666

666 päivää peräkkäin ilman pisaraakaan alkoholia.
(Okei, katsoin joskus etukäteen että milloin tulee 666 päivää täyteen ja muistin sen. En minä enää niitä päiviä laske.)

Kai sen saavutukseksi voi laskea, tavallaan.  Reilu 660 päivää sitten en tähän tainnut uskaltaa uskoa, luulin että raitistuminen olisi paljon vaikeampaa.

Toisaalta nuo tunteet muistaen, ja sen muistaen että viimeiset noin 600 päivää on olleet aika helppoja, ei tämä nyt enää miltään saavutukselta tunnu. Näinhän sen kuuluu olla.

Joulunaikaa

Istuessani vielä yksin aamuhämärää muun perheen nukkuessa tuli taas hyvä olo. Hyvä olo siitä, että elämä alkoholin suhteen on nyt niin helppoa: ei tarvinnut illalla miettiä, että kuinka usein tohtii glögille istahtaa tai nyt aamulla, että pystyykö yhden juomaan ennen kuin muut herää.

Että saa tehdä asioita just siihen tahtiin kuin itse tahtoo, istahtaa pieneksi hetkeksi silloin kun tahtoo (kun se pienikin hetki riittää kun ei tarvitse lasia kumota). Että sitä tahtomista ei nautintoaine säätele vaan oma tunne.

Ja nyt puuron keittoon, kai se perhekin tuosta kohta heräilee.

Hyvää joulua itse kullekin!

Kännäämällä terveeksi - vaiko eikö sittenkään?

Aika hauska juttu tämä: Flunssa lähtee oluella?

Kuinkahan moni noista alkoholin positiivisista vaikutuksista uutisoinut itse asiassa uutisoi täysin päin mäntyä.

Unohdus?

Olen seurannut TV-sarjaa "Alcatraz". Sen kummemmin spoilaamatta kerron vain, että useimmissa (tai ehkä kaikissa?) jaksoissa jossain vaiheessa eräs keskushenkilöistä ehdottaa "kohteelle", että hän pystyisi tarjoamaan unohdusta, sen että häneltä siivottaisiin pois  kipeät muistot.

Ei ehkä kovinkaan yllättävää, että olen muutaman kerran ohjelman jälkeen miettinyt, haluaisinko unohtaa jotain erityisesti juomiseen liittyvää.

En haluaisi. Unohtaminen ei vie tapahtunutta tapahtumattomaksi.  Muutama juomiskerta, jossa illan kohdalla on täydellinen blackout (muistin katoaminen), kiusaavat muistojani vielä enemmän kuin ne, joissa sentään muistan mitä olen tehnyt. Eivät ne muistot kivoja ole, mutta ne ovat osa minua ja elämääni. Ne tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen, millainen minä olen tänään ja mitä teen, ja mitä olen tekemättä. Ne poistamalla häviäisi pala minua.

On minulla toki positiivisiakin muistoja alkoholin käytöstä, koska suurimman osan elämääni en ole ollut erityisen juoppo. Nuo muistot ovat vähän unenomaisia. Juuri nyt yritän muistella, miltä viini maistui, enkä oikein kunnolla sitä tavoita. Tai  punaviini ja juustot kynttilän ääressä. Tuossakin muistossa korostuu tunnelma. Muistan, että Ranskassa matkaillessamme huomattiin miehen kanssa, kuinka paljon juuston maku saattoi muuttua viinin kera ja ilman - mutta kumpaan suuntaan? Tai ehkä se oli vain erilainen maku.

Negatiiviset muistot eivät tietenkään herätä kaipuuta, mutta eivät nuo positiivisetkaan. Olisikohan sopiva vertaus aika, jolloin olen istunut hiekkalaatikolla. Hiekkakakkujen rakentaminen oli aikansa mukavaa, mutta on mukavaa että lapset kasvavat ja nyt niiden kanssa voi puuhata ihan muita, yhtä mukavia asioita.

Ehkä tuo positiivisten muistojen haalentuminen on alitajunnan työskentelyä sen hyväksi, että raittius säilyisi. Hyvä niin.

Pitkä viikonloppu

On se mukavaa kun termi "pitkä viikonloppu"ei tarkoita omassa elämässä sitä, että juominen on vähän venynyt arjen puolelle, vaan sitä että voi viettää viikonlopun ympärillä lomapäiviä kaukana arjesta - ainakin kuvaannollisesti.

Viime viikonloppu kului mökillä. Pikkuisen talvenvalmisteluhommia, paljon ulkoilua kosteasta säästä huolimatta. Illalla pikkuisen mökkijärvemme rannassa ihmettelemässä veden pintaan kertyvää riitettä, jota kuu valaisi usvaverhon takaa. Siinä hetkessä oli taikaa, ja oli hyvä olla se tuntemassa.

Päivälläkin aika sakea usva kietoi niin pihapiirin kuin metsänkin suojiinsa. Näköpiiri kutistui aika pieneksi, tuli tunne että oikeastaan muuta ei ole kuin se mikä on lähellä. Tärkeää oli se hetki, se tila.

Pysähtyminen ja oleminen on niitä nautintoja, joita olen löytänyt juomisen jätettyäni. Tuollainen hetki, tila, tunne ei tarvitse alkoholia, vaikka joskus niin luulin. On hyvä vain olla eikä paeta edes itseään.

Matkatessa ja muuta

Kävin työmatkalla joku aika sitten junalla, semmoisella jossa ei ole ravintolavaunua vaan kulkee kahvilakärry.

Arkipäivä, himpun verran jälkeen keskipäivän. Käytävän toiselta puolella kysytään kärrymyyjältä: "Onko teillä kuivaa siideriä."

Välitön ajatus: "Onneks mun ei tartte kysyä."

Ei niiden toistenkaan varmaan tarvinnut. Kauniisti laittautuneita naisia, eläkeikä selvästi jo saavutettu, eli ei ihan nuoria. Ehkä vain halusivat juhlistaa yhteistä retkeään.

Toisten alkoholinkäyttöön reagoimattomuuden oppiminen vie varmaankin vuosia. Tuollaisessa hivenen erikoisessa tilanteessa juoman tilaaminen tuntuu olevan minulle huutomerkki - ehkä siksi, että juuri niin minä tein vielä pari vuotta sitten. Kun oli pakko.

--

Kaappia siivotessa löysin vaatepinosta semmoisen pienen puolen desin likööripullon. Taisi olla pahan päivän varalle kätketty ja sitten unohdettu. Ja siis ihan itse kätkemäni.

Kyllä sitä on voinut olla käsittämättömän tyhmä. Piilottelee pulloja itseltäänkin, ikään kuin se juominen olisi vähäisempää, kun ei sitä julkisesti tee.

Lensi roskiin. Omassa alkoholihistoriassa on niin vähän nauramista, että ei tuota edes vitsaillen osaa perheen alkoholikäyttäjälle tyrkyttää. Sitäpaitsi se nimenomainen likööri oli aika pahaa.

"Yksinäinen" bloggaaja

Tuttavalla on kunnianhimoinen ruoanlaittoblogi. Ihasteltiin sitä tänään kahvin ääressä porukalla,  ansaitsee kyllä kaikki kehut.

Enpä tullut sanoneeksi että joo, onhan minullakin. Sellainen alkoholistiblogi. Itselleni kirjoitan, mutta lukee sitä joskus joku muukin.

Ville

Päivän Hesarissa oli juttua HIMistä ja tietenkin Ville Valosta. Tekstin keskellä ihan vain ohimennen mainittiin, että Ville sihautti oluttölkin auki. Pitikin mainita.

Valollahan on takana ilmeisen rankka päihdekausi ja vieroitus.

Piti sitten googlailla, että mitähän muuta sille kuuluu kuin tulossa oleva levy. Blogi löytyi, ensimmäisenä kuva jossa hänellä on olutpullo kädessä. Etiketti piilossa, joten saattaahan se alkoholitontakin olla.

Onko niin, että juovan ympäristön houkutuksia on vaikea vuosi toisensa jälkeen vastustaa. Se, että halu "olla normaali", kuin muut, nousee vähitellen voimakkaammaksi kuin muistot omasta päihdehelvetistä? Onko sekin minulla vielä edessä?

Eihän se Ville Valon juominen tai juomattomuus minulle pätkääkään kuulu, oma on asiansa. Alkoholistina vain ei voi välttää sitä välitöntä surun tunnetta, huolta siitä että lahjakas ihminen on ehkä (!) kaltevalla pinnalla. Vaan voihan se olla, että hän on se yksi miljoonasta, joka kykenee pysymään kohtuukäytössä liikakäytön jälkeen.

Toivotaan parasta. Mieluusti näkisin hyvinvoivan HIMin vielä lavoilla ja levyillä.

Työaddiktio

Töissä loppumetreillä on yksi projektin tapainen. Ylityösaldo nousee tiukkaa käyrää, viikonloppuna kumpanakin päivänä töissä. Työhön jää koukkuun: "Teen vielä tämän. Yksi sähköposti, ei enempää. No joo, se yksi tekstinpätkä, mutta sitten ei enempää." Vähän niin kuin silloin joskus: "Yksi olut, ei enempää. No joo, iso lasi viiniä, mutta sitten ei enempää."

