Ajattele itsesi raittiiksi

Tänään pisti silmään Ilta-Sanomien otsikko: Ajattele itsesi hoikaksi. Kiloja  nimittäin voisi vielä muutaman karistaa, vaikka niitä raitistumisen jälkeen onkin se vajaa kymmenen lähtenyt.

Juttu kertoo naisesta, joka laihtui yli 30 kiloa pistämällä itsensä ajattelemaan 15 sekunniksi sitä, onko mieliteon kohteena oleva herku tosiaankin välttämätön.

Vähän samantyyppistähän virittelin keväällä kun raittiutta oli hetki takana: ne viisi kysymystä, jotka päätin itseltäni kysyä ennen kuin ensimmäistäkään ryyppyä ottaisin. Tuota ei ole toistaiseksi tarvinnut testata, mutta hyvä kuulla, että saattaa toimiakin.

Joulupyhät ohi

Olisihan sitä lomaa voinut pidempäänkin viettää, mutta tältä erää se on ohi. Toisaalta nämä välipäivät töissä ovat aika mukavia: päivät eivät täyty kokouksista vaan välillä voi hetkeksi pysähtyä ajattelemaan.

Jouluna on sitten tavattu sukulaisia ja ystäviä, emäntänä ja vieraana. Mitään reaktiota ei juomattomuuteni aiheuttanut, eräs kommentoi että hänellä(kin) jää nykyään viinilasi täyteen kun ei oikein jaksa tyhjentää, mutta että tänään se maistuu hyvälle. (Kyseessä oli vaikeaa sairautta sairastava henkilö, ja kommentti taisi enemmän liittyä tuohon muuhun elämäntilanteeseen eikä juomiseen itseensä.)

Muiden humaltuminen riipaisee edelleen, tai niiden joiden humaltuminen on ilmiselvää (ei se lievä, joka tulee lasillisesta tai kahdesta). Jotkut sanovat, että raittiuden "kypsemmässä vaiheessa" alkoholi muuttuu tyystin yhdentekeväksi myös muiden käyttämänä.

Onkohan oikeasti noin? Että ei kiinnitä huomiota siihen, että toinen näyttää olevan kaltevalla pinnalla, että osaisi olla tuntematta surua moisen havainnon tehtyään? Vai onko se sitä, että ymmärtää perin juurin, että sen toisen ihmisen on itse tilansa havaittava ja itse päätettävä, mihin suuntaan lähtee matkaansa taivaltamaan, avun kera tahi ilman?

Uusi vuosi tulossa. Eniten ehkä haluaisin mökille, kauas hälinästä. Metsän rauhaan. Samaan aikaan haluaisin olla lasten kanssa, kera ystäväperheiden. (Nuoriso ei enää oikein ole halukas lähtemään korpeen vaan haluaisi jäädä kaupunkiin, minun taas on vaikea heitä jättää.)

Kaikkea ei voi saada.

Joulun satoa

Muu perhe nukkuu vielä.

Olen aina pitänyt joulupäivän aamusta. Hetkestä, jolloin ei tapahdu mitään, hössötys on jäänyt taakse ja olo on raukea. Erityisiä krapuloita ei minulla ole jouluina juuri ollut, kun olen silloin yrittänyt olla erityisen tarkka juomisestani. Melkoisen varma kuitenkin olen, että viime jouluna tähän aikaan olin juonut tölkillisen tai lasillisen, ihan vain siitä ilosta että sitä oli.

Meillä on aina sukulaisia jouluna, joskin kokoonpano vaihtelee vuodesta toiseen. Etukäteen ohimennen pohdin, että noteeraako joku juomattomuuteni, mutta ei siihen kukaan huomiota kiinnittänyt.

Ikäväkseni tein huomioita muiden juomisista ja humaltumisista. Sen, että reilu kolmekymppinen piti hyvin huolta lasinsa sisällöstä ja kävi hakemassa keittiöstä täydennystä aika tiuhaan tahtiin. Sen, että humaltuneiden keskustelu on oikeastaan aika rasittavaa kuunneltavaa, kun aihe "juuttuu". Yhdessä kohtaa kävin viemässä koirat pitkälle kävelylle, kotiinpalatessani pääkeskustelun aihe oli edelleen sama kuin lähtiessä. Esikoiselta kyselin, että onko ne jauhaneet tuota samaa asiaa koko ajan, esikoinen naureskeli että joo.

Kylmäsi.

Sanoin esikoiselle ääneenkin, että kamalaa, olenko minäkin ollut noin rasittava silloin kun olen juonut.

Mutta pääosin oli asiat hyvin, ruoka hyvää, lautapelaaminen mukavaa, joulukuusi kaunis, kynttilät lämpimiä.

Pakko myöntää, että päivän / illan mukavin hetki oli kun vieraat olivat poistuneet ja istuttiin lasten kanssa rauhassa keittiössä juttelemassa niitä näitä, tulevasta ja menneestä, omista toiveista.

Toisten alkoholismi

Päivällä olin lounalla kahden ihmisen kanssa, joihin minulla on "muodollinen" suhde (siis ei "ystäviä"). He ryhtyivät keskustelemaan kolmannesta henkilöstä, jonka tiedän, saattaa olla että olen kerran tavannutkin, vuosia sitten. Mutta siis pääasiassa tämä kolmas oli minulle "vain" nimi.

Keskustelivat tämän kolmannen tilanteesta: alkoholin hallitsemattomasta käytöstä. Miten tämä on mukava ihminen, lahjakaskin, mutta miten alkoholi on vienyt häntä yhä enemmän syrjäraiteille, pois oman työn tekemisestä, pois omasta perheestä. Miten tämä ihminen ei ehkä ole löytänyt omaa paikkaansa, oikein tiedä mitä haluaa olla. Miten hänen kanssaan on asiasta yritetty puhua. Ja lopuksi: aikuinenhan tuo on, pakko hänen on itse ne valinnat tehtävä, itse päätettävä mihin suuntaan alkoholisminsa kanssa jatkaa.

Oma tunnereaktioni lähenteli paniikkia, vaikka ulkoisesti olin rauhallinen ja tilannetta voivottelin, myötäilin keskustelijoiden ihan oikeita näkemyksiä, jopa empatiaa. Fyysisesti vatsaa kouraisi, olkapäätä kiristyivät. Pään sisällä huusi: "voi kun hän tajuaisi, että tuostakin voi nousta, ei tuolla tiellä ole pakko enempää matkata". Mietin samaan aikaan, että miten sen, minulle käytännössä ventovieraan, oikein voisi "pelastaa" (kuulin tästä alkoholiongelmasta tämän henkilön yhteydessä ensimmäistä kertaa). On niin vaikea sietää sitä, että oikeasti itse ei voi tehdä mitään. Toisen puolesta ei voi raitistua.

Ja kai siihen paniikkiin vaikutti se toinenkin ajatus: "Tuo henkilö, josta puhutaan, voisin olla minä. Noin minusta olisi puhuttu, jos en olisi juomista pystynyt lopettamaan."

Sydäntä kylmää vieläkin.

Elämää vai alkoholismia?

Olen viime viikkoina ja päivinä miettinyt töitäni, työpaikkaani. Jopa tuskaisesti.

Taisin keväällä kirjoittaa, että pidän töistäni. Tietyllä tavalla minulla on unelmatyö: sopivissa asioissa vaikea ja jatkuvasti muuttuva, alaiseni ovat parhaimmillaan huippuja (sekä ihmisinä että osaajina), olen tuntenut olevani hyödyksi ja saanut aikaan monenlaisia hyviä asioita, yhdessä muiden kanssa. Palaute on ollut enimmäkseen positiivista, yhteistyötahot arvostavat osaamistani.

Sijamuoto "on ollut/olen tuntenut" tarkoituksella. Ymmärsin nimittäin vihdoin, että asiat ovat muuttuneet. Eivät minusta johtuen, eikä kyse ole mielestäni siitäkään, että alkoholismista toivuttuani alan katsella asioita uusin silmin. Ei vaikka pitkään niin luulin ja ajattelin, että nuo tunteet menevät ohi kun  raittius vakiintuu.

Vaan ei. Sen tunnustaminen, että osa kollegoistani on oikeasti kateellisia / kokevat minut uhkaksi, ja että eräs "ylemmistäni" on pihalla kuin lumiukko arkipäivän johtamisesta. Nämä kaksi yhdistettynä ovat tehneet "sivullani olevasta" viiteryhmästä pahimmillaan sietämättömän. Johtaminen on tuskaa: omat ideat ja kehittämisehdotukset saattavat kilpistyä siihen, että asia kollegan mielestä kuuluukin jonkun toisen toimialaan kuin minun. Ylempi johto ei edes ymmärrä, minkä kriisin kynnyksellä olemme.

Toki mietin omaa käytöstänikin ja mahdollisuutta vaikuttaa siihen, että suunta kääntyisi taas aitoon tekemisen intoon eikä turhanpäiväiseen nokitteluun. Mietin, että onko se niin että itsekäs alkoholisti olenkin minä, ja vallanhimoisena nokittelijana tunkeudun toisten tontille, mihin muut ovat väsyneet. Ja että vain syytän muita.

Tai kenties siitä, että tuota mustasukkaisuutta on ollut aiemminkin, olen vain sulkenut silmäni siltä ja paennut ahdistavaa tunnelmaa viinilasin seuraan. Ja nyt, kun en enää pakene, nousen vahvemmin vastustamaan epäasiallista käytöstä.

Oman käytöksen negatiivinen vaikutus on toki huomioitava, mutta en kuitenkaan ihan usko että tämä on kokonaan oma syyni. Peruste tälle on se, että kaikki kollegani - myös ne, joihin välit ovat tällä hetkellä kiristyneet - ovat huokailleet tuota ylintä johtoa yhä painavammin.

Entä oman käytöksen mahdollinen positiivinen vaikutus? Eikö nyt pitäisi sitten olla taas korostetun yhteistyökykyinen ja innostava ja positiivinen myös kollegoille palautteesta huolimatta? Se "vanha" NN, jollaisena tuon arvostuksen olen synnyttänyt, ja jollaisena alaiseni minut vielä ainakin enimmäkseen tunnistavat.

Jaksanko vielä yrittää? En tiedä.

Vai onko tämä vain PMS:ää ja menee taas ohi?

Joka vanhoja muistelee...

Minulle yksi keino jättää alkoholi taakse lienee negatiivisen ja positiivisen psykologian käyttö. Negatiivisen siinä mielessä, että muistelen käytännössä ainoastaan alkoholin käyttöni vähemmän hohdokkaita yksityiskohtia.

Pyörin eilen ihmistungoksessa (jota vihaan, ja jossa ahdistun). Siinä ohessa tuli mieleen jouluostosreissut viime vuosina.

Tuolloin tauko ruuhkasta ja kassien kantelusta oli tärkeää, mitä useampi sen parempi. Tauko tarkoitti sitä, että menin jonnekin missä saa juoda tuopin olutta, ja selittää taukoa itselleen silä että käy läpi niitä jouluostoslistoja ja miettii onko nyt kaikki ja mitä tuolle ja tuo on jo hankittu, voidaan vetää listasta yli. Tuollainen raskas aivotyötä vaativa tekeminen kesti viime vuonna sujuvasti kahden tuopin verran, sitten pystyikin taas tunnin  pyörimään ostoksilla ennen seuraavaa taukoa. Sitä edeltävänä vuonna taisi riittää tuoppi ja kaksi tuntia etsimistä. Viisi vuotta sitten taisi riittää yksi koko ostoskierroksen lopuksi ennen kotiin lähtöä.

Toinen muistelu liittyy jouluun, jouluaattoon. Jouluna meillä on aina paikalla isovanhempia, ainakin osa, joskus miehen sisaruksia. Minä nautin emännöinnistä ja erilaisten herkkujen laittamisesta, keittiössä hääräämisestä (saan silloin vähän rauhaa seurustelultakin). Yhtenä jouluna, kauan eli varmaankin yli 10 vuottan sitten, juotiin vahingossa liikaa. Ei niin, että olisi riidelty tai sammuttu tai sellaista, mutta selkeästi liikaa (se oli aikaa, jolloin minuulla ei ollut ainakaan tällaista alkoholiongelmaa), ja se inhotti sekä minua että sitä toista liikaa juonutta, miestäni. Taisi joku isovanhemmistakin muistella itse myöhemmin, että miten sitä hän sillä tavalla tuli juoneeksi. Siitä eteenpäin olen ollut itse jouluna tarkka juomisistani: snapsit jäi pois kokonaan tai enintään puolikas, glögiä enintään lasillinen, viiniä vähemmän ja mieluummin olutta.

