voi sitä aikansa niinkin viettää.

Kotiin on jo ikävä, omien luo. Mietin, että onkohan nämä niitä tunteita jotka ovat nyt palanneet. Mietin edellistä usean yön yli kestänyttä työmatkaa: oliko ikäväni silloin samanlaista? Ehkä ylianalysoin jos sanon, että nyt ikävä on selvempi. Vähän samanlainen kuin silloin, kun lapset olivat pieniä. Tai sitten kyse on yhdenlaisesta PMS-ilmentymästä (näemmä nuo oireet ovat huomattavasti rauhallisempia nyt kun olen kaukana kotoa - ei kai ole ketään, kenelle raivota. Toisaalta edelliskerralla oli raivona työkavereille jo muutamaa päivää ennen ja ihan sähköpostitse).

Uusi kaupunki

Saavuinpa kaupunkiin, jossa en ole aiemmin ollut. Tavallinen, ei huippunähtävyyksiä, mutta ulos hotellihuoneesta kannattaa mennä. Aamulla töitä. Kätevää, kun ei tarvitse illaksi linnoittautua kapakkaan verkostoitumaan (olen siinä kyllä muutenkin huono), jää se aika matkasta toipumiseen ja kävelemiseen. Aamulla virkeänä töihin.

Jos en olisi alkoholisti, mitä tekisin? Rehellisyyden nimissä, ehkä kokisin velvollisuudeksi etsiytyä muiden seuraan ainakin syömään. Varmaan olisin porukan mukana puolille öin ja kotiutuisin nukkumaan. Heräisin vähän tokkuraisena, en pahasti (enhän olisi alkoholisti, eli olisin juonut kohtuudella).

Nyt siis pörrään pari tuntia ympäriinsä, näen kaupunkia, nappaan supermarketista jotain pientä naposteltavaa (mulla ei lentomatkan jälkeen oikeasti edes ole nälkä), nukun, herään ja olen pirteä. Tai nukun niin hyvin kuin vieraassa paikassa nykyn.

Kumpi parempi? Molempi. Mukavuusalueeni on jälkimmäistä, tavallaan: saa olla rauhassa, itsekseni, mistä nautin. Katsoa juuri sitä mitä itse haluan eikä miettiä, jaksaako tuo toinen katsoa sitä samaa näyteikkunaa kuin minä. Toisaalta silloin kun olen ylittänyt tuon mukavuusalueen rajan, niin hyödyksi sekin on ollut ja olisi omalle kehittymiselle. Sopiva kompromissi lienee verkostoitua huomenna.

Alkoholittomuudesta arkea

Pari päivää ollut hulinaa, ajatukset eivät ole ehtineet blogeihin asti.

Äitini kävi pienessä leikkauksessa, kaikki meni onneksi hyvin. Toivon, että siitä on pidemmälläkin aikavälillä apua, hän ansaitsisi jo helpomman elämän. Hänen alkoholin käyttöäänkin vähän mietin. Vain vähän: alkoholista riippumatta hänellä ei liene montaa elinvuotta jäljellä. En oikein näe tarpeelliseksi ryhtyä painostamaan häntä luopumaan viininjuonnista, vaikka sitä viiniä taitaa viikon kuluessa kulua useampikin pullo. Tai enhän minä tiedä, arvailen.

Perheen nuorisolla alkoi kesäloma. Työpaikan saaneella työt alkavat vasta juhannuksen jälkeen, ehtii levätäkin hetken.

Huomenna aamulla lähtö muutaman päivän työmatkalle. Nyt tuntuu että sellainenkin sujuu rutiinilla, ei tule edes ajateltua että miten se alkoholittomuus pitää hoitaa ja sitä jännittää. Kai tämä alkoholitta olo alkaa olla jo sen verran arkipäivää, ettei sitä niin suunnittele edes etukäteen. Toisin kuin joskus sitä juomista.

Hyvänä muistutuksena vertaistukipalstalla eräs, jolle 4,5 kk oli ollut ihan helppoa raittiutta, kertoi vain yhtäkkiä retkahtaneensa. Eli ei tähän arkipäiväisyyteen pidää liikaakaan luottaa...