Tyhmäähän tuo on.

Viikonlopun ja alkuviikon Hesarin jutut työuupumuksesta ja masennuksesta kyllä mietityttävät. Tunnistin tilanteeni heissä, sairastujissa. Kehuttu suorittaja, "työn sankari".

Jotkut kuulemma addiktoituu helpommin kuin toiset. Minä olen rankemmalla paneutumisella kokeillut äitiyttä, työtä ja alkoholia. Yhdestä irtautunut ainakin näillä näkymin, toinen mietityttää ja kolmannen vien mukanani hautaan, jos sinnekään. Taidan jäädä kummittelemaan lapsilleni.

Alkoholista irtautuminen oli helpointa: se on niin ilmiselvästi negatiivinen, eikä sen poistamisesta omasta elämästä ole ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Työllä taas on paikkansa: tuntuu turvalliselta kun asuntolainojen osuus pienenee kuukausi toisensa jälkeen, ja siinä ohessa voi viettää varsin turvattua elämää. Ei luksusta, mutta huoletonta. Tällä omaisuudella ei työelämästä irtautuminen olisi mahdollista, eläkeikään on vuosikymmeniä, enkä oikeasti edes haluaisi.

Työaddiktion pysäyttämisen taitaa tehdä vaikeaksi sekin, että kuitenkin enimmäkseen pidän työstäni, ja tiedän että tekemisilläni on merkitystä. En voi kuitenkaan olla tuntematta lievää huolta: milloin näen, että olen luisumassa liian vauhdikkaasti kuiluun töineni? Osaanko pysähtyä, ja miten pysähtyä?

Mietin sitäkin, että hakeutuisi uusiin töihin. Pitkä työsuhde yhteen paikkaan on kai johtanut tähän hillittömään sitoutumiseen, haluaa että asiat sujuvat ja etenevät, työpaikan ongelmat ovat melkein kuin kavereiden ongelmia jne. Mutta kuulemma yli nelikymppisen on vaikea tälläkin alalla saada uusia töitä. Pitääkö paikkansa, en tiedä.

Pitää miettiä.

Lapset ja alkoholi

Kahdestaan "lainalapsen" (tai nuori se on) kotona, itsetekemät kuka missäkin harrastuksessa. Lasten poissaolo aina mietityttää, vaikka ovat jo ajat sitten ylittäneet iän jolloin tärkeintä on olla äidin kanssa kotona.

Ajatus alkoholista ja omista lapsista hermostuttaa. Vanhin voisi jo laillisesti ostaa ihan itse, mutta häntä ei (onneksi) kiinnosta, kulkee piireissä joissa alkoholia ei erityisemmin arvosteta. Seuraavaksi vanhimmalla taas se mielenkiinto näyttää olevan, mutta ei ole vielä onnistunut yrityksissään (tai ainakin näin oletan).

Monta kertaa olen puhunut siitä, mikä minua pelottaa hänen mahdollisessa käytössään, ja miksi toivon että käyttö lykkääntyisi mahdollisimman myöhään. Sen tiedän, että paras kaverinsa oli jo äidiltään pyytänyt juomia (ei ostanut, ja kertoi minulle).

Tuntuu vaikealta löytää oikea tasapaino: loputon puhuminen ja kieltäminen saa tässä lapsessa aikaan todennäköisesti päinvastaisen puolustusreaktion. On vain pakko luottaa siihen, että hän on jotain minun puheistani poiminut ja ymmärtänyt, ja palata asiaan jos osoittautuu että luottamus ei riitä.

Omat siivet on jokaisen kasvatettava ja niitä opittava käyttämään. Äitinä vaan mieluusti lennättäisi sen lapsen jo vaikeimpien paikkojen yli, näyttäisi helpommat tiet.

Uutisista poimittua

Silmään osui pari uutista, joiden aiheena on alkoholi.

Seurakunnissa keskustellaan siitä, voidaanko ehtoollisella tarjota pelkästään alkoholitonta vaihtoehtoa. Savon sanomat otsikoi: "Kirkonmiehet: Alkoholi kuuluu ehtoolliseen". Olen uskonnoton, enkä ehkä ymmärrä tarpeeksi syvällisesti luterilaista ehtoollissakramenttia, vaikka rippikouluni olenkin aikoinani käynyt. Uutisointi herättää minussa vähän hämmennystä: oikeastiko ovat tosissaan? Että vain alkoholia sisältä juomatilkka on mahdollinen symboli Jeesuksen verelle? Lainaus arikkelin lopusta:

Turun arkkihiippakunnan dekaani Timo Tavast puolestaan ei ymmärrä alkoholittomaan ehtoolliseen siirtymistä.

– Se on mielestäni turhan pitkälle viety viritys, enkä näe sille mitään perusteita. Alkolipitoinen viini kuuluu kirkon perinteisiin. Riittäisi, että alkoholiton viini on vaihtoehtona erityisryhmille.

Alkoholittoman viinin tulee ehtoolliskäytössä olla rypäleistä tehtyä käymisteitse valmistettua viiniä, josta on poistettu alkoholi. Jotkut seurakunnat kuitenkin poikkeavat jumalanpalvelusoppaan säännöistä.

– Monessa paikassa alkoholiton vaihtoehto on mehu. Sitä ei voi millään hyväksyä, Timo Tavast sanoo.

Mehua "ei voi millään hyväksyä"??? "Turhan pitkälle viety viritys"??? Missä kuplassa nämä ihmiset elävät? Onko niin, että vakavasti fyysisesti alkoholiriippuvainen on heidän mielestään tämän sakramentin ulkopuolella? Voisivatko nämä herrat palata vaikka lukemaan Vuorisaarnaa?

Toinen artikkeli, Turun sanomien "Alkoholi maksaa Turulle jo 11 miljoonaa vuodessa" kertoo karun luvun alkoholin käytöstä:

Terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen (THL) mukaan 20–54-vuotiaista turkulaisista noin 44 prosenttia juo liikaa alkoholia. 

44 prosenttia, melkein joka toinen. Ei mene hyvin.

Puolitoista vuotta raittiutta

Tuli tunne, että pitäisi olla jotain mieltä jostakin. Tikusta asiaa.

Sormilla laskien sitten selvisi, että tänään tulee täyteen 1,5v täysin alkoholitonta kautta. Suoritteena minulla se ei ole sen kummempi kuin yksi vuosi, koska tähän väliin ei ole mahtunut mitään suuria järistyksiä tai juomishinkuja.

On se kai kuitenkin jotain. Puolessa välissä kohti sitä tilaa, jota tutkimuksissa kutsutaan "oikeaksi" raittiudeksi. Kolme vuotta raittiina ollut kelpaisi jo raittiustutkimuksiinkin, jos joku sellaisia tekee.

Tänä viikonloppuna on ollut pari tilannetta, jolloin vähän huvittuneen oloisena, ulkopuolisenakin, on muistellut omaa itseään ja juomistapojaan. Lauantaina puolen päivän aikaan kävelin Stokkan edessä olevalla kävelykadulla terassin ohi. Terassilla istui muutama ihminen kaljatuoppi edessä. Tuli mieleen aika, jolloin optimoin kaupungilla käymisen niin että ainakin kahdella ehti käydä. Semmoisen saa mahdutettua aikatauluun ilman että kotiväki ihmettelee, missä se viipyy.

Toinen oli junamatka Turkuun. Sopivan mittainen matka, että kolme ehtii. Yleensä kaksi, koska siihen ei myyjä kiinnitä huomiota. Kolmas on jo vähän sellainen, alkoholistimainen.

Niitä terassilla istujia pikaisesti mietin. Sen verran, että ehkä jokaisen kannattaisi sitä juomista miettiä. Olivat yksin, jokunen toisen ihmisen kanssa. Melko viileää oli. Vähän pakonomaista. Ei tullut kaipuuta.

Niin joo, kävin Alkossakin, piti ostaa parin desin pullo viiniä lihapataan. Jäin oikein tuijottelemaan niitä hyllyjä, että tuleeko joku fiilis. Ei tullut. Vähän niin kuin turisti katselee jotain, jota ei meinaakaan ostaa, uteliaana. Ihmeellisen helppoa.

Sen opin, että viiniä saa näemmä nykyään tölkeissäkin. Eläköön mahdollisuus juoda missä tahansa, milloin tahansa, helposti ja vaivatta. Edes korkinavaajaa ei tarvitse.

Suorite: raittius

Jostain syystä aamulla töihin mennessä tulin ajatelleeksi itseäni ja raittiutta. Tietyllä tavalla olen aika suorituskeskeinen ihminen oli sitten kyse töistä tai harrastuksista tai opinnoista. Tai ainakin johonkin rajaan asti, on niitä keskenjääneitäkin suoritteita ihan riittävästi. Ja noita keskenjääneitä olen aika huono palaamaan jatkamaan.