Tai tarkka siihen asti kun vieraat olivat lähteneet ja muu perhe päätynyt nukkumaan. Enköhän viime joulunakin pari lasillista sen jälkeen kumonnut. Ja aamulla muiden vielä nukkuessa.

Inhoan itseäni kun muistan noita. Mutta mennyttä ei saa pois, ja enää ei noin käy.

Niin joo, taukoni pidin tänäkin vuonna, tarvitsin etäisyyttä tönivistä ihmisistä. Ensimmäisellä kerralla kahvia, jälkimmäisellä reissun lopuksi vihreää teetää. Toimi ihan hyvin.

Eilisen havainto: miehen nauttima alkoholin määrä on hämmästyttänyt pari kertaa. Eilen kiskaisi tunnissa puoli pulloa viiniä, ja lisäksi joi illan mittaan tölkillisen tai kaksi. Jotenkin se tuntuu paljolta nyt kun ei enää itse juo.

Päämäärästä keinoksi

Vertaistukipalstalla kirjoitin havainnostani, että raittius (minulle) on muuttunut päämäärästä keinoksi. Luulen, että olen tuollaisen joskus jostain lukenut, mutta en muista mistä. Nyt vain oli hetki, jolloin sen tajusin omalla kohdallani.

Alussa, silloin pelon ja ahdistuksen täyttämissä ensimmäisissä päivissä ja viikoissa, ainoa tarve ja ajatus oli että juomisen on loputtava. Raittius - suppealla määritelmällä elämä ilman alkoholia - oli ainoa päämäärä, johon pyrki keinolla millä hyvänsä.

Tänään raittius, no, on. Raittius ei ole enää päämärä eikä elämäntehtävä. Olen juomatta kun en muuta voi. Se, että olen juomatta mahdollistaa kehittymisen siihen suuntaan kuin itse haluan - eli raittius on tällä hetkellä minulle keino.

Jotain kehitys siis tälläkin saralla.

Hyvää ruokaa, ei viiniä

Itsenäisyyspäivä. Hallista ostettua riistaa (pataan). Monenlaista salaattia. Kynttilät.

Plop.

Mies avaa viinipullon, kaataa lasiinsa. Ei enää tarjoa minulle, kun tietää etten ota.

Reaktio?

Ei mitään. Pieni, ikään kuin sivustakatsojan havainto: eikö tosiaan herää mitään tunnetta, eikö se edes haluaisi haistaa.

Ei kiinnosta.

Myöhemmin mietin, että ainakin minunlaiselleni taitaa olla suurta huijausta se, että hyvä ruoka vaatii seurakseen maun takia viiniä. Höpöhöpö. Alkoholi se seuralainen on. Toki maailmassa on joku promille ihmisiä, jotka todella erottavat viinejä toisistaan (minä erotin ainakin joitakin rypäleitä, ja siihen se jäi). Ja muistan kyllä, että jotkut ruokalajit muuttivat viinin makua, joskus yllättäväänkin suuntaan.

Viini oli joskus jopa hyvää, useimmiten kuitenkaan makuelämys ei ollut hääppöinen. Juoda piti kuitenkin kun asiaan kuului, tai kuten myöhemmin, kun siinä oli sitä alkoholiakin.

Toistuvia makunautintoja - siis sellaisia "tällä et pety" - olen nyt löytänyt tietyistä terveellisistä mehuista ja teelaaduista, eli en tässä(kään) suhteessa enää koe jääneeni mistään paitsi. Alun tähän liittyvä haikeus on siis hälvennyt.

Jonkinlainen edistymisaskel kai tuokin.

Yhdeksän kuukautta

Jos en nyt ihan väärin muista / ole laskenut, niin tänään tulee yhdeksän kalenterikuukautta.

Vaikka loputon asioiden vatvominen - siis tässä tapauksessa tämä raitistelu - ärsyttää minua itseänikin, ja vaikka  varsinkin viime aikoina on tuntunut siltä että kaikki olennainen on jo omasta raitistumisesta, niin on tällä vatvomisella ollut minulle itselleni merkitystä.

Oletan, että kun kerta toisensa jälkeen itsekin vakuuttuu, että oma elämä on syytä jatkossa elää vailla alkoholia, niin tuo päätös vahvistuu ja on helpompi pitää. Varsinkin silloin alussa, puolipaniikin ja päättäväisyyden rajamailla, alkoholiin tottuneiden jalkojen kulkiessa hetteikössä.

Mikä merkitys tällä vatvomisella, tai siis kauniisti sanottuna kirjoittamisella, on minulle sitten nyt? En tiedä. Vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Tuntuu, että näiden yhdeksän kuukauden jälkeen panokset ovat jo tosi kovat kun on tullut kiivettä pitkä matka sieltä kaltevalta reunalta. Retkahduksella saattaisi lähteä alaspäin sellaisella vauhdilla, että jarrutuskyky ei siinä reunalla enää riittäisi. Retkahduksen tuomasta dramaattisesta juonenkäänteestä huolimatta en taida viitsiä.

Ja kai ne omat juopotteluajatkin vaativat vielä käsittelyä. Olen huomannut, että ajatukseni kääntyvät juomiseen ja raitistumiseen aaltoliikkeinä. Välillä menee pari viikkoa ettei tule kirjoitettua mitään, tai pidempäänkin, ja plinkissä käytyä satunnaisesti. Sitten taas tulee sellainen kausi kuin nyt, että tuntuu että jotain pitää kirjoittaa. Tai että yhtäkkiä muistaa jonkun juomisaikoihin liittyvän jutun ja miettii sitä vähän itseäänkin säälien.

Tätä kirjoittamista aloittaessani oli perjantai. Pelkäsin käydä kaupassa, pelkäsin että mukaan tarttuu olutta vaikka en haluaisi. Tänäänkin kävin kaupassa, ostin piparkakkutaikinan aineet. Enkä pelkää.

Raittiushumala, raittiuskrapula

Törmäsin lueskellessani taas tuohon raittiushumala -termiin, ja googletin perään. Luin muutaman ensimmäisistä hiteistä pintapuolisesti. Siinä lukiessa tuli vastaan myös raittiuskrapula.

Joillakin raittiushumala oli kestänyt muutaman viikon aika alussa. Toinen kertoi, että ensimmäisen vuoden jälkeen tuli raittiuskrapula.

Raittiuskrapulaa ei minulla vielä ole ollut, joten lienen humalavaiheessa. Vaiheessa, jossa on koko ajan vaikeampi ymmärtää miksi joskus on halunnut täyttää päivänsä sellaisella määrällä ahdistusta.

Jotenkin olen enenevässä määrin sinut tämän raittiuden kanssa, enkä ole keksinyt vielä syytä palata vanhaan. Alkoholittoman oluenkin osaan tilata luontevasti vaikka työkaveri olisi samalla tiskillä. Pikkujoulukausi on tulossa, mutta en yleensäkään ole ollut mikään pikkujouluriehuja, joten se vaihe ei herätä mitään intohimoja. Joululounaan tarjoajille (sellaisellekin jo minut kerran raahattiin, marraskuussa!) esiinnyn vain suoraselkäisenä kun otan lounaan kanssa vettä.

Eli seesteistä raittiutta edelleen. Tai ei oikeastaan noin, tuolla raittiudella itsellään ei oikeastaan ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että olen jättänyt juomisen ja sen mukanaan tuoman pahan olon pois. Tavallaan kuitenkin koe tarpeelliseksi tätä asiaa kirjoittamallakin vatvoa. Kai se on sitä oman "uskon" ja tahtotilan vahvistamista. Tai jotain.

Ylihuomenna 9 kk.

Raitistumisen "taito"

Otsikossa "taito" on tarkoituksella lainausmerkeissä, en juuri nyt keksinyt parempaa sanaa.

Viime päivinä ja viikkoina vertaistukipalstalla on ollut melko kiivastakin sananvaihtoa. Omien vanhojen kirjoitusten läpikäynti ja siivous palautti monenlaisia muistoja mieleen. Päädyin lopulta taas miettimään omia motiivejani palstalla olemisen suhteen, ja siinä sivussa koko oman raitistumiseni prosessia.

Virallisesti minut kai luokiteltaisiin spontaanisti toipuneeksi, siis ilman päihdehuollon tai AA:n/muun organisoituneen vertaistukitoiminnan palveluita toipumeeksi, tai raitistuvaksi. Kolme vuotta oli kai se raja, jolloin voidaan puhua vakiintuneesta toipumisesta.

En osaa sanoa, olisinko saanut raittiuden langan päästä kiinni ilman päihdelinkin keskusteluita. Taannoin muistin, että olinhan minä viime vuonna muutaman kolmisen viikkoa juomatta, jotta elimistö toipuisi (lähinnä pelkäsin maksa-arvojen puolesta, jos pitäisi mennä - kuten olisi - ikäkausiterveystarkastukseen).  Lopettaa en kuitenkaan varsinaisesti aikonut, vaan lähinnä pitää taukoa. Aika pian tuon jälkeen juomiseni kuitenkin alkoi selvästi lisääntyä, kunnes sitten ymmärsin että oikeasti pitää lopettaa.

Kummallista, että olen tuonkin unohtanut, tuohan oli lopulta aika merkittävä asia. Toipumisen tutkimuksissahan viitataan siihen, että usein lopetusta edeltää lyhyempiä "käyttökatkoja", ja päätös vähitellen kypsyy. Eli enhän minäkään ole kerrasta lopettaja, vaikka itse olen pitkään niin kuvitellut. Jäinpähän kiinni taas itseni huijaamisesta, tai ainakin hyväuskoisuudesta.

Tuosta näkökulmasta luulen, että päihdelinkin vertaiskeskusteluillla on ollut merkittävä panos siihen, että osasin (uskoakseni) lopullisesti luovuttaa alkoholista. Muiden tarinat siitä, miten alkoholin kanssa on joutunut yhä jyrkempään kierteeseen ja ongelmiin, joihin en vielä ollut törmännyt, olivat sen verran pysäyttäviä että oman täyskäännöksen merkitys kirkastui mielessä. Saati ne alkoholistien läheisten tarinat rappeutumisen sivustakatsojana: sitä kohtaloa en kenellekään läheiselleni halua.

Mikä on sitten motiivini jatkaa palstalla oleilua? Pohjimmiltaan varmasti itsekäs. Vielä tuntuu siltä, että nuo muiden tarinat ja kokemukset ovat tarpeen oman raittiuden polun vahvistamisessa. Usein tulee esiin myös kysymyksiä tai ajatuksia, jotka pistävät miettimään omaa elämää laajemmin, tuon varsinaisen päihdeohjelman ulkopuolella. Se on terveellistä. Muita kannustaessaan tulee oikeastaan kannustaneeksi itseään: välillä tuntuu, että tulee "lohduttaneeksi" eniten niitä, joilla on samanlaisia tunteita ja tilanteita kuin itsellä.

Toki sitä on myös "kiintynyt" tiettyihin nimimerkkeihin. Kiintynyt siitä näkökulmasta, että ihan muissa yhteyksissä saattaa miettiä, että mitähän sille kuuluu.

Verkkominä

Erinäisistä syistä johtuen siivosin vertaistukipalstalta kirjoituksiani. Merkittävin syy oli pieni huoli: mietin, että josko tänä identiteettivarkauksien aikana kuitenkin joskus kävisi niin, että henkilöllisyys paljastuisi. Tai että joku, joka on tarpeeksi lähellä, tunnistaisi minut kirjoitusten takaa. En halua, että mikään kirjoittamani vahingoittaisi millään lailla niitä ihmisiä, joista eniten välitän. En myöskään halunnut, että palstalla vellonut osoittelu ja vuosien takaisten kirjoitusten esiinnostaminen koituisi minun kohtalokseni. Vähän niin kuin siili käperryn varmuuden vuoksi puolustusasentoon, vaikka ei taida olla syytä. Yllätyksekseni huomasin, että tuollaista poistoeditointia oli moni muukin kaikessa hiljaisuudessa harrastanut.