Ylioppilasjuhlintaa

Tuli eilen kierrettyä kolmet ylioppilasjuhlat, kaikki hyvin (nais)tuttujen lapsia. Ylioppilaspoloja pommitettiin tulevaisuutta koskevilla kysymyksillä. Aika tuskaistahan tuo juhlakaluna olo noiden kysymysten ristitulessa taitaa olla, vaikka on samaan aikaan iloinen saavutuksesta. Mietin omia juhliani viime vuosituhannelta. Alkoholiasia tietysti oli erilainen: kuohuviiniä ei mielestäni sisääntulijoille tarjottu, ei se tainnut kuulua kuvaan ainakaan maaseudulla (vanhempani, siis isäpuoli ja äiti, olivat kyllä keskimääräistä parempituloisia, joten rahakysymys se ei ymmärtääkseni ollut, ei vain ollut tapana). Muuten itse juhliminen oli aika samanlaista: kahvia ja suolaisia ja makeita herkkuja.

Kyllähän meitä 80-luvun nuoriakin pompotettiin tulevaisuushaaveilla. Isoäitini oli kovin pettynyt, kun minä, kuuden ällän ylioppilas, en ollut aikeissakaan pyrkiä lääkikseen. Omat tulevaisuudensuunnitelmani olivat tavallaan selviä: tiesin, mille uralle haluan, mutta tiesin myös että ekana vuonna ei välttämättä pääse juuri sinne, joten pistin hakemuksia sinne tänne. Joihinkin paikkoihin pääsi (silloinkin?) vain papereilla.

Kävi niin kuin oletin: en päässyt ensisijaiseen paikkaani, ja sisään pääsemistäni paikoista valitsin sen "helpoimman" -siinä mielessä helpoimman, että päädyin opiskelemaan kahden eri tiedekunnan ja kolmen eri oppiaineen kursseja tuona "välivuotena". Yhteen sivuaineopintoon piti pyrkiä, mutta se ei ollut kovin vaikea, harrastinhan ko alaa. Aikaa jäi myös rakkaimmille harrastuksilleni, ja liityin opiskelijajärjestöihinkin. Jälkimmäinen taisi minulle olla tärkeää osin siksikin, että kiusaamisen takia tunsin koulussa aina oloni vähän ulkopuoliseksi, vaikka kiusaaminen lukioaikana jonkin verran rauhoittuikin.

Toisena vuonna pääsin sitten tuohon "unelmaopintopaikkaani", toiselle paikkakunnalle. Noiden aloittamieni opintojen (virallista pääainetta lukuunottamatta) jatkaminen kuitenkin kiinnosti, joten päädyin kirjoittautumaan poissaolevaksi vuodeksi, ja jatkamaan opintoja. Ohjelmaan tupsahti kolmas tiedekunta, ja toinen tipahti käytännössä pois. Ymmärsin, että ei se alkuperäinen unelma-ammattini olekaan se mitä haluan, tai missä voisin olla oikeasti edes hyvä. Ammatti ja ura löytyivät noista "kokeilen tätä huvikseni" -oppiaineista, ja nykyisessä tehtävässä on kyllä hyötyä joka ainoasta opinnosta jota olen kokeillut.

Nykymaailmassahan tuollainen haahuilu on täysin tuomittavaa. En ymmärrä miksi. Nykyään nuoren pitäisi heti tietää mitä haluaa, päästä heti sisään, opiskella nopeasti, ja valmistua - kokemattomaksi työntekijäksi, joka vielä etsii itseäänkin. Kyllä minä rekrytoijana helpommin valitsen sen vähän alle kolmekymppisen, joka on touhunnut yhtä sun toista, kun sen reilun kaksikymppisen joka on kulkenut putken läpi reippaasti ja suoraviivaisesti. Väitän myös, että hitaalla kypsymiselläni en ole tuhlannut veronmaksajien tai yhteiskunnan rahoja: veroja olen maksanut säännöllisesti ja ollut vähintään osa-aikatyössä neljännestä opiskeluvuodesta alkaen.

Rönsyilystä takaisin aiheeseen. Nuoret ylioppilaat ovat kauniita ja komeita. Korttiin kirjoittaa normaalit onnitteluliturgiat, mutta keski-ikäisenä täti-ihmisenä tekisi mieli sanoa:

• anna itsellesi aikaa
• ole utelias suhteessa itseesi ja maailmaasi: kummastakin löydät etsimällä kaikenlaista uutta
• pidä myrskyissäkin kiinni siitä, mikä on sinulle tärkeintä, mitä ikinä se onkin
• etsi omat keinosi iloita ja nauttia elämästä
• huomaa yksityiskohdat ja katso kokonaisuutta 
• unelmoi 
• ja tietenkin: älä ikinä juo kerralla enempää kuin kolme tuoppia, ja sekin satunnaisesti

PS Kuohuviinilasillisen nostot onnistuivat helposti. Kaikissa kolmessa paikassa sain huomaamattomasti sanottua laseja täyttävälle aviomiehelle että pommacia kiitos. Meni luontevasti.