Tulin miettineeksi, että oliko tämä onnistunut raitistumisprosessi ikään kuin suorite myös. Kirja/netti käteen, lue kaikki mahdollinen alkoholismista ja raitistumisesta, muodosta niistä oma synteesisi ja noudata sitä. Korkki kiinni. Raittiin elämän sisäistäminen. Hyvien puolien havaitseminen. Raittiuden vahvistuminen. Tehty.

Saattoihan se olla suorite, eikä siinä kai mitään pahaa ole kun kerran toimi. Sivutuotteena sitten syntyi sellaista henkistä hyvinvointia ja itsetuntemuksen kasvua, jota en etukäteen osannut odottaa saati suorittaa.

Pohdinnassa ehkä olennaisempaa oli tunnistaa se kolikon kääntöpuoli: entä jos onnistuminen ei jatkukaan? Jos suorittaja epäonnistuu? Putoaa kovaa ja korkealta. Satuttaa itseään ja muita. Pystyykö suorittaja aloittamaan taas alusta saman suoritteen, vai päätyykö suorittamaan tehokkaammin sen toisen teon, juomaan itsensä ulos omasta elämästään?

Jotenkin tuon miettiminen sai tämän lopettamisen tuntumaan vielä lopullisemmalta kuin aiemmin. En ainakaan ollut myöntänyt itselleni, että olisin ikinä lopettamassa lopettamista, mutta on se "joskus lasillisen" mahdollisuus mielessä käynyt.

Kyllä se niin on, että minun luonteellani on parasta pitää kiinni saavutetusta asiantilasta.

Raitista iltaa.

Matti

Tänään tuli luettua otsikoita ja nettiuutisia. Matti Nykänen on ratkennut ryyppäämään.

Valtavan surullista.

Oma suhde tuohon Matin tarinaan on tainnut muuttua juomisen ja raitistumisen myötä. Häpeäkseni voin tunnustaa, että olen kyllä aikoinani muiden mukana päivitellyt Matin toilailuja ja ihmetellyt että miten se nyt taas ryyppää eikä saa asioitaan kuntoon.

Nyt aidosti päällimmäinen tunne oli suru. Uutisen mukaan Matti on ollut lähes 2 vuotta raittiina, eli ilmeisesti hitusen pidempään kuin minä. Maistanut ja nauttinut raittiista elämästä ihan niin kuin minä. Mikä tuska lienee huomata palanneensa siihen vanhaan p*aan ja sen seurauksena joutuneensa hylätyksi.

En tiedä. Jotenkin sitä toivoisi että nämä tämän maailman matit ja mervit löytäisivät sen oman tapansa aloittaa ja pysyä raittiina. Että pystyisi pitämään kiinni siitä kaikesta mitä elämällä on oikeasti tarjolla ilman että sitä pulloon pakenee.

Toivotaan että retkahdus jää tähän.

Ulkomailla

Viikon ulkomaanreissu lasten kanssa, miehellä ei enää loma riittänyt.

Kotiuduttua tajusin, että viikko oli kaikin tavoin alkoholiton: ei käynyt alkoholi edes mielessä. Ei edes niin, että olisin tietoisesti ollut tilaamatta viiniä silloin kun ravintolassa käytiin.

Eipä siis tästä lopettamisesta mitään ikuista riesaa tule :-)

Kirjoitus Kännikapina-sivulla

Tulin lukeneeksi Kännikapinan (http://www.kannikapina.fi/) sivuilta kirjoituksen, jonka olen lukenut joskus aiemminkin.

Pitää linkittää tähän sen kummemmitta lisäyksittä, koska se on vaan niin hyvä: "StandUp-koomikot sekoilevat selvin päin".

Mietityttää

Päädyin aamupäivällä lueskelemaan Päihdelinkkiä ja alkoholismiin liittyviä kirjoituksia.

Jäi mietityttämään ne tarinat, joissa ihminen on päätynyt takaisin säännölliseen liialliseen alkoholinkäyttöön kuukausien tai vuosien raittiuden jälkeen.

Oikeastaan pelottavaa. Jotenkin sitä haluaisi ajatella, että ei enää sorru. Että vaikka joskus kymmenen vuoden päästä uskaltaisi ottaa lasillisen jossain merkittävissä juhlissa.

Ikään kuin tämä vajaa puolitoista vuotta raittiutta suojaisi joltakin.

Taidanpa olla kokeilematta. Näköpiirissä ei ole niin merkittäviä juhlia, että kannattaisi riskeerata.

Kohtuullisen alkoholinkäytön mahdolliset terveysvaikutukset

Pisti silmään Ylen uutinen "Alkoholi voi suojata naisia nivelreumalta".

Suvussani on nivelreumaa, siksi kai tuo uutinen silmään pistikin. Kaivoin siis myös alkuperäislähteen British Medical Journal:ista: "Long term alcohol intake and risk of rheumatoid arthritis in women: a population based cohort study".

Tuijottelin aikani taulukoita. Omista tilastollisten analyysien kursseista on niin monta vuosikymmentä, etten lähde väittämään analyysiä virheelliseksi. Nivelreumaan sairastuneiden suhteellinen lukumäärä (alle 200) oli kuitenkin aika pieni suhteessa otokseen, ja mielestäni jo se, että noista vajaasta kahdestasadasta reilun 10 henkilön alkoholin käytöstä ei tiedetty mitään, voisi kääntää tuloksen toiseksi. Alkoholia käyttämättömien keski-ikä oli selvästi korkeampi kuin alkoholia käyttävien, eikä mielestäni ole mitenkään itsestään selvää että artikkelin analyysissä tehty "ikäkorjaus" olisi ottanut iän huomioon täysmääräisesti (nivelreuma käsittääkseni puhkeaa tyypillisesti vanhempana).

Sen kyllä muistan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kursseista, että aina - aina! - pitää olla tarkkana siitä, että tutkittavalla suureella on kiistämätön syy-seuraus-suhde. Esim. sydänsairausten osalta on myös väitetty, että lievä alkoholinkäyttö pienentää riskiä - mutta entäpä jos lievä alkoholinkäyttö liittyykin siihen, että ko henkilöllä on leppeämpi elämänasenne ja välttää turhaa stressiä? Eli että alkoholi ei ole se riskiä vähentävä, vaan elämänasenne.

Tämä tutkimus ei siis minua vakuuta niin paljoa, että palaisin alkoholin käyttäjäksi välttääkseni nivelreuman.

Poikkeuksellisesti sentään uutisessa muistetaan mainita "Alkoholia ei yleisesti suositellakaan minkään sairauden ehkäisyksi."

Sadetta

Nykyään loma ja sade sopivat hyvin yhteen. On hyvä pysähtyä. Istua mökin sisällä, lukea, tehdä käsitöitä. Kuunnella ropinaa katolla. Olla tekemättä mitään.

Toisena päivänä tai vaikka kesänä voi sitten jatkaa niitä ulkohommia.

Minä taidan tarvita sen sateen että osaan pysähtyä tarpeeksi. Levätä.

Joskus on kaksinaismoralistin olo: saarnaa muille levon tärkeydestä, ja samaan aikaan tietää ettei itse osaa, ainakaan aina.

(Ja kun tämä on alkoholistiblogi niin sitten se pakollinen alkoholipohdinta. Kaapissa on pari vajaata hanaviinipakkausta puolison ja vieraiden jäljiltä. Tuntuu oudolta ajatella, että toissa kesänä olisin jo verottanut ne tyhjiin. Oikeastaan itseäkin hämmästyttää, miten iso muutos voi olla: miten niin merkitysellinen asia voi menettää täysin arvonsa.)

Tipaton elokuu

Ylen uutisen mukaan Hämeenlinnan A-klinikan yksikköjohtaja suosittelee http://yle.fi/uutiset/tipaton_elokuu_tekee_lomalaiselle_hyvaa/6215536.

Toivottavasti tuo herättää jonkun ajattelemaan alkoholin käyttöään ja kokeilemaan ilman olemista. Tosin muistan itsekin joskus noita tipattomia pitäneeni, mutta kun kyse oli tietoisesti väliaikaisesta ratkaisusta niin näin jälkikäteen ajateltuna niistä ei minulle ollut kummempaa hyötyä kuin että tuli oltua kuukausi ilman, ja sen jälkeen paluu entiseen.

Tosin viimeisen pitämäni tipattoman kuukauden kohdalla taisi jo olla ajatus, että sen jälkeen vähentäisi. Tosiasiassa vauhti taisi vain kiihtyä.

Vitutti

Kai sen voi rehellisesti ja suoraan sanoa: tänään vitutti. Oli perjantai-illan grillaushetki tuttavapariskunnan kanssa, jota emme olleet tavanneet aikoihin. Perheenisä oli vanhasta muistista hankkinut kaksi erikoisempaa viiniä vierailun kunniaksi, kun en ollut huomannut/muistanut varoittaa että alkoholia en juo.

Hetken hämmennys seurasi ilmoitustani, että en juo alkoholia. Onnistuin vielä sanomaan sen jotenkin tylysti, hätäpäissäni kai. No, mies onneksi joi.