Kirjoitusten läpikäynti oli matka itseen.Terveellinen sikäli, että huomasin etten itsekään jaksanut kaikkia jorinoitani lukea. Osittain raskas: kirjoituksista löytyi tunteita ja tilanteita, jotka ovat jo jääneet taakse. Ihan pienen osan kirjoituksista kopioin vielä talteen itselleni. Ne jätin, joissa ei ollut selkeästi minuun tai läheisiin liittyviä asioita (eli alle puolet - taivas kun sitä on itsekeskeinen. Puolustukseksi sanottava, että ajatukseni on ollut, että minun kokemukseni saattaa auttaa jotakuta muuta, joka kokee samalla tavalla - muun kuin oman kokemuksen kuvaaminen edellyttää sellaista kykyä neuvoa, jota minulla ei läheskään aina ole.).

En halua unohtaa sitä, minkälaista oli olla alkoholin orja. Osin siksi, että en halua siihen palata, joten on hyvä muistaa mitä se alkoholi minulle tullessaan tuo. Osin siksi, että empatiakyvyn kannalta on välttämätöntä tunnistaa se epätoivo. Sitä empatiaa tarvitsee niin itselle kuin muille.

Nyt on sitten pikkuriikkisen pienempi digitaalinen jalanjälki.

Raittiina viinalasien keskellä

Oli "juhlat". Semmoinen tilanne, jossa on toista sataa ihmistä, suurin osa tuttuja ja tutuhkoja. Tarjolla alkoholia, josta ei tarvinnut itse maksaa. Riitti niitä ihmisiä, jotka kokivat tärkeäksi että saisivat minulle(kin) "tarjota" (niin kuin siis ilmaista viinaa juhlissa voisi tarjota).

Tuli juotua muutama jaffa ja kivennäisvesi. Kuultua muutama variaatio aiheista: "oletko raskaana" ja "eikös tänään maistu"? Kuittailin kysymykset naurulla, vastakysymyksellä että jaa tässäkö iässä, mieti vähän. Kysyjät olivat sen verran etäisiä, että eivät tohtineet penätä. Tai sen verran humalassa, että ehtivät unohtaa mitä  kysyivät.

Enimmäkseen oli hauskaa. Voimakkaasti humaltuneet oikeastaan säälittivät, eivät edes enää ärsyttäneet. Ja tuli huomattua sekin, että enemmistö ottaa ihan taiten. Ennen puolta yötä kotiin ja nyt aamulla ihan hyvä olo.

Mutta tuli tuokin nyt koettua, selvisi siitä vailla vaikeita tilanteita. Tai ehkä yksi hivenen vaikea, sisääntullessa ärsytti että piti erikseen selvittää mikä kuplivista tervetuliaislaseista oli alkoholitonta. Ja eikö  tässä maailmassa muka ole muuta alkoholitonta tervetuliaisjuomaa kuin pommac? Huokaus.

Sokerihumala

Ilmiö, joka on vain vahvistunut kuukausien alkoholittomuuden aikana: halu syödä makeaa. Eilen söin melkein koko 200g pussillisen toffeeta, ja suklaalevykin saattaa mennä päivässä. On vain "pakko" syödä. Siis ihan niin kuin joskus kaljan kanssa: että kauppaan mennessä päättää, että en osta, ja kaupasta ulos tullessa huomaa että kassissa on niitä tölkkejäkin. Nyt suklaalevy.

Tähän asti olen ajatellut, että olkoon. Pieni pahe alkoholiin verrattuna. Mutta: huomasin juuri vaa'alla, että painon kehitys on kääntynyt alenevasta nousevaan. Parhaimmillaan paino oli vähentynyt 10 kiloa juomisajoista, nyt enää 8. Taitaa olla aika muuttaa tuotakin suuntaa.

Mikä tekee aivoista niin ahneet, että ne kiljuvat jotain turhaa ravintoa? Aivojenhan kannalta nuo kummatkin ovat ei-niin-kovin-suositeltuja aineita, sokeri ja alkoholi. Jotain "sukua" näillä asioilla pitää olla, en ole aiemmin eläissäni tällaisia määrejä nameja syönyt.

Ehkä on aika luottaa siihen, että oma raittius kantaa vaikka sitä ei ylettömillä herkuilla hyvittelekään. Huolehtia ainakin siitä, että kaupassakäynti ei välttämättä tarkoita karkkipussia...

Kaikenlaista

Taloyhtiön talkoot. Raivokasta haravointia, jotta huomenna kehtaisin olla osallistumatta. Alkuillan hämärissä lämmittivät grilliäkin, en jaksanut mennä kun ei se makkaran ja oluen haju houkuttanut, ja oli viileäkin.

Iltapäivällä pikakäynti pienen bussimatkan päässä olevalla ostarilla. Siellä pari ihmistä nojaili seinään, mutta ei sekään tuki meinannut riittää. Tuli vähän turhauttava olo: millä ne saisi ymmärtämään, että elämä voisi olla mukavampaakin.

Kirjamessuille menoa mietin, että jaksaako sitä ihmispaljoutta. Saa nähdä. Viime vuonna pariinkin otteeseen kävin juomassa olutta, kun oli niin raskasta ja pölyistä. Kaikin tavoin sitä voikin itseään huijata.

Päihdelinkissä on ollut jonkin verran keskustelua AA:sta. Kovin jyrkkiä mielipiteitä monella, puolesta tai vastaan. Minulle asia on samantekevä: sama se, millä keinolla raitistuu. Jos kokee kokoukset hyviksi itselleen, niin mikä tarve on todistaa että näin ei ole? Tai jos ei koe tuollaista ryhmäpohdintaa "omaksi jutuksi", niin miksi sen olisi pakko olla? En ole AA:ssa käynyt, enkä todennäköisesti tule käymäänkään, mutta ei se minusta sen parempaa tai huonompaa tee.

Vertaistuki on vertaistukea, ei valvottua eikä ohjattua (tai osittain valvottua, kuten Päihdelinkki). Toki siihenkin maailmaan mahtuu niitä, jotka käyttävät hyväksi - tavalla tai toisella, tähän lasken myös henkisen hyväksikäytön - toisia ihmisiä. Ihan niin kuin mihin tahansa työpaikkaan tai harrastustoimintaan. Tilanteen tekee tietysti hankalaksi se, että ongelmatilanteessa voi olla vaikea saada apua "seuraavasta portaasta", täydellisen itseohjautuvia kun nuo ryhmät ilmeisesti ovat. Toivottavasti enemmistö toimii vastuullisesti.

Yksi mielipide pisti miettimään. Että onko hyväksi se, että alkoholismia ja alkoholin nauttimista vatvotaan tunti toisensa jälkeen. Kun esim. mielenterveyskuntoutujat puhuvat enimmäkseen kaikeasta muusta kuin siitä mielisairaudesta, tekevät asioita yhdessä jne. Tavallaan tuossa on pointti, enkä minä tiedä vastausta. Minähän tätä alkoholiongelmaa olen itsekseni vatvonut, tosin nyt vähenevässä määrin, mutta kuitenkin.

Voiko alkoholismista siis päästää irti, ja vain elää elämäänsä, joskin vailla alkoholia?

Ehkä ajan mittaan uskallaan siitä(kin) päästää  irti.

Se menee ohi

Tuli kotimatkalla töistä mietittyä taas tätä raitistumista, tai ehkä pikemminkin juomista. Kotona odotti vain karvaisia jalkoja, mies ja lapset olivat muissa menoissa. Silloin joskus, pieni ikuisuus sitten, tämä olisi ollut loistava tilaisuus juoda pari kolme olutta ihan rauhassa. Kaupan alkoholihylly ei nyt herättänyt mitään tunteita, siellä se oli ja minä ostin muita tarvikkeita.

Tuli mieleen blogini ensimmäiset kirjoitukset. Se, kuinka pelkäsin kauppaan menoa, kuinka pelkäsin vaikka mitä ja keskityin vain hokemaan itselleni että ei saa tehdä pahaa itselle. Että pitää olla juomatta. Sitä pelkoa en kaipaa tippaakaan, ja kai sen pelon muistaminen osaltaan on johtanut siihen, että alkoholin kaipuukin katosi. Se pelko painaa enemmän kuin koko ajan haalenevat positiiviset muistot alkoholista (sikäli tuo vahinkohörppu olutlasista taisi tulla kohdalleen: että piti sekin huomata, ettei itse heti huomaa eroa mitä suuhunsa laittaa).

Muistelin myös, mitä olen matkan varrella vinkkeinä oppinut. Olisiko pelkoani helpottanut,  jos olisin oikeasti tajunnut että se pahin alkoholin himo menee ohi itse asiassa varsin nopeasti (siis se hetkellinen tunne). Ja sen, että viinan himoon ei kuole.

Kotona juutuin katsomaan "Klikkaa mua". TV-ohjelmien suhteen taidan olla aika sivistymätön, muistan lukeneeni ohjelmasta mutta en ole aiemimn katsonut, ja nytkin näin vain vajaan jakson. Yhdellä päähenkilöistä epäiltiin olevan alkoholiongelma. Hetken mietin, miten olisin reagoinut jos joku ystävä/tuttava olisi ottanut yllättäen puheeksi epäilyn minun alkoholiongelmastani. Varmaankin vähän samalla tavalla, tuohtuneena.

Pakko myöntää, että olen onnellinen myös siitä,  että ehdin lopettaa ennen kuin tuollainen kohtaaminen tapahtui. Erityisen onnellinen olen siitä, että pelkoni ei mennyt  hukkaan ja näitä raittiita päiviä on kertynyt, ja kertyy.

Alkuiltajuhlimista

Työpaikan kehittämisseminaari. Päivän ajan puheita ja ryhmätöitä ja pohtimista. Osin hyvää, osin ei-niin-hyvää. Saldo kai jäi plussalle, en tiedä.

Sen jälkeen tietysti se varsinainen kehittämisosuus, olutta siihen erikoistuneessa olutravintolassa. Sai sieltä alkoholitontakin, sellaisen otin, ettei tulisi numeroa. Pöydässä oli vähän ahdasta, parikymmentä ihmistä piti saada istumaan kutakuinkin lähekkäin ja takapuoli siirtyi penkillä, oluttuoppi ei samaan vauhtiin ehtinyt kun ei itsekseen osannut siirtyä. Yhden hörpyn jälkeen vierustoveri ystävällisesti ilmoitti, että tuo on muuten minun tuoppini.

Noloahan se toisen lasista on maistella, jatkoin sitten omastani. Hörppyni oli pieni (juovanakin aikana pikemminkin siemailin olutta kuin join, joskin välillä siemailin aika reippaasti), joten elimistööni päätyneen alkoholin määrä lienee enintään sama kuin vaikkapa jugurttipurkista saa. Kumma kyllä en maussakaan havainnut mitään, joka olisi mitään (hälytys)kelloja soittanut. Ehkä se olut oli mietoa, tai ties vaikka olisi ollut samaa alkoholitonta kuin omassa lasissani (en tentannut).

Että semmoista. En nyt jaksa tuota noin ruokalusikallista pitää minään retkahduksena. Enempää en kuitenkaan aio siemailla ihan periaatteellisista syistä (joskushan mies tarjosi maistettavaksi juomaansa uutta olutta, kieltäydyin siitä ja aion jatkossakin kieltäytyä). Lisäksi toinen havainto: jos kerran en erota juonko naapurin mahdollisesti alkoholipitoista olutta vai omaa alkoholitonta oluttani, niin eiköhän makuaistini ole niin vaatimaton että jatkossakin voin pitäytyä siinä alkoholittomassa :-)

Toinen havainto tilanteesta oli se, että en näemmä arkitilanteessa aavistuksen vieraassa seurassa  ole aivan kotonani tämän alkoholittomuuden kanssa.Työkavereihin pitää olla kulissit varsinkin kun olen heistä aika monen esimies. Päädyin siis tilaamaan alkoholittoman oluen, jotta en herättäisi huomiota.

Liukenin paikalta sen yhden alkoholittoman oluen jälkeen vedoten vanhempainiltaan. Turvallinen syy, selittäisi myös jos joku noteeraisi sen että joku tilaa alkoholittoman (tiskillä viereinen asiakas kysyi olenko raskaana). Arvaukseni on, huomisaamulla muutamakin ihminen näyttää kalpealta. Minusta tuntuu hyvältä olla kotona.

Muutos

Palasin lukemaan Katja Kuusiston väitöskirjaa "Kolme reittiä alkoholismista toipumiseen" (projekti käydä läpi ja kuvata kaikki vasemmalle keräämäni linkit on edelleen kesken, ja hyppäsin nyt tähän kiinnostavampaan).