Viikonloppuaamu

Vietin varhaisaamun lukien vertaistukisaitin kirjoituksia. Tällä kertaa alkoholistien perheenjäsenten, sekä sitä jolla kirjoittavat pyrkivät hallitsemaan juomistaan ja juomatapojaan.

Pakko oli hitusen pohtia, miten olisi vuosien ja vuosikymmenten aikana käynyt. Milloin olisi puolisoni ottanut asian puheeksi, vai olisiko ikinä. Olisiko hän ollut niitä, jotka kirjoittavat alkoholistien läheisten palstalle tai käyvät al-anonissa? En usko. Usein sanotaan, että alkoholismi johtaa vaikenemiseen ja vaikeista asioista puhumattomuuteen. Puolisoni on ollut aina sellainen, tyypillinen mies. Ylipäänsä tuntuu suhtautuvan moniin asioihin ja elämään niin, että näitä ristejä tulee koko ajan kannettavaksi ja sellaista elämä on. Se osa mieheni tunne-elämää taitaa olla se, jota minun on vaikeinta sietää. Vaan olenpahan sietänyt jo parikymmentä vuotta, ei se miksikään muutu vaikka välillä yritän. Onneksi hyviäkin puolia on :-)

Pohdin myös omaa valintaani. Päädyin kääntämään polkuni "ei yhtään enempää" -linjalle, mieleen ei lainkaan tullut se että omaa juomista voisi yrittää seurata ja pitää hanskassa. Rehellisyyttä ja itsetuntemusta taisi tuossa tiedostamatta olla mukana. Nyt kun noita juttuja luin, niin olen todella kiitollinen (mille? en tiedä) että en tuolle tielle kokeillut lähteä. Jotenkin surulliselta tuntuu lukea puolisoiden jatkuvista retkahduksista ja hallitsemattomasta käytöstä, tai siitä että elämään kuuluu tarkka annosten laskeminen ja murhe suunnitellun käytön ylittymisestä. Minulle tämä tie on oikea, ja helpompi.

Toipumisohjelma?

Pohdiskelin tässä vielä takaraivossa "toipumisohjelmaani". Olen huomannut, että tämä raitistumisen pohtiminen ja "ohjelman noudattaminen" on jäänyt yhä enemmän taka-alalle, enkä oikein tiedä onko se hyvä vai huono asia, ja jos huono niin kuinka huono. Ehkä se on luonnollinen kehityskulku: mitä kauemmas alkoholi arjesta menee, sen kauemmas se katoaa myös ajatuksista. Alussa pohdin useita kertoja päivässä tätä raitistumista, ja aivan varmasti aina kun ulkoilutin koiria eli olin yksin ajatuksineni.

Pohdinhan minä sitä vieläkin, varastan edes jonkun hetken vertaistukipalstalle, ja yritän kirjoittaa tänne edes jotain, vaikkei sisältö olisi varsinaisesti merkityksellistä.  Ehkä se stressi onkin tullut osin tästä: tuntuu, että ei löydy tarpeeksi aikaa myös raittiudelle, vaikka se oikeastaan vapautti aikaa älyttömästi. Kumma paradoksi.

Aiemmassa kirjoituksessa pohdin noita kaikkia keskeneräisiä asioita, mutta vahingossa jätin listalta nämä toipumisasiani. Tuntuu, että toipuminen on yksi aikaa vievä suorite näiden kaikkien muiden suoritusta odottavien asioiden joukossa.

Tietyllä tavalla lempeästi pitäisi itseen ja toipumiseen suhtautua, sopivassa määrin. Antaa aikaa. Hankalaa tässä on kai se, että tuntuu että toipuminen etenee helposti ja hyvin. Juomisen himoa ei ole. Perisuomalaisena kuitenkin sitä epäilee, että onko tässä joku ansa, tässä helppoudessa. Että ne vaikeudet odottavat nurkan takana ja hyökkäävät ryöppynä kimppuun.

No, joka tapauksessa. Raittiina tämäkin päivä. Laskuri tuossa vieressä sanoo että 93 raitista päivää takana.