Vitutti se tilanne. Se, että toiset olivat ystävällisyyttään miettineet tarjoavansa jotain erikoisempaa, ja minä jouduin olemaan hankala. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut juoda vaikka puoli lasillista, kohteliaisuussäännöt täytetty ja hämminkin vältetty. Tunsin itseni lähinnä hölmöksi.

En kuitenkaan ole valmis vaihtamaan tämän hetken olotilaani hetken vitutuksen poistamiseen.

Alkoholikatastrofi

MTV3:sen uutinen Suomessa meneillään olevasta alkoholikatastrofista on herättänyt syystäkin keskustelua.

Kesän mittaan on julkaistu useita muitakin uutisia ja mielipidekirjoituksia alkoholin lisääntyneen käytön vaikutuksesta sekä yhteiskunnan että yksilötason terveyteen. Ei mene hyvin meillä, mutta hyvä että keskustelu avataan.

"Minulla" on toki oikeus ryypätä henkeni ja elämäni. Se, mitä monikaan ei tule ajatelleeksi, on että siinä ohessa taitaa mennä sekaisin muidenkin elämä. Keskustelussa syytetään niin yhteiskuntaa kuin synkkää talvea (ja samalla kiljutaan, että yhteiskunta ei saa sotkeutua MINUN juomiseeni...). Henkilökohtainen kokemukseni on, että juomisen lopettamisen myötä on kadonnut huomattava osa vitutusta ja masennusta. Ei kaikki, mutta niin huomattava osa että valintani on selvä.

Tässä ja nyt olen tyytyväinen raittiudestani, enkä voi kuin toivoa että muutkin ymmärtäisivät juomisen lopettamisen tai erittäin suuren vähentämisen vaikutukset omaan olotilaansa.

Alkoholi ja läheiset

Tulin pitkästä aikaa kurkanneeksi Kotikanavalle, Päihdelinkin alkoholistien läheisten palstalle. Shokkihoitoa alkoholistille parhaimmillaan (ainakin minulle oli silloin alussa).

Olen joskus aikaisemminkin miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos puolisoni olisi huomautellut juomisestani enemmän. On varmaan yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jolloin hän on kommentoinut humalatilaani suoraan. Epäsuorasti joskus vuosien mittaan, vaikkapa nyt sitten niin että jaa sunnuntaiksikin on ostettu olutta. (Loppuvaiheessa join salaa niin ettei jääkaappiin päätyneitä oluita päässyt huomauttelemaan.)

Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi aktiivisesti puuttunut juomiseen (ja samalla omaansa - yleensähän hän ne pari kaljaansa joi samaan aikaan kuin  minä, joskin minä naamioin viimeisessä vaiheessa juomiseni kahdeksi vaikka samassa ajassa meni neljä)? Valitettavasti epäilen, että vaikutus ei olisi ollut toivottu, vaan päinvastainen. Juomiseni taisi olla jonkinlaista pakenemista "omaan rauhaan", muka-itsenäisyyteen, jolloin juomisen estämisen yrittäminen olisi varmaankin saanut uhmaamaan ja pakenemaan entistä tiukemmin juomiseen.

Nyt kun lopputuloksen eli raitistumisen onnistumisen tietää, niin voinee todeta että minun kohdallani ja minun tilanteessani tuo oli toimiva tapa. Tosin epäilen, että kyseessä ei ollut mikään aktiivinen toimintatavan valinta, niin vain kävi että läheiset eivät tilanteen raadollisuutta tajunneet.

Viime kädessä kaikkien kohdalla on kyse omasta halusta. Ihan itse jokaisen on raitistuttava, samaan tapaan kuin itse jokainen itsensä alkoholistiksi saattaa.

(Edit. Poistin tämän kirjoituksen ja palautin nyt sitten kuitenkin. En halua, että kukaan lukee tätä ohjeena miten suhtautua läheisen alkoholin käyttöön, tämä on vain minun kokemukseni ja minun tunteeni, ei sen enempää. Yleensähän suositellaan varhaista puuttumista (mini-interventiota), enkä ainakaan minä ole pätevä kertomaan miten se kannattaisi tehdä. Yleispätevää ohjetta ei ehkä olekaan. Kokemuksestani huolimatta suosittelisin puheeksi ottamista joka tapauksessa.)

"Alkoholin vaarallisuus on yhä tabu"

Hesarin Vieraskynä-palstalla oli juhannuksena lääkäri Jouko Tuomiston kirjoitus otsikolla "Alkoholin vaarallisuus on yhä tabu".

Hyvä kirjoitus, oman kokemukseni perusteella voin sen pääosin allekirjoittaa. Erityisesti tämä:

Monesti sanotaan, että alkoholia juodaan, koska on henkistä pahoinvointia. Pitäisi voida myös kysyä, onko pahoinvointia siksi, että alkoholia juodaan. Tämä kysymys on kuitenkin tabu.

Valitettava tosiasia on, että alkoholilla pidetään kansa tyytyväisenä, pois kohdistamasta energiaansa aitoon yhteiskunnalliseen muutokseen, mitä se sitten ikinä voisikaan olla.

Panem et circenses.

Viinan himon muisto

Kävin taannoin ruokakaupassa, semmoisessa jossa on Alko kyljessä.

Alkoa kohti horjahteli mies, jolla oli Päämäärä. Kierrellen ja kaarrellen, ikään kuin ei silmillä näkisi, mutta vähän kerrallaan kohti Alkon ovea. Horjahtelun varrella tuli onneksi kaveri avuksi, että mitäs hän on oikeastaan vailla. Leijona-viinaa, niin se taisi olla.

Hassu tunne. Tajusin, että olen ollut samassa henkisessä tilassa vaikken ehkä ihan niin paljoa horjunut. Tilassa, jossa jostain kumman syystä on vain tunne, että alkoholia pitää saada lisää ikään kuin olo ei olisi jo tarpeeksi pöhnäinen. Ikään kuin siitä lisäalkoholista olisi mitään muuta kuin haittaa.

Hassua on myös se, että en muista miltä se viinan himo tuntui, tai missä. Mikä ihme sai  kiskaisemaan aamulla siiderin, tai yömyöhällä jolloin ainoa hyödyllinen tekeminen olisi ollut nukkuminen? Tiedän vain, että se oli, pohjimmiltaan ihan sama himo kuin tuolla horjahtelijalla, jota tarkkailin säälien - ja tunnustan, varmaankin ylenkatsoen, vaikka ei olisi syytä.

Silmät

Olin alkuiltaa istumassa tuttavaporukan kanssa. Viereiseen pöytään tuli sattumoisin toisista ympyröistä tuttu ihminen minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa.

Kesti noin puoli minuuttia huomata, että tuo tuntematon oli alkoholisti, sellainen kuin minäkin. En oikein tiedä, mistä sen näki. Katseesta ehkä, siitä joka harhautui jatkuvasti tarkastamaan kuinka paljon juomaa oli vielä lasissa vai pitääkö lähteä hakemaan lisää. Tai siitä intensiteetistä, jolla oluttuoppiin tarttui: se oli keskipiste, ei seura. Humalatila oli ilmselvä, mutta ei huomattava - mutta niin oli tuttavallakin, joten se ei erityisesti silmään pistänyt.

Tai on varmaan liioittelua sanoa "sellainen kuin minäkin". Voi olla, että hän oli vasta uransa alussa, vielä siinä vaiheessa, jossa ei aina alkoholi tule ensimmäisenä mieleen rentoutumiskeinoja miettiessä. Lähellä kuitenkin.

(Kuinkahan moni minusta on vuosien mittaan tehnyt saman analyysin? Vai vaatiiko tuon huomaaminen sen, että havainnoija itse on ongelman kokenut.)

Toivon, että hän valitsee toisin.

Ei viinaa selvään päähän

Tulossa taas juhlittavia nuoria ensi viikonloppuna.

Jostain syystä tuli nyt mieleen juomisen lopettamisen alkuajat: ensimmäinen ravintolakerta tuttavien kanssa.  Sellaisten tuttavien, joiden kanssa en juomattomuuttani halunnut jakaa.

Nyt tajusin, että olihan tuo tietynlainen aika merkittävä rajapyykki. Raittius oli niin aluillaan, että olisi ollut helpompi juoda - ainakin minun, joka vieläkin haluan pitää alkoholittomuuteni ei-niin-julkisesti-reposteltavana. Oikeasti pelkäsin kysymyksiä ja pohdin sitä, mitä selitän muille siitä että en juo. Minun henkilökohtaisessa elämässäni kai tuo sitten oli semmoinen henkilökohtainen arjen sankaruus. (Joskus pitää kiitellä itseään :-o)

Olisihan se minun matkani kurssi tuona iltana saattanut kääntyä eri suuntaan kuin missä se on nyt. Onneksi ei.