Luvussa 2.1.2 "Mikään ei ole muutosta pysyvämpää" Kuusisto pohtii elämänmuutoksen - erityisesti raitistumisen - käynnistäviä "yllykkeitä" eri lähteisiin nojaten. Hän erottaa käännekohdan ja siirtymän toisistaan, mutta ne liittyvät molemmat muutosprosessiin.

Minä lienen kohdannut viime keväänä "tavoiteristiriidan". Mutta mikä asia oli lopulta "herättävä tekijä"? Olen sitä miettinyt, löytämättä varsinaista vastausta. Muistan vain sen kamalan ahdistuksen, ehkä PMS-oireiden vielä pahentamana, tunteen että tämä ei voi enää jatkua. Juomisen tie on kuljettu loppuun. Lopetuspäätös syntyi yhden viinipullollisen jälkeen, ei mitään hillittömän krapulan ja mokailujen jälkeen. Mutta ehkä se tällaista monellakin on, hiljasta kypsymistä muutokseen. Tilanteeseen, jossa joku heinänkorsi lopulta sen selkärangan katkaisee.

Ja ehkä taustalla oli sitten sitä "tiedostamatonta omien voimavarojen kartoittamista", johon Kuusisto viittaa.

Päätöstilanteeseen ei minulla liittynyt mitään tietoista arviointia hyvien ja huonojen puolien vaakakupista. Toki myöhemmin analysoin miksi lopetin/haluan lopettaa, enkä ole löytänyt mitään järjellistä syytä jatkaa, joten sikäli raittiina pysyttely on lopultakin ollut kivutonta.

Tuo on kai sitä,  jota Kuusisto kuvailee seuraavasti:

Oma näkökulmani yksilöön ja hänen kehitykseensä lähestyy luontevasti myös Lauri Rauhalan (2005) ihmiskäsitystä, joka tuo tärkeänä esiin yksilön oman kokemusmaailman. Tutkittavieni sitaateista on usein luettavissa heidän lähtökohtansa ymmärtää itseään suhteessa ympäristöönsä ja ihmisyyttä ylipäänsä. Näin erilaiset näkökulmat ihmisyyteen, elämään ja muutokseen häivähtelevät lukiessa tätä teosta. 

Taidan jatkaa lukemista. Onhan se hienoa, kun löytää tieteellisen kuvauksen sille mitä itse on :-) ...

Työmatkalla

Kävin kahden yön työmatkalla (vajaa 3 vrk). Kolmisenkymmentä ihmistä ympäri Suomea kerääntyi yhteen puhumaan "tärkeitä".

Havainto: muiden juominen ei kiinnostanut tai herättänyt tunteita, toisin kuin vielä keväällä. En enää seurannut muiden humaltumisen astetta tai ilmenemistä. Ainakaan juurikaan. Kerran totesin itsekseni, että kylläpäs menee tuolla viinilasi piripintaan. Toisella kertaa noteerasin, että jälkimmäisenä iltana muutama ihminen pakkasi ylijääneitä oluita omaan reppuunsa, ja joi niitä sitten bussissa. (Ei mikään nuorisomatka, kaikki osallistuja keski-ikäisiä tai reilusti yli.)

Mutta nuo kaksi olivat vain huomioita. Keväällä vastaavassa tilaisuudessa seurasin muiden juomista ja jännitin sitä, huomaisiko joku että minä en juo. Kumpikaan ei nyt kiinnostanut.

Joku osa porukkaa taisi kumpanakin iltana käydä yhteisen tilaisuuden jälkeen jatkamassa. Ensimmäisenä yönä heräsin aamuyön syvimmästä unesta varmaankin johonkin käytävästä tulleeseen ääneen, ja kesti hetken ymmärtää missä olin ja miten olin sinne päätynyt. Mieleen tuli muistuma niistä illoista kotona, jolloin olin nauttinut "oman annokseni", enkä aamulla muistanut illasta mitään. (Ei siis niin, että olisin varsinaisesti mokannut, en vain muistanut olinko lukenut kirjaa ennen nukkumaanmenoa vai en, mihin aikaan olin mennyt nukkumaan, oliko nukkumaan menemiseen liittynyt jotain puhetta tai olinko viimeinen jne.) Noita iltoja tai aamuja en kaipaa.

Onnelista oli myös nauttia hotelliaamiaiseksi naamioituneesta hemmottelusta: rauhassa kahvia ja erilaisia herkkuja, ei kiirettä ulos sateeseen.

Päätöksiä

Kuluneen parin viikon aikana elämä on ollut vähän vuoristorataa. Melkoisia paineita monellakin saralla. Positiivinen ajattelu on auttanut joistakin tiukoista vaiheista taas ylöspäin, mutta melkoisia raivokohtauksiakin olen saanut, ja antanut tiukkaa palautetta työyhteisölle. Ei kovin tyypillistä minulle, vaikka tästä blogista kyllä toisen kuvan saattaisi saada :-)

Perjantain hepulin jälkeen ymmärsin vihdoin, että näin ei tosiaankaan voi jatkua. Ajatusten setvimistä, rauhassaoloa mökillä, ja päätöksiä.

Päätöksiä tarvitaan silloin, kun asioiden on muututtava. Keväällä päätös, että irti alkoholista, ja sillä euforialla pärjättiin pitkään (kunhan se euforia tuli, ensin piti ahdistautua). Nyt sitten päätös irtautua tietynlaisista tekemisistä, päätöksen julkituonti, ja oi mikä keveä olo tuli tänään kun viimeiset asiaan liittyvät viestit tuli välitettyä kotimatkalla.

Miksi, oi miksi ei ihminen ajoissa ymmärrä asettaa ja viestiä omia rajojaan, vaan suostuu ottamaan yhä uusia vastuita, kantamaan niistä seuraavaa huonon omatunnon lastia kun ei millään kaikkeen veny?

Lisää noita päätöksiä pitäisi tehdä ja lasteja purkaa erityisesti töissä (tämä päätös ei suoranaisesti töihin liittynyt), mutta ehkä se on helpompaa nyt kun kerran on osannut sanoa ei.

Juominen? Ei sitä edes muista, varsinaisesti, mutta kyllä vertaistukipalstaa tulee seurattua, nyt ehkä muutaman päivän välein luettua, kirjoitettuakin joskus. Nyt vain ei enää lue kaikkea toisin kuin silloin joskus.

Positiivinen ajattelu

(Muistinpa tänään, että hei mulla on se toipumisprosessi, sitä pitää pitää käynnissä. Jotenkin taas asiat etenevät niin vauhdilla, että toipuminen on jotain mikä tapahtuu siinä sivussa itsekseen...)

Kaikenlaista tapahtumaa on ollut; minulla palaa töissä päreet aika harvoin ihan kunnolla, mutta silloin kun palaa niin se ei varsinaisesti jää epäselväksi. Lopulta rauhoituin (vei useamman päivän) kokonaan, ja jätin irtisanoutumatta. Tuo oli vähän niin kuin juomisen kanssa: pitää päättää, että tänään ei juo. Parin päivän jälkeen ei sitten enää ollut tarvetta irtisanoutua.

Negatiiviset tunteet ovat kuluttavia, ja erityisesti niissä rypeminen kuluttaa. Jossain kohtaa höyryämistä tuli mieleen se AA:n tyyneysrukouskin, jossa viimeisessä lauseessa kaivataan viisautta erottaa ne asiat, joita voi muuttaa niistä joita ei voi. Lopulta tajusin, että voin pilata useammankin viikon elämästäni kiukuttelemalla asiasta, joka ei lopultakaan muutu. Vaihtoehtona on suunnata energia johonkin rakentavampaan. Päädyin jälkimmäiseen.

Oikeastaan jännä, että omia tunnetiloja voi jossain määrin säätää päättämällä miten suhtautuu (ei aina, mutta joskus). Omaa suhtautumista valitessa pitää miettiä myös omaa hyvinvointia: leppoisana on helpompaa.

Eipä tullut juominen mieleen tuon kiukuttelun aikana, eli kai tässä jonkinasteista vakiintumista on tapahtunut. Tiedostan kuitenkin riskit.

Makenhimo on edelleen kohtuuton, ja tänään kotiintultua kiskoin kuusi (!) viipaletta täysjyväleipää, ja nyt on ihan ähky olo. Tälle pitää tehdä jotain.

Raitistumisen syyt

Keväällä näemmä kehittelin viisi syytä raitistumiseeni: pms-oireiden vaikutuksen alaisena olo, terveys, häpeä, pelko ja tulevaisuus.

Missä noiden suhteen nyt sitten mennään, onnistuiko?

PMS-oireet - tämä oikeastaan olisi pitänyt olla masennus sikäli, että arvioin, että sillä hetkellä kun raitistumisen päätöksen tein, olin PMS-oireiden(kin) takia tavallista masentuneempi. Toki noita PMS-oireita on ollut vieläkin, mutta yleisenä mielentilana masennus on siirtynyt syrjemmälle. Ei haittaa.

Terveys. Tästä jo taisin puolivuotistilityksessä sanoa. Uskoisin, että on parantunut, ainakaan en enää öisin herää järjettömiin sydämentykytyksiin, kävely on helpompaa, paino on pudonnut... Eli tässäkin tavoite näyttää toteutuvan.

Häpeä. Lopettamispäätös ja häpeä liittyivät yhteen kiinnijäämisen pelkona. Häpeä tunteena on tallella, hävettää omat tekemiset. Tiedän, että mennyttä en voi muuttaa, joten siltä osin teen sen mitä pystyn, ja pysyttelen erossa siitä toiminnasta joka minut aikanaan sai häpeämään.

Menettämisen pelko. Tietenkin vielä pelkään lasteni menettämistä varmaankin enemmän kuin mitään, mutta en pelkää että menetys johtuisi minusta vaan jostain ulkopuolisesta, johon en itse pysty vaikuttamaan (onnettomuudet jne). Ja tiedän, että palaamalla vanhaan tämä pelko voisi toteutua, ja sitä myötä romahtaisi kaikki.

Tulevaisuus. Tietenkään en ole aina tyytyväinen siihen, mitä töissä tapahtuu tai millä äänensävyllä mies puhuu tai önähteleekö lapset hajamielisesti väärässä paikassa. Mutta jälleen: nyt edessä näkyvään tulevaisuus on jotain, johon kuljen itse, enkä vain ajaudu sattumanvaraisesti jonnekin.

Joku aika sitten keskustelin lasten kanssa ihmisarvosta, ihmisen arvosta. Olin ylpeä lapsistani: yksi otti asian esille, kun koulussa oli aihetta liipattu, tosin tuottavuuden näkökulmasta, laskettu milloin ihminen on tuottanut yhteiskunnalle "voittoa". Kritisoin tuota näkemystä ainoana näkökulmana, ja pohdittiin sitten ei-rahallista arvoa esim. vammaisten tai muuten syystä tai toisesta heikommin pärjäävien kohdalla. Heidän "tuottonsa" voi henkisellä ja yhteiskunnan hyvinvoinnin tasolla olla mittaamaton. Keskusteluun tuli sitten muitakin, ja lopulta pohdittiin asiaa monestakin näkökulmasta, ja fiksuja kommentteja tuli näiltä keskenkasvuisilta. Tuo on se mitä haluan, olla läsnä myös aikuistuvien ja aikustuneiden lasteni maailmassa ja ajatuksissa.

Aivot

Iltalenkki koirien kanssa oli mukava: pehmeyttä, pimeyttä, lämpöä. Sade pakeni edeltä ja tuli perässä, me osuimme siihen väliin.

Kotiin rauhallisella mielellä, ja jostain syystä mieleen tulivat aivot. Ne ruttuiset, kallon sisällä. Vaikea selittää, mutta tajusin, että aivoissa tuntuu erilaiselta kuin keväällä. En tarkoita tunteita, vaan ikään kuin sitä fyysistä olotilaa (juu, ei tietenkään aivoja voi "tuntea" erillisenä möykkynä, mutta jotain sen tapaista tunnetta tässä nyt on).

Jonkinlainen tahmeus tai sumeus on poissa. En tarkoita vain sitä humalan nostattamaa tahmeutta, vaan jotain syvemmällä olevaa. Ikään kuin asiat olisivat olleet hukassa sekavissa kaapeissa, ja nyt jäsentyneet vähän paremmin, vaatteet yhdessä kaapissa ja roinat toisessa. Tai niin kuin katselisi ikkunasta, joka on ulkopuolelta kovin likainen, eikä sitä pysty pyyhkimään nähdäkseen paremmin läpi.