Analysointia

Eilisaamuna kirjasin motkotukseni ansassa olosta, ja listasin hiitä pelkoja. Sen jälkeen lähdin koirien kanssa lenkille. Aurinkoa, lämmintä, kuin kesä. Sinänsä sietikin, kesäkuun ensimmäinen päivä kun oli. Nautin pentukoiran koulutuksesta (pitää treenata, että pyörät ja ihmiset ohitetaan asiaan kummemmin reagoimatta). Siinä kävellessä muistin suosituksen tarttua hetkeen, olla hetkessä ja tilanteessa läsnä eikä seuraavassa. Se ajattelu minulta ei useinkaan suju.

Joka tapauksessa, kirjoittamisen ja lenkkeilyn jälkeen olo oli huomattavasti parempi. Oliko "syy" kesän, hetken vai huolien kirjaamisen "paperille" ja sinne unohtamisen, vai minkä, ei väliä, pääasia että muutos tapahtui.

Muutenkin huomasin eilen tarkkailleeni tuntemuksiani jotenkin eri tavalla kuin aiemmin. Kai se oli sitä, mitä asiantuntijat ja "asiantuntijat" suosittelevat: pysähtymistä ja yrittämistä analysoida, miksi joku asia - sana, tapahtuma, tilanne - saa minussa aikaan juuri näitä tunteita, ja mihin ne saattavat johtaa.

Joskus tulee pohdittua, onko joku toiminta tai ajatus alkoholisti-minän ja raitistumisen vaikutuksia, vai ovatko ne kenties pohjimmaisia minä-minän ajatuksia. Mutta onko näillä lopulta mitään eroa, ei minulla ainakaan ole diagnosoitu persoonallisuushäiriötä, joten lopulta on kai vain minä-minä jossa nämä kaikki eri ajatukset pyörivät.

Ansassa?

Vähän raflaava otsikko, mutta välillä tuntuu siltä. Illalla yritin melko ajoissa sänkyyn, jätin tyynesti keskeneräisiä asioita keskeneräisiksi. Palkintona oli sitten katkeileva yöuni, valvomista.

Vaatimuksia tulee monelta suunnalta: töissä on useampi juttu, jossa tarvitaan minun panostani ja mielipidettäni. Harmittaa, että jotkut joutuvat sitä odottamaan päiviä, ja heidän oma työnsä on sen vuoksi osin jumissa (onneksi heillä on sentään muutakin). Lisäksi työtehtävälistalla on erään reklamaation edistäminen, jonka merkitys on kymmeniä tuhansia euroja, merkittävä vaikutus silläkin. Harrastuspuolella on taas kuhinaa, pitäisi koota ihmisiä seuraavaan hommaan. Siviilielämässä tulossa ystävien lasten - jopa kummilapsen - juhlia: uusia ylioppilaita ja rippilapsia. Kotona pitäisi päättää uskalletaanko ja kuinka paljon ottaa lainaa mökkiprojektiin. Rästiopiskelua. Äitiä pitäisi käydä katsomassa toisella paikkakunnalla, terveys huolettaa, ja heilläkin on asumishuolia. Työmatka tulossa. Valivali.

Kolmen kuukauden raittiuden jälkeen on ennustettu vaikeampaa jaksoa. Kertokaapas, kuka ennusti kolme kuukautta sitten että kasataanpa nämä asiat yhteen niin XX saa sen kolmen kuukauden kriisinsä? En ihan hevin suostu raittiutta tästä syyttämään. Toki voi olla niin, että kuorma tuntuu isommalta nyt kun aivot alkavat vähitellen muuttua ongelmankäsittelymekanismeissaan.

Pahimmat huolet paperille, jälleen? Kokeillaan:

• työprojektit/-asiat epäonnistuvat tai viivästyvät
• en onnistu saamaan harrastusporukkaa yhteisten tavoitteiden taakse
• äitini terveys ei kestä
• kumpi tahansa päätös mökkiprojektin suhteen on väärä
• unohdan jonkun ystävälapsen juhlan tai en keksi sopivaa viemistä
• en saa tehtyä sitä kaikkea mitä haluaisin

Noin kirjoitettuna ne on pääosin aika hölmöjä pelkoja. Ehkä se on tämän kirjoittamisen tarkoituskin, huomata että ne omat isot asiat eivät aina niin ihmeellisiä olekaan.

Vai ovatko nämä vain alkavia PMS-oireita?