Valistamista ja neuvoja olen pyrkinyt välttämään: jokainen tekee omat ratkaisunsa, ja oma tapa raitistua on löydyttävä. Toisen kokemus voi siinä oman tien löytämisessä auttaa. Mutta nyt kuitenkin valistan: varsinkaan raittiuden alussa ei mikään ole niin tärkeää kuin se että ei juo alkoholia. Ainakin jos on niin vahvasti tunteella toimiva kuin minä ajoittain olen, niin harha-askeleet voivat johtaa vähän pidemmillekin harhapoluille. Pääseehän sieltä takaisin, mutta työ alkaa pahimmillaan alusta (ja toki kannattaakin aloittaa).

Halu juoda alkoholia ja toisaalta alkoholin pelko hälvenevät ajan mittaan.  Loppuelämän kymmeniä vuosia ei kannata uhrata yhdelle "ilosielle" illalle. Hetkellinenkin alkoholin himo menee ohi, ei siihen kuole.Taistele!

Sääli

Taannoin juhlittiin erään tutun tasavuosia. Ihmiset tapasivat jopa viidentoista vuoden tauon jälkeen, ja siinä sitten keskusteltiin omista ja yhteisten tuttujen kuulumisista.

Viereisessä ryhmässä keskustelu käväisi henkilössä, joka ei ollut paikalla, mutta jonka minäkin opiskeluvuosiaikoina jollain lailla tunsin. Toinen ihmetteli kuinka sitä ei ole näkynyt, vaan jäi pois jostain säännöllisestä tapaamisesta. Toinen tiesi, että sen piti lopettaa ne ympyrät, kun sillä jäi sitten aina putki päälle. Semmoinen tietävä, säälivä äänensävy. Ärsytti.

Tänään kaupungilla kohtasin itseäni kymmenkunta vuotta vanhemman naisen, siististi pukeutunut. Huomattavassa humalassa kello 12 päivällä. Illemmalla lähikaupan rappusilla istui yksi, joka odotti että jalat alkaisivat kantaa jotta matka jatkuisi. Kaupassa viimeiset kaljan jonottajat, kello oli melkein yhdeksän. Säälitti.

Mikä ihmeen sääli? Mitä syytä on sääliä ihmistä, joka ei juo alkoholia? Tai ihmistä, joka juo?

(Luulin kyllä tuossa yhteydessä tunnistavani, miksi en erityisemmin halua jäädä kiinni raittiudesta: se on just tuo muka-sääli.I

Vaikeaa eli ei

Jostain syystä viimeisen kuukauden aikana on muutaman kerran ollut tilanteita, joissa olen ajatellut että olisikohan se kuitenkin helpompaa jos sen lasillisen sosiaalisissa tilanteissa voisi ottaa. Että ei tekisi numeroa itsestään.

Tällä viikolla sitten onkin ollut ne toisen ääripään uutisoinnit sekä julkisuudessa että vähän pienemmissä ympyröissä, oman tuttavapiirin reunamilla. Sellaisia, jotka ovat nostaneet muistikuvieni uumenista itsestäni tai eräistä tuttavistani humalassa. Ajatuksia, jotka panevat ihmettelemään miten ylipäätään kykenen itse olemaan tässä ja nyt. Toiveita, että erinäisetkin henkilöt löytäisivät oman raittiutensa ennen kuin on aivan liian myöhäistä.

Kauan sitten nuoruudessa eräs osin samoissa opiskelupiireissä pyörinyt menetti henkensä humalassa toikkaroidessaan. Hengenmeno ei itsellä ole tainnut olla ihan lähellä, mutta joku suojelusenkeli on ollut matkassa kun pahemmin ei ole sattunut. Pienempiä hölmöilyjä sitten senkin edestä.

Noiden ajatusten jälkeen se satunnaiskäyttö ei enää tuntunutkaan mitenkään tarpeelliselta.

Kunnian tähden

Viikonloppuna sain luettua loppuun Jari Tervon uusimman kirjan, Laylan. Tervoa en olekaan lukenut aikoihin, jossain vaiheessa kyllästyin. Ja yhdessä vaiheessa en kauheasti ehtinyt lukemaan, kun oli kiire huolehtia nestetasapainosta.

Minulle kirjan vahvimmaksi teemaksi nousi kunnia ja sen (turha/väärä) varjeleminen. Kunnian ja maineen varjeleminen muodossa tai toisessa oli keskeisten henkilöiden toiminnan motiivina: oli se sitten "valkoisen rodun" kunniaa, taloudellisen pärjäämisen kunniaa tai äitiyden kunniaa.Kunnian häpäisemisen pelkoa.

Kirjassa kunnian varjelu asettui mittasuhteisiinsa: oliko se lopulta kaiken sen vaivan arvoista, ja varsinkaan sen lopputuloksen arvoista?

Peiliin on aina hyvä katsoa, ja asettaa omat ongelmat mittasuhteisiinsa.

Katse taaksepäin: lopettamisen syyt

Kävin taas kurkkaamassa vertaistukipalstaa. Ei varsinaisesti mitään uutta ihmeellistä, osin samoja keskusteluita ja samoja nimimerkkejä, joku uusikin. En osaa arvioida, oliko silloin reilu vuosi sitten aloittaessani palstalla erilainen ilmapiiri. Joka tapauksessa uskon, että jopa toistuvat kinastelutkin ovat aloittelijalle tärkeitä keinoja peilata omaa raittiuttaan ja pohtia omaa raitistumisstrategiaa.

Käynnin seurauksena pysähdyin hetkeksi pohtimaan omaa raitistelun alkuani. Kirjoitin silloin raitistumiseni syistä, osin vakuuttaakseni itselleni että raitistuminen on tärkeää, osin siksi että samalla pohdin sitä, miksi aloin raitistua juuri silloin. Viisi teemaa tuolloin löysin (enkä kaunistele niitä nytkään, ja ovat julkaisu- eivätkä tärkeysjärjestyksessä):

• PMS
• terveys
• häpeä
• pelko
• tulevaisuus

PMS ei sinänsä ollut syy raitistua, mutta saattoi olla katalysaattori päätyä siihen tilaan, että oma juomisen raja tuli vastaan. Onneksi tuli.

Terveysintoilija en ole ikinä ollut, mutta tietyllä tavalla sitä iän myötä alkaa arvostaa. Tunnistan psyykkisen olotilan lisäksi fyysisenkin olotilan parantuneen, ja kun vielä nytkin ensimmäinen mielleyhtymä alkoholin nauttimiseen on tunkkainen ja tylsistynyt olo, ei kaipuuta vanhaan ole. Tämä on muuten jännä juttu: monet raitistelijat muistavat humalan postiivisuuden vahvemmin, joten retkahdusriski lienee heillä suurempi. Tuota ilmiötä käsitellään tuossa yhdessä vasemman reunan artikkelissakin (Binge drinking) - mutta mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun minun päässäni positiivisten muistojen ohi nousivat negatiiviset?

Häpeä. Häpesin ja  häpeän juomistani, ja kiinnijäämisen riski oli jo huomattava. Tulen toimeen aiempien tekojeni kanssa, kutakuinkin. Menneisyyttä en voi muuttaa, tulevaisuuteen voin vaikuttaa niin, että en enää uusia syntejä taakakseni tältä saralta kerää. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta peiliin on hyvä kehdata katsoa.

Menettämisen pelko kulkee mukanani varmasti hautaan asti, mutta nyt minun ei tarvitse pelätä sitä että menetän jotain minulle arvokasta oman juomiseni takia. Tilalle on tullut pelko, että menetän jonkun muun, minulle tärkeän henkilön (vaikkapa lapsen) päihteille tai mille tahansa muulle onnettomuudelle. Nyt ei siltä vaikuta, ja pelon kanssa on vain elettävä.

Tulevaisuus. Se,  että luopuu jostain, ja saa tilalle jotain muuta: minulle se "jotain muuta" on mahdollisuus. Tulevaisuus ei ole oluttölkeillä merkitty eikä sitä täytä juomisen mahdollistamisen suunnittelu. Oman elämän rakennuspalikat on minulla kohtuudella kädessä. Enemmän toki voisi olla, mutta moni saa vähemmänkin. Joka tapauksessa raittiina voin päättää mitä niillä palikoilla teen, eikä niiden tarvitse pölyttyä nurkissa. Hyvä näin. 

Nyt "kokeneena raittiina" voisin lisätä yhden asian, joka kattaa oikeastaan kaiken: "arki".  Aamulla voi herätä niin kuin herää, joka tapauksessa miettimättä eilisiä oloja ja unohduksia, aidosti uuteen päivään. Voi suunnitella mitä tekee töiden jälkeen, koska ei tarvitse varata aikaa juomiseen. Viikonloppuna voi miettiä käsitöitä tai liikuntaa tai kirjan lukemista, koska juomiselle saati pöhnälle ei ole varattu puolta valveillaoloajasta. Voi mennä vaikka elokuviin ilman että varmistaa, että varmasti ehtii sieltä pois ennen kuin kaupat menevät kiinni. Ah arkea!

"Kännissä on kivaa" - onko?