En osaa sanoa, milloin "tämä jokin" päänupin sisässä muuttui. Kesällä ehkä, ei missään nimessä keväällä, koska muistan vielä sen vaikeuden tarttua joihinkin omiin ajatuksiin kiinni.

Eikä tämä tämänhetkinen "kirkkaus" tarkoita mitään säkenöivää älyä, vaan ehkä semmoista että ne kaapit ovat siistimpiä ja niihin pääsee sujuvampia väyliä pitkin perille.

Hassu tunne kuvattavaksi, tuntemus on kyllä vahva.

Juhlintaa ja "juhlintaa"

Päättyi tässä eilen töissä yksi projekti, joka meni hyvin ja osallistuneille jäi käteen innostunut mieli (sellaisiakin joskus on).

Päivän lopussa paikallaolijoiden "rivien välissä" luki että "hei nyt lähdetään juhlimaan tätä kaljalle, kohta toi varmaan sanoo että mennään XX:ään kun olette niin hienosti tehneet työn".

"Toi" sanoi että pitää lähteä, on vanhempainilta. (Kehuja oli jo aiemmin jaettu.)

En ole vielä sinut sen kanssa, että itse kutsuisin työporukkaa kaljalle; pari kolme kertaa olen käynyt, mutta selkeämmät "kaljakäynnit" ovat olleet sellaisia, että olen naamioinut juomiseni alkoholittomaksi olueksi tms. Kutsujana ja tuossa tilanteessa olisin ollut "keskiössä", vaikka en maksajana (meillä ei sentään työnantaja maksa edes projektin jälkeisiä juomisia, mikä on hyvä juttu).

Valkoinen valhe pelastaa tiukassa tilanteessa. Sääli ettei vanhempainiltoja järjestetä kovin usein, samaa syytä ei samalla porukalla voi jatkuvasti käyttää...

Yksi asia ei muutu

Yksi asia ei näemmä muutu, olin sitten raitis tahi juoppo alkoholisti.

Hammaslääkäripelko.

Se pysyy. Mitenköhän sitä uskaltaisi, taitaa olla jo melko lailla pakko...

Työhaastattelu & vaikutuksen tekeminen

Töissä on rekrytointi käynnissä yhteen tehtävään. Olen ollut mukana haastattelemassa neljää ihmistä. Tänään kävi viimeinen, vajaa nelikymppinen, useamman pätkätyöpaikan läpikäynyt niin kuin nykyään monet.

Koulutusta oli riittävästi. Vastaili moneen kysymykseen mukavasti, kertoili minkälaisesta työtehtävistä pitää ja milloin on tuntenut onnistuneensa hyvin, tai epäonnistuneensa (epäonnistumisen taito on tärkeä!). Tekee mielellään töitä ryhmässä, ja auttaa muitakin onnistumaan töissä. Tarpeellista osaamista osoittaviin kysymyksiin vastasi odotetusti (ei haettu kokenutta huippukokenutta, vaan sellaista jolla on ylipäänsä hajua asioista ja halu oppia). Siistit, ei ylityylikkäät mutta ehkä tavallista persoonallisemmat vaatteet.

Mutta. Haastattelun aikana tärisi, silmistä ja olemuksesta paistoi krapula. Jännitystä varmaankin myös, mutta ilmiselvä krapula.

Siitä, voiko työhaastattelussa kysyä alkoholin väärinkäytöstä, olen kuullut kahdenlaisia ohjeita. Meillä "virallisissa ohjeissa" ei suositella kysymään sitä suoraan, joten ei ole kysytty. Kiertäen kyllä esim. rentoutumiskeinoista, mutta eipä kukaan siinä alkoholia esille nosta.

Haastattelu teki surulliseksi. Tietysti hetken kävi itsekkäästi ajatus mielessä, että onneksi en enää itse ole samassa tilassa, mutta surulliseksi teki se, että en voinut olla kokematta empatiaa. Minua kymmenisen vuotta nuorempi ihminen, tarvitsisi töitä, ja tulee työhaastatteluun vapisevan krapulaisena.

Jotenkin oli nähtävissä hankala kierre. Mistä löytyy se työnantaja, joka uskaltaa ottaa riskin: ehkä tästä tulee se sitoutunut ja aikaansaava ja työyhteisön positiivisen yhteishengen sydän kun vain saa mahdollisuuden? Valitettavasti ainakaan minulta ei tuota riskinottokykyä löydy tässä työtilanteessa, ja on aika selvää että ne pari muuta melko tasaväkistä kandidaattia vetävät pidemmän korren.

Puoli vuotta

Puoli vuotta, 183 päivää. Miltä nyt tuntuu?

Mietin ensin, että voittajaolo, mutta ei se oikein kuvaa olotilaani. "Voittajaoloon" minulla kuuluisi jonkinlainen kilpailu, maaliinpääseminen, ensimmäisenä oleminen, vaikka tietysti voittajuutta on myös vaikeuksien voittaminen. Pikemminkin sana "tyyni" kuvaa olotilaani paremmin juuri nyt. Sellainen, jossa ihminen toteaa rauhallisesti: "Näin on hyvä."

Tietysti olen onnellinen ja kiitollinen ja mitä tahansa. Kiitollinen kenelle tai mille, en tiedä, uskonnoton kun olen. Kiitollinen siitä, että jokin sai hermoradat sopivasti naksahtelemaan päässäni niin että ymmärsin, että ilman alkoholiakin voi elää. Ja että sen jälkeen olen huomannut, että ilman alkoholia itse asiassa voi elää huomattavasti paremmin.

Saldo:
- miinus 9 kg
- plus 1100 euroa (oletuksena että keskimääräinen päiväkulutus oli 6 euroa)
- alentunut verenpaine (ei se tosin liian korkea ollut aiemminkaan, mutta sillä rajalla)
- muita veriarvoja ei ole mitattu
- ei flunssia tai sairauspoissaoloja saati "sairaus"poissaoloja, nyt hitusen räkätaudin oireita
- paljon omilla käsillä tehtyjä suoritteita (sieniä, käsitöitä, puutöitä, remontointia...)
- krapuloita 0
- keskimäärin 1-1,5h vuorokaudessa lisää aikaa

Vaikeasti mitattavia asioita:
- vähemmän kiukuttelua
- vähemmän tai jopa ei lainkaan masennusta
- optimistisempi olo
- lisääntynyt tyytyväisyys itseen ja myös muihin
- niiden asioiden löytäminen, joista olen aiemmin nauttinut ja joiden parissa rentoutunut
- parantunut suhde mieheen

Päihdelinkin puolelle jo kirjoitin, että ehkä parhaiten näitä raittiuden mukanaan tuomia asioita kuvaa sana "rauha". Palaan vielä varmaan analysoimaan näitä positiivisia asioita ja raitistumisajan alun odotuksia.

Huomenta selvä päivä!

Seuraava vaihe?

Luulen, että se puolen vuoden kriisi on nyt ohitettu. Mieli on jotenkin rauhallisempi vaikka työt ja opiskelut painaakin edelleen päälle. Päädyin "olemaan läsnä" tämänkin lukuvuoden, mutta syksyn otan hiljaisemmin eli rennompia opintoja ja jotain paikkailuja, joku opintopiste on jäänyt välistä ja se pitäisi säätää loppuun.

Hyvä niin. "Vähän" hätkähdin tuosta petaamisyrityksestäni, kun olin jo olevinani niin vakaalla polulla. Oikeaan saumaan osuivat keskustelupalstan retkahduskokemukset vuoden tai jopa hyvinkin monen vuoden raittiusajan jälkeen. Ne pistivät ajattelemaan ja vahvistamaan tätä omaa "raittiuskeskustelua" ja tarkkaavaisuutta. Mieli oli siis aika levoton jonkin aikaa, nyt on arki palannut ruotuun enkä enää jatkuvasti vatvo mielessäni alkoholismia. Toisaalta haluan nuo ajatukset pitää kuitenkin sen verran pinnalla ja "työmuistissa", että omat raittiusmielikuvat vahvistuvat entisestään.

"Jännittävä" havainto on vahvistus muistakin lähteistä lukemalleni: retkahtaja jatkaa alkoholin käytössään hyvin nopeasti siitä, mihin jäi, vaikka käytöstä olisi kymmenenkin vuotta. Johtuuko tämä fyysisistä vai psyykkisistä syistä, vai kenties molemmista? Miksi ihminen on niin muutosvastarintainen, että paluu "ikivanhoihin" toimintatapoihin on niin helppoa? En usko, että tämä koskee ainoastaan alkoholia, vaan myös muita ei-toivottuja tapoja joita ihminen on onnistunut itselleen hankkimaan.

Toki lienee olemassa se joku promillen sadasosa, joka onnistuu liikakäytöstä siirtymään ehkä täysraittiusvaiheen jälkeen kohtuukäyttäjiksi. Heidän kokemuksistaan vähemmän kirjoitetaan, ja oikeastaan hyvä niin: ainakaan minä en halua edes kokeilla, kuulunko tuohon ihmehenkilöiden harvalukuiseen joukkoon, kun vaihtoehtona on päätyä vielä pahempaan läträämiseen kuin mitä alkuvuodesta harrastin. Ei kiitos.

Hidasta itsemurhaa

Olen tainnut joskus aiemminkin pohtia juomisestani sitä, että kai se oli jonkinlainen hätähuuto sekin. Kehno, mutta kuitenkin.

Ehkä sellainen, että yritin kuitenkin saada huomiota huonolle ololleni. Että joku pysähtyisi, tarttuisi kiinni ja kysyisi mikä ihme minulla on hätänä.

Huono suunnitelma sikäli, että alkoholi itsessään aiheutti ison osan sitä pahaa oloani. Itseään ruokkiva kierre, joka oli kierteeksi helpompi havaita sen jälkeen kun alkoholismista lukiessani opin, että alkoholi aiheuttaa masennusta.

Kyllä minulla vieläkin tuo "seis maailma, tahdon ulos" -olo tulee, viimeksi viikonloppuna kun tuntui, että joka asiasta pitäisi päättää jotain ja hoitaa jotain, niin töissä kuin perhe-elämässä ja vapaa-aikana. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ymmärrän että sille tilanteelle voi ja pitää tehdä jotain muuta kuin tarttua tölkkiin.

Yksi asia kerrallaan on hyvä metodi.

Vapautta

Kesällä pohtimani vapaus-teema tupsahti taas ajatusteni pintaan vertaistukikeskustelupalstankin kautta, ja oli pakko tulla pohtimaan sitä vielä tännekin.

Tuosta vapaudesta on hyvä muistuttaa itseä myös vaikeina hetkinä. Nyt, helteisen lauantaipäivän aamuna tässä päivässä on mieletön määrä vapautta, vaikka onkin yksi pakollinen tapaaminen ja pitää tehdä muutama sivu opiskelujuttuja. Olen vapaa järjestelemään missä järjestyksessä asioita teen, ja siinä välissä vooin vapaasti tehdä niitä asioita joita juuri sillä hetkellä haluan tehdä. Minun ei tarvitse nyt aamusta suunnitella, että missä kohtaa voin livahtaa olutostoksille ja tyhjentää ne oluet tai viritellä näyttämöä niin että mieheni houkuttuisi juomaan normaalia enemmän jotta minäkin voisin juoda näkyvästi.

Aika monta tuntia vapautta elämään siis jokaiselle viikonlopun päivälle. Nyt on muutenkin hyvä olo, sain nukuttua univelkaa pois - näemmä sekin on merkittävä asia yleisen mielentyyneyden kannalta.

Loppuun linkki Irwinin biisiin, joka on mielettömän kaunis ja sopii tähän tilanteeseen. Luulen, että Irwin alkoholismissaan hyvinkin ymmärsi tuon vapauden samalla tavalla kuin minä.

Rajapyykit

Muihin lähteisiin(kin) vedoten olen ollut sitä mieltä, että nyt on se puolen vuoden muutosprosessikohta, ja siitä tulee nämä poukkoilevat olotilat.