Sattui silmiin Rosa Meriläisen kolumni otsikolla Kännissä on kivaa (HS 3.5.2012). Vapun tienoilla omia tuntemuksiani ja lajitovereideni käytöstä seurattuani rohkenen olla ainakin osittain eri mieltä.

Meriläisen kolumnin ensisijainen sisältö oli kritisoida suunnitelmia lyhentää baarien aukioloaikoja, koska kännissä on kivaa. Alkoholismi ilmenee katkokävelevänä puliukkona.

Omat pohdinnat tuolloin vappuna johtivat siihen, että totesin etten oikeasti kaipaa humaltumista, mikä lienee jonkinlainen "siunaus" raitistujalle ja tekee elämän helpoksi. Vielä vähemmän sitä kaipasin kun seurasin ihmistä, joka ei meinannut kadulle mahtua. Sinänsä jännä ilmiö tuo humaltumisen halun täydellinen katoaminen ja jopa epämiellyttäväksi muuttuminen. Jos sen syntymismekanismin ymmärtäisi, tulisi kai rikkaaksi.

Meriläisen kolumni herätti ristiriitaisia tunteita. Tavallaanhan se on noin, MUTTA! Erityisesti ärsytti alkoholin suurukulutusta suorastaan ihannoiva teksti: eikö samaan voisi sentään nykyaikana päästä ilmankin alkoholia. Olisi siitä sentään yhden sanan voinut mainita.

Toinen surullinen asia on se alkoholismin kuva. Ongelma se on sitten kun olet juonut liian kauan liikaa ja olet katkokävelevä puliukko. Toivoisin, että minun tilanteessani olevat yhä useammin itse tajuaisivat alkoholin liikakäyttönsä ja sen, että yksi sun toinen ongelma voikin pohjimmiltaan liittyä siihen. Lopettamalla ei voi hävitä.

Toinen selvä vappu

Piti käydä lukemassa vuoden takaiset muistelut vapusta. Luulen, että fiilikset eivät tänä vuonna poikkea viimevuotisesta, samalla tavalla vappulounas sujuu ilman että kukaan juomiseen huomiota kiinnittää.

Erona viimevuotiseen on tuttavalla olevat juhlat tänään vappuaattona, juhlivat kihlajaisiaan samalla. Iloinen ja hyvä syy juhlintaan :-) Jostain syystä on kuitenkin vähän levoton olo - ehkä siksi, että mieluiten olisin jäänyt mökille vielä huomiseen asti.

Älytön kännääminen ja sen katselu tuntuu edelleen hyvin vastenmieliseltä. Täytyy toivoa, että huomenna(kaan) ei kukaan kanssajuhlijoista siihen moodiin päädy.

"Aave"en tunnelmissa

Jossain kohtaa innostuin lukemaan norjalaisen Jo Nesbön dekkareita. Viikonlopun lukemiseksi tarttui uusin, "Aave".

Päähenkilö, Harry Hole, on alkoholisti. Tässä kirjassa kuivilla, mutta alkoholismi kulkee mukana, houkuttelee. Päihteistä kirjassa pääroolin ottavat huumeet, heroiini ja johdannaiset.

Iski ahdistus. Omista juomisajoista muistaa vielä sen "jos nyt yhden otan" -tunteen, vaikka lopulta niitä yksiä oli neljä ja sen oikeastaan jo tiesi kun sen yhdenkin otti.

Ahdistus huumeista. Onneksi sentään en siihen maailmaan lähtenyt, epäilemättä olisin ollut hyvä koukuttuja. Ja olisin vieläkin.

Ahdistus tunnetiloista. Siitä, että on valmis valehtelemaan omasta juomisesta (tai kirjan henkilöt päihteiden käytöstä). Valehtelee itselle ja muille.

Ennen kaikkea ahdistus lapsista, omista lapsista. Miten sitä toivoo että osaisivat pysyä erossa alkoholista ainakin riittävässä määrin, mutta ennen kaikkea erossa huumeista. Kirjassa oli liian hyvä kuvaus siitä, miten kaikki muu jää toiseksi huumeiden jälkeen.

Aika monta vuotta tulen pelkäämään, mikä omien tai läheisten lasten suhde alkoholiin tulee olemaan, tai vielä pelottavammin, huumeisiin (huumeet ovat minulle aikamoinen mörkö). Vanhimmaiseni on täysikäistynyt, ja hänellä näyttää olevan onnellisen välinpitämätön suhde alkoholiin. Baarissa on käynyt, mutta ei juuri juo, ja rokkikonserteissakin keskittyy kuuntelemiseen.

Mustasävyinen kirja, mutta kannatti se lukea.

Arkinen juomattomuus

Olin taannoin iltatilaisuudessa, johon osallistui noin 30 henkilöä. Ilmaista viinaa. Kovaäänistä musiikkia.

Positiivinen havainto: en miettinyt asiaa millään lailla etukäteen. Kokemuksesta jo tiesin, että tuontyyppisessä tilanteessa kuin se oli ei kukaan kiinnitä huomiota siihen mitä lasissani on, joten en siitä edes huolta kantanut.

Oma sietokyky tuollaisessa tilanteessa kestää noin kaksi tuopillista (kivennäisvettä, muilla samassa ajassa sama määrä olutta). En pidä kovaäänisestä musiikista, melu saa minut jopa ahdistumaan. Keskustelu on vaikeaa metelissä, vaikka keskustelukumppanit olisivatkin vielä melko täysjärkisiä. Hetken juttelin minulle aiemmin tuntemattoman ihmisen kanssa, se oli ihan mukavaa, kunnes kohonnut melutaso teki senkin hankalaksi.

Siispä ajoissa kotona.

Miten muuten? Joku tilanne oli tässä kuukauden sisällä, jolloin mietin että olisihan se helpompaa jos ottaisi sen lasillisen muiden mukana ja jättäisi siihen. Ei herättäisi huomiota. Hetken jopa pyörittelin sitä ajatusta: että olisiko niin, että voisikin jättää siihen. Päättäisi vaikka, että ei ikinä osta itse, ottaisi vain tuollaisen mikä annetaan ruoan ohessa.

Lopputulema oli sitten se, että entäpä jos nyt en kuitenkaan. Tavallaan nautin absolutistin roolista sitten kuitenkin. Ehkä se on hölmöä "itsensä ylentämistä" (minäpä pystyn olemaan juomatta!), mutta entä sitten. Ei se juomattomuus kuitenkaan vaarallista ole.

Ja toinen syy on sitten se, että en kuitenkaan luota itseeni enkä siihen, että se jäisi siihen yhteen lasilliseen. Todennäköisesti jonkin ajan kuluttua se olisi kaksi lasillista. Sitten se olisi kaksi lasillista useammin. En tosiaankaan enää halua palata siihen ahdistukseen.

Suorittaminen ja alkoholi

Tämä kevät on ollut vaikea töissä. Ylitöitä kertyy, mutta silti ajoittain tuntuu että ei oikein saa otetta. Selkeää skismaa joidenkin työkavereiden välillä, jopa niin että minä olen toisena osapuolena kun usein vuosien mittaan olen tyytynyt katsomaan sivusta.

Mietin, olisiko se syy siihen, että ajatukset ovat nyt taannoisen vuosipäivän ympärillä vähän ahkerammin palanneet juomisaikoihin. Ei kaivaten, ne asiat vain tulevat mieleen (mistä en ole erityisemmin iloinen, koska muistot eivät ole vähimmässäkään määrin miellyttäviä). Silloin reilu vuosi sitten kun lopetin, olin aika rikki: töiden lisäksi opiskelin ja olin turhankin aktiivisesti mukana yhdistystoiminnassa.

Jonkin aikaa juomisen lopettamisen jälkeen tajusin paremmin oman rajallisuuteni, ja olen tuota "ylimääräistä" tekemistä karsinut, työt nyt vain ovat hiipineet aikavarkaiksi. Alkoholismista puhuttaessa usein muistetaan se vaihe, jolloin alkoholismi on niin pitkällä, että työtoverit eivät sitä voi olla näkemättä. Kuitenkin - valitettavasti - tosiasia taitaa olla, että jossain määrin, johonkin rajaan asti, alkoholi nostaa suorituskykyä. Viinan voimalla jaksaa tehokkaammin ajaa itsensä loppuun. Aika monet muistiot ja opiskeluraportit olen kirjoittanut oluen voimalla.

Tuo on hyvä tiedostaa. Muutamia viikkoja juomisen lopettamisen jälkeen olin älyttömän väsynyt: ehkä se oli toipumista, ehkä se oli kumuloitunutta unenpuutetta, ehkä se oli ylikuormitetun minäni hätähuuto, ehkä se oli väsymistä siihen toipumisen vatvomiseen. Oli mikä oli, oireena oli se väsymys. Muutaman kuukauden jälkeen tuli sitten energinen olo.

Pitkään (no, kuukausia) osasin suunnatta uuden energiani järkevästi, nyt talvella ja tämän vuoden puolella olen huomaamattani myynyt itseni sekä työlle että uudelle harrastukselle. Onko alkoholistin niin vaikea oppia kohtuullisuutta?