Tavallaan se on kummallista. Mielestäni olen täysin hyväksynyt elämän ilman alkoholia. Humalaa en kaipaa. Mikä on sitten se, että puolen vuoden kohdalla rupeaa päässä jylläämään - niin minulla kuin muilla - fyysinen vieroitus on ollut ajat sitten ohi. Onko niin, että joidenkin hermoratojen korjaantumisten osalta puoli vuotta on se aika, jolloin uusia kytkentöjä alkaa tulla, ja niiden putsaaminen virtaviivaisiksi sitten vaatii oman levottomuutensa?

Olen aina ollut aika meluherkkä. Musiikki ei minulla voi soida taustalla vaan sitä joko kuuntelen tai sitten en. Nyt istun kahvilassa, teekupillisella, odotan lasta harrastuksista että mennään yhdessä kotiin. Kovaäänisestä kuuluva musiikki saa minut melkein kiljumaan - ärsyyntymiskynnys melunkin suhteen on tainnut tässä viime aikoina laskea.

Korvatulpat, kiitos.

Nöyryys

Kun aloitin tämän blogin, päätin että kirjoitan itselleni ja oman raitistumiseni tueksi, itsekkäästi. Palautan tämän mieleeni siksi, että ehdin jo miettiä, että kehtaako näitä kehää pyöriviä ajatuksia enää minnekään kirjoittaa. Kirjoitan, koska oikeasti ajatukset kiertävät kehää, ja ehkä siksiksin, että jos jollekulle raitistelijalle käy joskus samalla tavalla, saattaa hän saada lievää iloa siitä, että joku muu on kokenut saman.

Ajatukset yhä edelleen palaavat toistuvasti päivän mittaan tähän alkoholittomuuteen ja alkoholismiin ja kaikkeen siihen liittyvään. Alkoholismiin - omaan tai muiden - päivän mittaan käytetyt ajatteluminuutit saattavat olla jopa samaa luokkaa kuin keväällä. Ja se ärsyttää. Ärsyttää älyttömästi, suorastaan v*taa.

Luulen, että kyse on puolivuotiskriisistä, josta olen lukenut monestakin paikasta. Muutosvaihemallin mukaan olen siirtymässä toimintavaiheesta ylläpitovaiheeseen. Matti Rossin mukaan olen siirtymässä varhaisesta keskivaiheen toipumiseen. Minullekin järkeenkäypää tuo on, ja nojaudun siihen ajatukseen silloin kun ärsyttää.

Noita riskejäkin nyt hahmotan vähän eri näkökulmasta kuin pari-kolme viikkoa sitten. Viime viikonlopun petaamiskuviot eivät onneksi johtaneet retkahdukseen, mutta hölmöähän oli, että en tunnistanut omaa toimintaani ennen kuin jälkikäteen. Muistelen, että noissa retkahdusdokkareissa olikin mainintaa vähän tuontyyppisestää retkahdusprosessita. Pitäisi lukea ne taas.

Retkahdusprosessiin liittyen: muistan kyllä, että ainakin joissakin ohjeissa ja varmaankin AA:n omissa tulkinnoissa hoitoprosessista irtautumisen / istunnoista poisjäämisen / yms voi johtaa retkahdukseen. Ja nyt kun luen tuota sosiaalisairaalan kolmosohjetta (haitalliset uskomukset), siellä todetaan että poisjäänti ei johda retkahdukseen, vaan on ko henkilö on jo retkahdusprosessissa.

Tässä kohtaa tulee mieleen tuo otsikon sana, nöyryys. Sana, joka on vähän monitulkintainen ja hankala, mutta johon AA:laiset viittaavat usein, ja jota minäkin olen käyttänyt vertaistukipalstalla. Termin olen ajatellut olevan vähän niin kuin ylimielisyyden vastakohta (vaikka arvaan, että AA-kielellä sillä saatetaan tarkoittaa muutakin nöyryyttä).

Mutta kun mietin tätä omaa tilannetta ja tunteitani, noita ohjeita ja tuoreita vertaistukipalstan retkahdustarinoita, niin en voi olla tekemättä johtopäätöstä että nöyrästi on syytä keskittyä tämän oman toipumistarinan vahvistamiseen ja pysytellä vielä "hoito-ohjelmassa" (vaikka oma onkin). Tuossa linkittämässäni muutosvaihemallissa tästä vaiheesta todetaan, että toipujalla on retkahdus vielä herkässä.

Nöyryyttä siis myös siihen, että ei pidä uskoa itse olevansa jotenkin erilainen toipuja. On totta, että alkuvaihe on ollut minulle kuitenkin aika helppo, helpompi kuin ilmeisesti monelle muulle (mutta on muillakin yhtä helppoa), kun sain evääksi sen juomishimon poistumisen ainakin vähäksi aikaa. Taisin itsekin ennustella, että se vaikeus tulee sitten myöhemmin, kun raittius tuntuu "helpolta", ja retkahdus voi tulla lipsahduksen muodossa.

Kannattaa se tämäkin vaihe jaksaa. Parempi näin kuin paluu vanhoihin juomatapoihin.

Reippaasti raittiina

Iltalenkillä se tuli, yhtäkkiä. Koko kropan läpi valui onnellinen tunne, helpotus: onneksi en enää juo. Jännä tunne, sormenpäissä asti.

Kai se tuli alitajunnan vastauksena ja muistutuksena kaikesta tästä hieromisesta ja pohtimisesta, retkahtmisriskeistä.

Hyvä tunne.

Levottomuuden pohdintaa

Jonkinasteinen levottomuus jatkuu, eli se että pohdiskelen toistuvasti tätä alkoholismi-asiaa. Pohdin tavalla ja määrällä, joka vastaa varmaankin viimekeväistä raitistumisen alkuaikaa.

Tuo mietityttäminen mietityttää :-). Puoli vuotta taisi olla joku kriisipaikka, ja sen korvillahan tässä ollaan. Toisaalta tuntuu, että ehkä kyse on siitä, että nyt alkaa arki olla samassa jamassa kuin keväällä, jolloin noita raittiusviikkoja alkoi kertyä. Loppukevät ja alkukesä olivat jo erilaisia: opinnot jäivät taka-alalle, töissä oli hiljaisempaa, parissa jaksossa lomaa ja työmatkoja, sitten kesämökkiasiat ja "oikea" loma työllistivät ja pitivät ajatukset muissa asioissa.

Lomaltapaluun jälkeen työasiat punkevat päälle, harrastuspuolella on pienimuotoinen katastrofi, yksi opiskeluprojekti pitäisi saattaa päätökseen ja parista muusta kurssista niinikään, ja sitten päättää mitä tekee ensi vuoden aikana opintojen osalta (viikko aikaa, tosin kurssit taitavat olla jo alkaneita, en ole edes uskaltanut katsoa).

Tänään mies otti ruokajuomaksi viiniä, joka on ollut kaapissa varmaankin sen puoli vuotta. Rieslingiä, josta silloin joskus pidin oikeastikin. "Joutui" juomaan sen koko pullon yksin, tosin varmisti että sinä et kai ota. En voi kieltää, etteikö tuossa tilanteessa olisi käynyt joku haikeus mielessä. Tosin - nyt kun mietin - olin päättänyt tehdä erikoishyvää ruokaa niin kuin "silloin joskus", siis sellaista jota tehdessä kuluisi viiniä ja jota syödessä kuluisi. Mietin jopa eilen aineksia hankkiessani, että pitäisikö hauduttaa viinissä mutta päädyin, että en viitsi rahdata sitä viiniä. Nyt kun mietin, niin selviä juomisen petaamisen merkkejähän tuossa oli - onneksi en sortunut.

Joku merkki tuossa yllä on kai sekin, että pistin tuon joutui lainausmerkkeihin. En editoi sitä pois, vaikka mieli tekisi - se kuitenkin oli näemmä minun ensimmäinen ajatukseni tuosta.

Selvästikin tätä asiaa on syytä työstää.

Kehän kiertämistä

Jostain syystä viime päivinä alkoholismiin ja raitistumiseen liittyvät asiat ovat pyörineet mielessä. Ehkä tämä kuuluu tähän raitistumisen prosessiin, joku puolen vuoden rajapyykki? Viime yönä nukuin kolmisen tuntia, uni vain ei tullut ja nousin puuhailemaan muuta.

Jotkut oman juomisen kuviot muistuvat mieleen ja hävettävät. Samoin muistikuvat palautuvat raitistumisen alkuviikkoihin ja niihin tuntemuksiin. Varmaankin tämä on hyödyllinen ja tarpeellinen vaihe, ainakin nuo mielikuvat ovat nimenomaan alkoholin negatiivisia vaikutuksia.

Välillä mietityttää, onko jotain jota on tullut kokonaan tuhottua omalla juomisella. Sellaista ei ole tullut mieleen, mutta onko se vain itsesuojelua, vai onko todella niin. Olenko itsekään ehjä?

Keväällä olin kovin uupunut lopettamisen alkuviikkoina, suorastaan saamaton ja älylliset suoritukset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Mietin, että onko nyt alkamassa samanlainen vaihe. Vai oirehdinko valmiiksi, minun pitäisi päättää kirjoittaudunko täksi lukukaudeksi poissaolevaksi vai jatkanko opintoja tänäkin sykynä.

Kyllästyttää. Ei raitistelu, eikä ole juomishimoja (ainakaan vielä), mutta kyllästyttää se että tuntuu että välillä ei saa otetta omista tuntemuksistaan ja muiden odotuksista.

Elokuvia

Katselin Sovinto-elokuvan. Rankka kokemus, alkoholismilla on monet kasvot. Elokuva päähenkilö on nainen, joka lapsuudessaan kärsi vanhempiensa alkoholismista, ja kohtaa äitinsä monen vuoden jälkeen tämän kuolinvuoteella, ja siinä ohessa joutuu kohtaamaan muistonsakin.

Itsekkäästi ajattelin, että onneksi ei noin, onneksi en mennyt noin pohjalle, onneksi lapseni eivät ole nähneet minua täysin sekavassa humalatilassa kuin enintään yhden käden sormien verran laskettuna (niistäkin jokaisen muistan ja niitä häpeän, tai siis muistan välähdyksiä, niiltä kerroilta kun on muisti yksityiskohdista mennyt...).

Ja edelleen itsekkäästi muistin sen yhden lopettamissyyni: halun ottaa tulevaisuus haltuun, ja olla läsnä myös mahdollisten lastenlasten arjessa.

Alkoholistinakaan en osaa vastata kysymykseen miksi: mikä saa ihmisen juomaan niin että hän unohtaa itsensä, laiminlyö tärkeimpänsä, omat lapsensa? Tavallaan sen ymmärrän, muistan viime viikonlopun tuntemukseni ja muistoni juomisesta, mutta eihän sitä järjellä pysty selittämään. Itsensä huijaamista päihteet ovat, ja minun on yhä vaikeampi ymmärtää miksi itseäni petkutin.

Mikä on tärkeää

Keväällä kuuntelin koiria lenkittäessä jonkin aikaa Ylen podcasteja (kyllästyin kun niiden siirtäminen kuunneltavaksi oli aika työlästä, tai sitten en vain osannut). Yhdessä ohjelmassa - en muista nimeä - oli haastateltavana joku mies - en muista nimeä, pitäisi, suunnilleen saman ikäinen kuin minä, ja pyöri osin samoissa opiskelijaympyröissä.

Miehellä oli mennyt aika lujaa noiden vuosien jälkeen (sekä taloudellisesti että alkoholin parissa). Jonkinlaisessa hoidossakin hän ilmeisesti oli ollut (se ei tullut esille, tai sitten en muista - se ei kuitenkaan ole olennaista). Tuon lopettamisen tukena hän on käynyt ahkerasti tukiryhmässä (viikottain, ainakin) - ohjelmasta ei selvinnyt, oliko tukiryhmä AA vai kenties joku A-killan juttu tai jopa joku yksityinen (onko sellaisia?).

Se, mikä ohjelmasta jäi kuitenkin mieltä pohdituttamaan oli herran elämän keskeisten asioiden tärkeysjärjestys. Asiaa kysyttäessä hän kertoi, että oli edellisessä haastattelussa vastannut tukiryhmä, perhe ja työ. Vaimo oli tätä kommentoinut kotona, ja sanonut että ei hänen tarvitse huijata. Niinpä hän vastasi nyt, että tukiryhmä, työ ja kolmanneksi perhe.

Tuo tukiryhmä yllätti. Minä olen osallistunut vain virtuaaliseen tukiryhmään, ajoittain useinkin. Monet tarinat ovat olleet minulle tärkeitä kun olen etsinyt tietä pois alkoholin pauloista, mutta ei minulle silti tuo virtuaaliyhteisö tulisi mieleen pohtiessani elämäni tärkeitä tekijöitä. Tässä tapauksessa tuo tukiryhmä oli varmaankin saanut ystävien roolin - taisi olla niin, että hän oli pyörinyt siinä jo useita vuosia, ja varmasti raitis keskustelu elämän perusasioista ystävien kesken muuttuu vähitellen hyvin tärkeäksi. Siinä ryhmässä voi analysoida elämäänsä eri tavalla kuin asianosaisten - perheen - kanssa. Eli tavallaan luulen ymmärtäväni tuon tärkeyden. Tavallaan.

Onneksi en ole julkkis, eikä minulta tuollaista kysytä. Perhe ja työ, ne minun olisi helppo sanoa, tuossa järjestyksessä. Asiaa pohdittuani olen varma, että rehellisesti järjestys olisi vieläpä tuo - olen nimittäin sitä joutunut pohtimaan, kun tuo haastattelu jäi hiertämään mieltä. Ehkä jopa niin, että tuo järjestys on vahvistunut raitistumisen jälkeen.

En tiedä mitä vastaan siinä vaiheessa kun lapset ovat lentäneet pesästä ja ydinperhe pienenee minuun ja mieheeni. Voi olla, että järjestys muuttuu, tai rinnalle/ohi tulee lasten perheet. Kolmas tärkeä asia onkin sitten vaikea. Mietin mökkeilyä ja luontoa, retkeilyä (lasken koirat tietyllä tavalla perheeseen kuuluviksi), tiettyjä ystäviä, muuta sukua, opiskelua, kotia, terveyttä... Ja pakkohan se on myöntää, että nettiinkin minulla on riippuvuus, ja siinä mielessä se kai pitäisi nostaa kärkeen vaikkei järin hohdokas "top-3"-listaan kuuluja ole (vielä vähemmän hohdokas kuin tukiryhmä...).

Kuten sanottu, onneksi en ole julkkis...

Levottomuus ohitettu

Kirjaan nyt tännekin, että se levottomuus ja ahdistus meni ohi, tavallinen olo nyt. Ei euforiaa, vaan sitä tavallista. Elämää.

Ohimenenminen on tärkeä huomata, siinä kuin se tuleminenkin. Ahdistuksen ja pelon pysyminen olisi oire jostain vakavammasta, syvemmästä masennuksesta kenties. Vielä voi - silloin kuin "ahistaa" - ajatella, että viimeistään parin päivän kuluttua on taas helpompaa.

Eikä juuri nyt ole edes tarvetta unohtaa mitään. On hyvä olla läsnä.

Riskejä

Eilistä ahdistusta purkaakseni kävin iltaleffassa.

Hämärtyvän keskustan ja terassien ohi kävellessenäi "ymmärsin" retkahduksen riskin. Muistin, mikä oli se tunne olutlasin ääressä: unohdus. Mahdollisuus unohtaa ne kaikki odotukset joita itseen kohdistuu, mahdollisuus antaa asioiden olla ja mennä. Vapaus. Valheellinen unohdus. Näennäinen vapaus.

Ymmärsin myös, miten se retkahdus saattaisi tulla. Ei kuvitelma siitä, että osaisi hallita, vaan vain tunne että ei jaksa enää, haluaa sen hetken unohduksen ja vapauden. Tai oikeammin, luulee että ei jaksa.

Hyvä sinänsä, että nuo tunteet tulivat nyt kun juomattomuus on vielä hallussa. Ehkä tuollaisiin hetkiin valmistautuminen on ollut taustalla kun olen vatvonut tätä juomattomuutta ja juomista väsymiseen asti (joskin lomalla oli vähän taukoa siitäkin).

Säiäkhdyttivät nuo ajatukset ja muistot sen verran, että kävin ajatuksissani läpi tätä mennyttä 166 päivää. Minulle oli tärkeää muistaa tuo unohduksen hetkellisyys ja valheellisuus, ja se, kuinka pidemmän päälle se olo vain pahenee ja pahenee. Ja sekin tieto, että juominen palaa nopeasti siihen mihin se jäi, eikä siihen mitä se oli lopetusvaiheessa 20 vuotta sitten.

Kotiin tullessa tajusin, että olen täydellisen väsynyt, leuat olivat mennä sijoiltaan jatkuvasta haukottelusta. Toissaöinen uni jäi katkonaiseksi, näemmä väsymys on vaarallista, kuten viisammatkin ovat todenneet.

Nyt pitänee panostaa siihen, että myös työ-, harrastus- ja opiskelupuolelta löytyisi niitä positiivisia fiiliksiä. Jotain kummallista tässä vielä on: ainakin luulen pitäväni töistäni (joskaan en ihan kaikista työtehtävistä), ja harrastusten ja opiskelun pitäisi olla vapaaehtoista. Onko suoriutumisen tarpeeni niin kova, että se ajaa onnistumisen tunteiden yli?

Ahdistuspäivä

Tänään on näemmä Ahdistussunnuntai. Semmoinen, jota joskus pakenin oluen ääreen jonnekin piiloon, muka asioille (olipa kätevää, kun sunnuntaista tuli shoppailupäivä, sai sen varjolla käytyä yksikseen sunnuntaina "kaupungilla").

Miksi? En tiedä. En tunnista, mistä tämä ahdistus tulee, ei juuri nyt ole tapahtunut mitään erikoista. Töihin paluu viime viikolla, ja työt kaatuvat päälle, ihan niin kuin ennenkin. Hesarissa oli viime viikolla juttu pitkien työpäivien ja alkoholismin kytkeytymisestä toisiinsa (pistin linkinkin tuonne vasempaan reunaan). Harrastuspuolella paineita, opintojen osalta pitäisi päättää syksyn ohjelmasta. Ehkä se on tätä, tuntuu että minulta odotetaan liikaa (tai no, odotan itse, vaadin itse, mutta en ainoastaan itse).

"Pääsin" seuraamaan juomistakin. Poikkeuksellinen tapahtuma: pari miehen vanhaa tuttavaa kävi meillä mökillä. Poikkeuksellinen sikäli, että ei ollut heitä pitkään aikaan nähnyt, ja minäkin lähinnä ohimennen jossain juhlissa. Minulle olivat sen verran vieraita, ettei juomattomuuteni herättänyt mitään ihmettelyä, ja tietysti saunoivatkin miehet keskenään.

Erityinen poikkeuksellisuus tilanteessa oli se tietynlainen humalahakuisuus, mieheni joi muutaman viskipaukun ja useamman oluen, vieraat sitten vielä enemmän.

Kummallinen kokemus seurata ihmisten humaltumista itse täysin kirkkain aistein. Humalaa en tuossa(kaan) tilanteessa itselleni kaivannut, ja savunhajuinen viski nenäänkin tuntui epämiellyttävältä, vaikka muistan siitä joskus (muka) pitäneeni. Voihan se ahdistus tuohonkin tapahtumaan liittyä, epämääräiset tuntemukset omista juomisista, morkkis, kolkuttelevat pintaan nousua?

Aamulla (minullakin) lievästi paha olo, aavistuksenomainen päänsärky. Krapulaoireet ilman viinaa?!!

Hammasta särkee. Sekin vielä.

Kesää ja lomaa

Loma päättyy tänään, töihin ja velvollisuuksiin paluu tuntuu juuri nyt raskaalta. Oire jostakin, jolle on tehtävä jotakin?

Viime päiviin mahtuu kaikenlaista, herätystä yöllä murehtimaan ja huolehtimaan muista. Oliko keväinen "yhtäkkinen" raitistumisen tarve myös alitajunnan viesti itselle, että en pysty auttamaan muita jos jatkan uimista alkoholissa?

Kokonaisuudessaan kuitenkin kesä on ollut helppo, suorastaan nautinnollinen. Muistan, että silloin joskus, ihan alussa, olin aika varma että kesästä ja terassioluista erossa pysyminen olisi vaikeaa. Niin väärässä sitä voi olla :-) Minulle tästä täyskäännöksestä on tullut paljon voimaa. Tekemisen ilon ja oman itsen uudelleen löytäminen on tuonut paljon enemmän mielihyvää kuin alkoholi ikinä.

Muutos on melkoinen. Vielä viime kesänä sitä ajatteli, että loman huipentuma on "lasillinen" (pullollinen) kylmää riesling-valkoviiniä, tai muutama olut saunomisen yhteydessä (riitti, että mies saunoi). Nyt nautin jopa kantovedellä tiskaamisesta ja hoidan sen mieluiten itse. Hyvä mieli ja nautinto tulevat maalatuista ikkunanpokista ja tiilenpunaisen sävyn saaneista isovanhempien vanhasta puupöydästä ja penkeistä. Tuo hyvä mieli pysyy, toisin kuin sen valkoviinin. Vaikka koukuttavaa on tämä maalailu ja kunnostelu, katse on jo kääntynyt seuraavaan projektiin, joka loman loputtua joutunee odottamaan.

Alkoholiin liittyvän unen näin toisenkin, sen retkahdusunen jälkeen. Unessa olimme vertaistukipalstan nimimerkkien kesken organisoineet tapaamisen - olutravintolaan! - tosin alkoholittomien juomien parissa kuitenkin. Kävi ilmi, että noiden noin viiden nimimerkin takana oli kaksi naapuriyksikön työntekijää, ja heistä toinen motkotti erityisesti, että työnantaja ei anna osallistua moiseen tapaamisen työajalla, sen kun olisi tärkeää alkoholittomuuden kannalta. Olin vaikeassa tilanteessa: tavallaan esimiesasemassa heihin nähden (siis hierarkkisesti, jos sillä nyt on merkitystä), ja virallinen minäni mietti itsekseen että en minäkään antaisi mennä raittiustapaamiseen olutravintolaan työajalla, mutta ääneen puhuva minäni kehotti keskustelemaan luottamusmiehen kanssa ja pyytämään häntä hankkimaan linjaukset moisille tilaisuuksille niin ettei jouduta tapauskohtaisesti niitä setvimään...

Mistähän tuokin uni oli kertovinaan? Kiinnijäämisen häpeä ei tuossa noussut mitenkään vahvasti esille, vaikka lievä nolous tilanteeseen liittyikin. Aina silloin tällöin olen pohtinut sitä, pitäisikö työpaikallani enemmän ottaa puheeksi alkoholin käyttö erityisesti niiden kohdalla, joilla se juhlissa/juomistilanteissa näyttää säännöllisesti ylittävän "normaalin" käytön.

Tuota kirjoittaessa muistin päätökseni monen, noin kymmenen, vuoden takaa. Kun siirryin esimiesasemaan, mietin (ja muistaakseni jopa päätin), että työpaikan yhteisissä juhlissa ei juuri alkoholia voi käyttää kun pitää olla esimerkkinä. Tuon ajatuksen taustalla oli se, että muutamaa vuotta aiemmin olin työpaikan juhlissa kerran juonut itseni autettavaan tilaan. Totesin, että samaan jamaan ei esimies saa joutua. Tapahtuma ei toistunut, mutta tein myös niin että parina viime vuotena jätin osallistumatta yhteisiin rientoihin kontrollin menettämisen pelosta. Niissä tilaisuuksissa, joihin on ollut syystä tai toisesta ollut pakko osallistua, oli juomismäärien tarkkailu suorastaan tuskallista (siis siinä vaiheessa, kun alkoholi oli jo "selvä" ongelma, mitä se ei vielä esimiesurani alussa ollut - juomiseni oli varmaankin alkoholismia oireilevaa, mutta viikottaiset ja kuukausittaiset määrät olivat pieniä, eikä alkoholi silloin hallinnut ajatuksiani toisin kuin viime talvena).

Kävin vakoilemassa tuosta oikean reunan laskurista: 158 alkoholitonta päivää. Vielä 25, niin takana on puoli vuotta. Nopeasti on aika mennyt.

Elämää, ei sen enempää...

Kaupungissa taas käymässä, netinkin ääressä.

Raitistuminen on nyt viime päivinä pyörinyt enemmän mielessä, ajatuksiin on pulpahtanut myös muisteluita omasta juomisesta, ja myös ajatuksia nykytilanteesta. Edelleen tuntuu, että se on jotenkin kaukaista pahaa unta, riippuvuus tuntuu oudolta kunnes muistelee niitä lopettamisen ensimmäisiä päiviä.