Muistoja kännäämisestä

Jostain syystä viime viikkoina on ajoittain noussut ajatuksiin mielikuvia niistä kerroista, jolloin olen ollut älyttömässä humalassa. Sellaisessa, jossa olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa, mutta ei tapahtunut. Sellaisia, joista ei voi sanoa olevansa järin ylpeä.

Tissuttelija-alkoholisti kun olin,  ei noita kunnon räkäkännejä ihan älyttömästi ollut,  joskin ainakin nyt tuntuu että joka ainoa oli liikaa. Noiden muistojen kohtaaminen on epämiellyttävää, mutta ovat nekin tapahtumat osa sitä prosessia, joka on tehnyt minusta minun. Vanhimman lapsen kanssa puhuttiin pari päivää sitten jonkun hänen seuraamansa televisio-ohjelman innoittamana siitä, että jollain pillerillä voisi päättää unohtaa tietyt epäimiellyttävät muistot. Olimme herttaisen yksimielisiä siitä, että moinen unohtaminen olisi tuhoisaa ihmisyyden kannalta. Joten kannetaan nyt sitten nuo epämiellyttävätkin muistot.

Se keveys noissa tilanteissa oli, että en vahingoittanut muita kuin itseäni. En tiedä, miten pystyisin kantamaan syyllisyyden taakkaa, jos olisin viljellyt laajempaakin vahinkoa.

Ja ehkä tuolla on tarkoituksensa, tuolla juuri noiden muistojen aktivoitumisella. Nuo muistot ovat epämiellyttäviä, ja siten osaltaan vahvistavat sitä tunnetta, että alkoholin juominen ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos miellyttävät muistot dominoisivat, olisi raittiuden säilymisessä varmaankin haasteita.

Viikonloppu"juhlintaa"

Tuli nyt kokeiltua sekin: viikonloppu reilun kymmenen ihmisen seurassa. Yhdessä vuokrattu mökki korvessa, päivien mittaan puuhailua (puiden ja veden kantoa, ulkoilua, puhumista, ruuanlaittoa), illalla sauna ja yhteistä syömistä. Ja juomista. Kaikki tuntevat toisensa vähintään kymmenen vuoden takaa, kokemuksia yhteisistä juhlista on useita.

Etukäteen vähän mietin, että nouseeko juomattomuuteni jotenkin framille, ja mitä sanon.

No nyt voin sitten todeta, että reilu kymmenen ihmistä on niin paljon, että ei kukaan huomaa - tai ainakaan kysy - yhtään mitään. Toki jossain kohtaa minulla oli lasissa omenamehun ja veden sekoitusta, joka kynttilänvalossa menee viinistä (en erityisemmin pidä pelkästä omenamehusta, laimennetusta kyllä).

Noinhan sen tietysti pitäisi mennä, eli että toisen juomalasin sisältöön ei kiinnitettäisi huomiota.

Rentouttavaa oli.

Pullo (novelli)

Tämän vuoden äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa yhtenä mahdollisena tehtävänä oli "Realismia ja fantasiaa Jyrki Vainosen novellissa Pullo". Tehtävä ja novelli löytyvät osoitteesta http://abitreenit.yle.fi/files/abitreenit/aidinkieli_esseekoe_kevat2012.pdf

Novelli kertoo pohjimmiltaan juoposta, joka on valintansa tehnyt: valinnan pysyä juoppona. Kertoja on hänen veljensä, jonka yritys auttaa ei enää juoppoa tavoita. Veli, joka enää pystyy vain seuraamaan sivusta lipumista kohti lopullista tuhoa.

Tavallaan toivon, että yksikään abiturientti ei oikeasti ymmärrä sitä tuskaa, joka novelliin liittyy. Vaikka itse pystyin vielä tekemään oman valintani juomisen jatkamisen ja lopettamisen välillä, voin kyllä aavistaa sen tilanteen ja tunteen, jolloin valinnan vapautta ei enää ole.

Kannattaa lukea.

Teatterissa (moralisointia)

Kävin ystävän kanssa teatterissa. Varsin mukavaa: esitys oli juuri sopivanlainen, oli mukava nähdä työstressin ohessa ystävää jota en ollut aikoihin nähnyt.

En vain voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen intensiteettiin, jolla väkijoukko huolehti nestetasapainosta. Ennen näytöstä hyväntuulista lasienkilistelyä (äänen korkeudesta päätellen muutamalla ei suinkaan ensimmäinen), väliajan alkaessa määrätietoisin nopein askelin lähimmän tarjoilutiskin ääreen. Väliajalta palatessa oli huomattavissa horjahtelua joillakin. Yksi katsoja poistui kesken näytöksen, tosin kesti hetken ennen kuin hän löysi tiensä ulos.

Alkoholitarjoilun kieltämisestä urheilutapahtumissa on ajoittain keskusteltu. Vastaavaa en muista kuulleeni kulttuuritapahtumista.

Kumpaakaan en aio ehdottaa, saavathan ihmiset juoda jos tahtovat. Mietin vaan, että kuinkahan moni noista kiiruhtajista oli ylittämässä hiuksenhienoa rajaa. Sitä rajaa, jossa teatteriesitykseen mennään, koska voi hyvällä syyllä nauttia muutaman lasillisen vs. se, että menee nauttimaan itse esityksestä.

"Raskas työ, raskaat huvit" ei onneksi minun kohdallani pidä paikkaansa enää kuin 50-prosenttisesti.

"Selvästi juovuksissa" (ja kiitoksia kommentoijille)

Luin vasta nyt Juhani Seppäsen "Selvästi juovuksissa". Tarttui divarista mukaan. Siinä lääkäri-kirjailija itse on vuoden juomatta. Taustalla selkeästi "suurkuluttaja"-termiin piilotettu alkoholiongelma, tai sellaisen tulkinnan ainakin tein. Takakansi lupasi, että kirjaa lukemalla oma suhtautuminen alkoholiin muuttuu lopullisesti.

Jostain syystä olin lykännyt sen lukemista. Kai sitä piti odottaa, että on saanut sen oman kokemuksen kokonaan raittiista vuodesta. Vähän kai mietitytti sekin, että olin jo kuullut ei-välttämättä-niin-onnellisesta kirjan lopetuksestakin.

Kirjaa on useassa otteessa kehuttu, ja ehkä sen perusteella odotin paljon, ja lopputuloksena oli pettymys. Ja kai sekin, että kirjoittaja kaiken sen saarnaamisensa jälkeen päätyi takaisin juomaan, teki vähän tekopyhän vaikutelman. Ihan kuin kirjoittaja ei kuitenkaan olisi uskonut itseään.

Yhteisiä kokemuksia kirjasta kuitenkin löysin. Yksi teema toistui hänellä samaan tapaan kuin minullakin: miksi raittiudesta tehdään numero eri tavalla kuin kännäämisestä. Hauskalla tavalla hän kuvasi erästä tilaisuutta: tapahtuma, jossa selvin päin ei ole kuin uskovaiset ja alkoholistit. Kuvaus kolahti sikälikin, että lähiaikoina minulla on ohjelmassa viikonlopputapahtuma, johon osallistuu reilu kymmenen ihmistä. Raitis joutuu väistämättä kommenttien kohteeksi. Onneksi olen jo omassa raittiudessani niin vakiintuneella pohjalla, että en pidä tilaisuutta itselleni riskinä: osaan kyllä olla paksunahkainen, ja kun muutenkin olen "vähän omanlaiseni" niin menköön samaan kategoriaan. Lähinnä se ihmettely ärsyttää.

Huomasin myös, että Seppäsellä on yksi merkittävä kokemus, jota minä en ole ainakaan pitkään aikaan jakanut: katkeruus siitä, että ei saa juoda ja muut saavat. Yritin miettiä, oliko minulla tuota tunnetta alussakaan. En muista. Jos oli, niin ennen kesää. Enkä usko, että kyse olisi siitä, etten tuota katkeruuden tunnetta tunnistaisi. Sitä vain ei ole.

Varmaankin tuo katkeruuden puute on yksi syy siihen, miksi raittiuden tietä on ainakin tällä hetkellä niin kevyt kulkea. Johtuuko sen puute siitä, että olen elämäni aikana tapahtuneet oikeat menetykset ovat niin valtavasti isompia, että mahdolliset katkeruuden tuntenei on kanavoitu niihin? Niin tai näin, varmaankin itse kunkin raitistelijan kannattaa pysähtyä miettimään, onko tuo juomisen mahdollisuus jollakulla mitenkään kadehtimisen arvoista.

Ja vielä loppuun: KIITOKSIA KOMMENTEISTA! Kyllä  ne huomaan, vaikka vähän jälkikäteenkin. Tuntuu, että raitistuminen on kovin henkilökohtainen kokemus, ja olen tässä blogissa tarjonnut sen oman kokemukseni. Olen iloinen, jos se jotakuta auttaa oman tarinan ja tulevaisuuden tekemisessä. Vuosi on minulla tullut täyteen, ja kyllä niitä näillä näkymin tulee lisää. Tai en ainakaan näe syytä, miksei tulisi. Tämän kokemukseni perusteella voin sanoa, että juomisen lopettaminen tai edes vähentäminen kannattaa aina. Minulla juominen muuttui ongelmaksi aluksi määrien kasvaessa ja käyttökertojen tihentyessä vähitellen vuosien mittaan, kunnes lopulta juuri ennen lopetusta olin aikamoisessa syöksykierteessä. Ehkä aikaisemmin lopettamalla tai huomattavasti vähentämällä olisin nyt tilassa, jossa juhlissa kohottaisin sen yhden kuohuviinilasin. Tai sitten en. Mutta onneksi sillä ei enää ole merkitystä.

Toiminnallisuus päihdetoiminnassa

Päihdelinkin kautta löytyi linkki A-kiltojen liiton seminaaria käsittelevään kirjoitukseen. Pääteemana oli toiminnallisuus päihdetoiminnassa.

A-kiltojen toiminta ei ole minulle "omakohtaisesti" tuttua, kun olen tämmöinen itsekseentoipuja. Näin kaukaa katsoen kuitenkin tuo toiminta vaikuttaa ihan täyspäiseltä.

Ja onhan se hauska lukea, että omat havainnot eivät ole vain omia, vaan yhteisiä:

Selvästi metsässä -projektissa toiminnallisuus toteutettiin pääosin luonnon, retkeilyn ja liikkumisen avulla. 

... 

Projektin aikana havaittiin, että päihdetoipujat löysivät luonnosta yhteyden omaan lapsuuteen, aikaan, jolloin luonto ja lähiympäristö olivat monen kohdalla olleet osa elämää. Juomisvaiheen aikana tämä yhteys oli päässyt katkeamaan. Päihteettömyys ja projektissa mukana oleminen palauttivat monelle mieleen lapsuuden mukavat vapauden ja huolettomuuden kokemukset. Päihteet jättäneiden elämään tuli uutta sisältöä,luonnossa liikkuminen täytti aikaa, joka aiemmin oli mennyt juomiseen.

Luonnossa liikkumisesta olen minäkin nauttinut ihan eri tavalla, kun ei enää tarvitse miettiä kuinka nopeimmin pääsisi takaisin nestemäisten tarjoilujen pariin. Ja myös siksi, että oma tarkkaavaisuus, hetkeen pysähtyminen, on paljon parempi nollan kuin puolen promillen humalassa.

Ja tuon liikkumisen lisäksi ylipäänsä tekeminen. Minulla käsityöt ja käsillä tekeminen (sekä ne "naisellisemmat" että "miehekkäämmät" eli erilaiset kunnostushommat mitä tuli ja tulee mökillä tehtyä) on ollut henkireikä, jonka olen nuoruusvuosien jälkeen taas uudelleen löytänyt.

Ajan suhteellisuudesta

Ai niin, vietinhän minä tipattoman tammikuunkin, kaikkien niiden muiden kuukausien jälkeen.

Selviämisen aikakäsitys on muuttunut tässä vuoden mittaan. Maaliskuun alussa selvisi työpäivästä. Kriittiset hetket olivat aamulla (ei salaa giniä kaapista), työpäivän lopussa (oluthyllyn/kahvilan ohi), klo 21 (kauppa mennyt kiinni ja tämä päivä oli raitis!). Aamut ja työpäivän loput tipahtivat vähitellen pois, joskin "älä tee pahaa itsellesi, älä juo tänään" -mantra toistui pään sisällä päivän aikana useta kertoja.

Iltojen tilalle tuli viikot, ja ennen kaikkea perjantait. Saunapäivä. Ei saunaolutta. Ja sunnuntait. Ei sunnuntai"lounasta" (viinin kera).

Läheni kesä. Ajanmääreeksi tuli mökkikäynnit. Ei saunaolutta. Ei työskentelyolutta. Tuossa vaiheessa oli kuitenkn helpompaa, tuo "ei saunaolutta" oli jo itsestäänselvää. Rajapyykkejä olivat juhlat (ylioppilasjuhlat, juhannus jne): niistä selvin päin läpi.

Kuukaudet olen nyt muistanut, vaikka nytkin päivän myöhässä. Mutta muistin.

Aikamääre, josta pitää selvitä on siis muuttunut tunneista kuukausiksi. Ei pöllömpää.

Raittiina seurassa

Näemmä kirjoitustahti harvenee yhä enemmän. Nämä rajapyykit pistävät selvästi ajatukset vielä palaamaan juomis-raitistumis-teemaan: tällä viikolla tuli 11 kuukautta täyteen.

Ja näemmä edellisen kirjoituksen teemakin jatkuu mielessä... Toissa viikolla käytännössä pakollinen kahden päivän yhdessäolo erään työporukan kanssa, joista pariin olen tutustunut jo parikymmentä vuotta sitten, loputkin hyvin tuttuja vähintään muutaman vuoden takaa. Pari taas "hierarkiassa" reippaasti korkeammalla. Kymmenkunta ihmistä, ja tiukka työrooli. Heikkouksia ei paljasteta.

Reissulle lähtiessäni asenne oli lähinnä "ei jaksa välittää". Jotain vastauksia mietin, jos tiukka paikka  tulisi. Lähinnä harmitti, että kymmenen ihmistä on just huono määrä: piiloon ei oikein pääse, ja ennakolta tiesin että kukaan toinen ei tosiaankaan mikään raitistelija olisi.

Huono tuuri. Juhlailllallispöydässä päädyin istumaan isomman pomon viereen kuuntelemaan huolellista viinilistan läpikäyntiä ja viinin tultua sitten esitelmöintiä Elsassin viineistä. Ympärillä olevien kehua, että onpa harvinaisen hyvää viiniä. Hassua kyllä, tunsin itseni vähän epäkohteliaaksi tilatessani kivennäisvettä. Lopulta pakenin pöydästä "tekemään töitä", joku siihen totesikin että jaa siksikö et viiniä juonut.

Alkoholia en kaivannut, mutta en kyllä tilannetta erityisen miellyttäväksi kokenut. Onneksi olen sen verran paksunahkainen jo, että tuon kivennäisveden uskallan tilata. Tiedän, mitä itse haluan, ja se riittää minulle. Ja varsinkaan en halua aloittaa alusta.

Uusi vuosi, vanhat ajatukset

Vuodenvaihde kului mökillä. Sähköt saatiin vasta tämän vuoden puolella, mutta se teki lomalaiselle vain hyvää. Kantovesi meillä on kuitenkin, kynttilät toivat tunnelmaa ja varaava takka lämpöä (tosin sitten ei nukuttukaan makuuhuoneissa vaan takan kanssa samassa huoneessa, mutta vaihtelua tuokin). Kaasulla kahvit ja ruoka. Valoisa aika meni sitten myrskytuhoja ihmetellessä lähimetsissä, itse päästiin onneksi aika vähällä eikä rakennuksillekaan sattunut mitään. Paljon liikuntaa siis, hyvä sekin.

Kymmenen kuukautta. Nyt alkaa sitten ensimmäinen tarkoituksella kokonaan raitis vuosi (raskaus- ja imetysaikoja en laske).

Mietin muiden lopettajien juttuja lukiessani muiden suhtautumista juomattomuuteen. Monelle aloittajalle se tuntuu olevan se Isoin Asia, ihan niin kuin minullekin. Tiedän, että olen selvinnyt aika helpolla mm. välttämällä "yhdessä ryyppäämisen" tilanteita. Tosin se ei ole ollut kovin vaikeaa, sillä olin enemmänkin yksin ryyppääjä, piilotissuttelija. Vähitellen olen ryhtynyt osallistumaan silloin tällöin työkavereiden kanssa "mennään yhdelle" -tilaisuuksiin, ja muutama työkaveri on jo varmaankin noteerannut että tilaan aina alkoholitonta, kun ovat niitä joiden kanssa yleensä olen samaan aikaan tiskillä. Suurin osa ei. Oman esimiehen kanssa asiasta on ollut puhettakin, tosin rohkeus ei kyllä riittänyt kertomaan oikeaa syytä alkoholin jättämiselle, mutta toisaalta eipä tuo oikeasti muille kuulu.

Vähän ristiriitaisin tuntein odotan sitä hetkeä, kun läheisemmät tuttavat /  ystävät huomaavat, että alkoholin nauttimattomuuteni onkin pysyvä eikä ohimenevä olotila. Noissa ympyröissä on ihan tavallista, että useampikin on jossakin tapaamistilanteessa juomatta, eikä sitä sen kummemmin kysellä. Ja kun tapaamisväli on helpostikin kuukausia tai joka tapauksessa viikkoja, niin harvapa sitä ryhtyy muistelemaan että joiko tuo viimeksi.

Pelkuruutta? Varmaan sitäkin. Jotenkaan vain en ole kokenut tarpeelliseksi nostaa päätöstäni yleiseen keskusteluun. Oma elämäni on mukavampaa ilman että itse juon, ei siinä sen kummempaa.