Juomisunen näin sen jälkeen, kun miehen kanssa puhuttiin juomattomuudestani, vähäsen. Hän sai vihdoin hätäisesti tokaistua suustaan sen kysymyksen, vähän kuin muun keskustelun ohessa, että niin sinä et juo, miksikähän niin. Se tuli kuitenkin vähän yhtäkkiä, en varautunut, ja pelkurina puhuin terveyssyistä ja huonosta perimästä (sokeritaudit ja muut), laihduttamisesta ja siitä, että jotenkin oli ruvennut kyllästyttämään koko homma. Ei yhtään valheen sanaa. Jotenkin nytkin mietin, että hyvä näin: en oikein tiedä, miksi lataisin nyt hänen niskaansa kaikki ongelmani, hänellä on ongelmia muutenkin ratkottavanaan oman sukunsa puolella, eikä tunnetaiteilu ole hänen vahvoja puoliaan. Enkä tunne kaipaavani mitään erityistä tukea hänen taholtaan. Mutta en vielä sulje pois sitä, että joskus asiasta puhuisin. Saa nähdä.

Seuraavana yönä sitten tuli se retkahdusuni. Hassu. Siinä työtoverini oli jostain syystä meillä kylässä, sillä oli jotain asiaa mieheni kanssa (eivät edes tunne toisiaan), ja minä kävin vähän väliä salaa naukkailemassa jotain ja mietin kuumeisesti, että jokohan haisen niin että huomaavat. Keittiöpsykologi kai sanoisi, että tuossa unessa olivat ne juomisajan pelot: se, että jäisin töissä tai kotona kiinni asiasta. Ihmismieli on kummallinen, en ihan ymmärtänyt miksi juuri tuo työkaveri oli siinä unessa, ei ollut sellainen jonka kanssa olen paljon tekemisissä, tai jonka kanssa olisin edes ikinä ryypännyt.

Eilisiltana kävin elokuvissa katsomassa tuoreen hömppäelokuvan yksikseni, en saanut ketään teineistäkään mukaani (ymmärsivät etukäteen - ihan oikein - arvioida tuotoksen ei-niin-kovin-hienoksi-kokemukseksi). Huolimatta elokuvan yllätyksettömyydestä poistuin sieltä kovin hyväntuulisena, hitusen palellen kävelin iltabussipysäkille, ja ihmettelin hyvää, suorastaan energistä oloani. Tuntui nuorelta, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Tajusin kyllä, että kävin paljon elokuva-arkistossa erityisesti ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoden jälkeisinä kesinä ennen kuin ryhdyin seurustelemaan, kesätöitä ei riittänyt koko kesäksi ja olin kesäyliopistossakin. Noihin kesiin ei alkoholi vielä kuulunut. Ehkä tuo tunne tuli siitä, että olen nyt  ollut samalla tavalla utelias ja kiinnostunut kesäisestä Helsingistä, maisemista ja rakennuksista, ja toisaalta "vapaana" kun lapset ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että eivät edes suostu viihtymään seurassani jatkuvasti.

En voi kuin nauttia edelleenkin näistä olotiloista. Olut terassilla ei houkuttele vieläkään (jossain vaiheessa ajattelin, että se ehkä on se isoin retkahdusvaara): kylmä kivennäisvesi virkistää paremmin, ja vaikkapa Kauppatorin kahviterasseilta voi tarkastella elämän hulinaa mielin määrin.

Matkalla vai perillä

Pari edellistä viikkoa kulunut pääosin mökillä, nyt käväisemässä kaupungissa pyykkiä pesemässä ja hoitamassa asioita, takaisin taas tänään. Netti toimi mökillä huonosti, ja tuntui että oli niin paljon tekemistä ettei aikaa riittänyt aktiiviselle raittiuden harrastamiselle.

Mökillä mies tarjosi hörppyä maistiksi uudesta oluesta, oli kuulemma hyvää. En uskaltanut maistaa, en jaksa ruveta säätämään sitä voiko maistaa yhden vai kenties kaksi hörppyä ja kuinka isoja, ja miksei sitten maistaisi sitä kolmatta. Helpompi näin. Ystävällisyyttähän hän, samalla tavalla on maisteltu uusia makuja yhteisesti koko yhdessäolomme ajan. Tavallaan sääli. Toisaalta: on noita oluja vuosikymmenten mittaan maisteltu varmaan satoja, ja tuskinpa yhdenkään makua tunnistaisin jos pitäisi uudestaan maistaa.

Eilisaamuna mittailin Punavuoren ja Hietalahden katuja. Paljon kauniita taloja,  enkä muistanut milloin viimeksi niitä  olen katsellut.  Paljon kapakoita, tai olutravintoloita. Viime kesänä vastaavassa  tilanteessa olisin varmasti poikennut niistä jossakin - ja  missannut sen tunteen, joka kauniista taloista tuli. Mietin taas, että mikä kapakoissa oikein viehättää, ja edelleen tuntui että se oli se irrallisuuden, oman ajan ottamisen tunne, tietynlainen ulkopuolisena maailman - omansakin - tarkkaileminen.

Siitä oli sitten helppo muistaa, että ei tuo tunne vaadi seurakseen alkoholia. Oikeastaan se tulee paremmin juuri liikkeessä, matkalla, tarkkaillen muuttuvaa maailmaa ja maisemaa. Yksin kulkiessa ei tarvitse edes puhua, tai  pelätä seuraan tunkeutujia. Kapakassa sitä on ikään kuin perillä, pysähdyksissä, jumissa. Sopi se tietysti alkuvuoden tunnelmiin, jolloin tuntui että olin jumissa töiden ja harrastusten ja opintojen ja perheen puristuksissa - ehkä siihen ei mahtunut tuota matkallaolon tunnetta, vaan vain "perilläoloa", tästä ei enää eteenpäin -tunnetta.

Toki pysähdyin baariin, jäätelöbaariin, söin jäätelöannoksen, sen perinteisen jossa on suklaakastiketta ja kermavaahtoa ja pähkinärouhetta. Sopivasti syntisyyden tunnettakin: näillä kiloilla moisia pitäisi välttää :-) Mutta jos edellisestä on noin kymmenen vuotta, niin sallittakoon.

Eilen vertaistukitarinoita lukiessa retkahdukset pysäyttivät. Hyvä muistutus, että niitä vaikeuksia voi tulla yllättävissä tilanteissa.

Jatkuva epävarmuus?

Tuoreessa Tiede-lehdessä (7/2011) oli artikkeli otsikolla "Onnistu luovuttamaan".

Tekstissä pysäytti monikin kohta, mutta erityisesti tämä, joka liittyi blogin aiheeseen eli raitistumiseen. Lainaan yhden kappaleen:

Poikamainen hätäily on pilannut monta lupaavasti alkanutta toipumista. Kuiville päässyttä alkoholista ja hänen lähipiiriään tietenkin ahdistaa, voiko raittiuden säilymiseen luottaa. Kun raitistunut ratkeaa ryyppäämään, epävarmuuden piina katoaa, mutta samalla häivää myös selvä pää. Raittiina pysyminen edellyttää jatkuvassa epävarmuudessa elämistä. Päivä kerrallaan ja vuositolkulla.

Hätäilyn vaara: sen kyllä  ymmärrän ja olen huomannutkin, varsinkin alussa monen on vaikea sietää niitä vieroitusoireita, jotka eivät niin selviä: väsymystä, ärtymystä, saamattomuutta jne. Ja ymmärrän senkin, että ainakin syvemmälle vajonneiden alkoholistien läheisiä ahdistaa luottamuksen puute (minun miestäni ei taida, kun kerran vielä ehdottaa kuohuviiniäkin).

Mutta: ei epävarmuuden piina ratkeamiseen katkea. Ja protestoin vahvasti myös tuota vuositolkulla jatkuvaa epävarmuutta. Tässä(kin) kirjoituksessa on taustalla mielestäni vanhanaikainen alkoholismin ja alkoholistin kuva: vain sen, joka on käynyt todella rankasti pohjalla ja harrastaa esim. tuurijuoppoutta. Kuka "tavallinen alkoholisti" enää haluaa raitistua, kun  lehdessäkin uhkaillaan jatkuvalla  epävarmuudessa elämisellä?

Otsikko "onnistu luovuttamaan" on kyllä hyvä. Luovutin alkoholista.

Siivousta

Jotain piti tehdä. Siivosin kaappiani, alkaa pursuta yli äyräidensä eikä mitään meinaa löytää.

Ikävä löytö. Löysin tyhjän kaljatölkin, ihan omin käsin piilottamani.

Päällimmäinen tunne ei ole ylpeys. Kuka tässä asunnossa on asunut, ja missä ihmeessä minä silloin olin?

Kaappi tuli kuitenkin siivottua, ollaan siitä tyytyväisiä :-) 

"Minä ja viina"

Hesarin loppupäähän kätkeytyi juttu kohtuukäyttöön siirtyneestä Juhasta. Artikkeli näemmä päätyi myös Hesarin nettisivujen ilmaispuolelelle otsikolla "Nykyään kaksi lasillista riittää". Tuo on osa artikkelisarjaa, joka oli tituleerattu "Minä ja viina", osa 4; aiemmista osista löysin vain osan 1, jonka myös muistin lukeneeni. Käsitteli sitä, miten työpaikalla käsitellään hoitoonohjausta ja päihdeongelmaisia.

Mielenkiintoinen tämä Juhan juttu sikäli, että vaikuttaa samantapaiselta juopolta kuin niin moni muukin, tai kuin minä silloin kun viikonloput vielä riittivät juomisharrastuksen hoitamiseen. Hän on havainnut käytön vähentämisen hyvät puolet, ja juominen on keskimäärin hanskassa.Pari merkittävää lainausta:

"Ajattelin, että minulla on oikeus rentoutumiskeinooni, vaikka se tarkoitti sitä, että olin kotona usein itsekäs ja poissaoleva. En osallistunut perheen asioihin niin paljon kuin olisi pitänyt."

ja

Hän pakeni nousuhumalan avulla tunteitaan.

Miltäkö tarina tuntui? Kateutta en itsestäni löytynyt, ei minun tällä hetkellä tee mieli edes sellaista että "kaksi lasia viikonloppuisin". Uteliaisuutta kyllä. Mietin, että miten hän uskaltaa - eikö hän pelkääkään, että määrät kuitenkin salakavalasti kasvaisivat?

Alkoholin käytön muisteluita

Intouduin valmistelemaan yhden lapsen juhlapäivää (sukulaisia tulossa). Tykkään ruoanlaitosta, ja olen nyt väkerellyt pakastimeen kaikenlaista pienistä karjalanpiirakoista alkaen (terapeuttista niitäkin on rypytellä). Näillä helteillä ei oikein voi säilyttää kuin pakastimessa, joten teen sellaista joka pakastamisen kestää (ne tuoreet sitten samana päivänä).

Useamman kuin yhden kerran muistui mieleen, miten jossain vaiheessa tuo väkertäminen vaati tuekseen viiniä, tai ainakin piti ahkerasti käydä lepuuttamassa jalkoja olutlasin kanssa istuen. Nyt kun noista ajoista on aika jättänyt, tuntuu se oudolta. Miksi ihmeessä se istuminen vaati sen olutlasin? Kyllä vesilasi ja hyvä kirja siihen riittävät.

Vähän tietysti harmittaa, että pitääkö sitä nuo ikävät muistot muistaa ensimmäisenä (tosin kai se tukee sitä, että pysyttelee irti). Tuleva sankari kävi ihmettelemässä, että miksi minä "stressaan" (näen vaivaa, hänen kielellään) näistä juhlista. Silloinkin kun he olivat pieniä, lastenjuhlissa ei ne kaverit aina edes maistaneet kaikkea ja paljon jäi yli. Hyvä että muistutti, tuli mieleen mukavampiakin muistoja oman äitiyden uralta... Kerroin, että ei minua se tekeminen stressaa, minusta tuntuu hyvältä tehdä jotain "näkyvää", ja onhan ne herkut kivoja, kun on juhlat.

Mikä oli se, joka ajoi hakemaan lisäiloa alkoholista, iloa joka ei sieltä lopulta kuitenkaan löytynyt?

Yksinäinen alkoholisti

Julkisuuden henkilöiden - kuten Myllylän - alkoholismidraamat kiinnostavat, vaikka niitä draamoja lähempääkin löytyy. Joku siinä on, enkä aio moralisoida itseäni siitä että jotenkin tämä Myllylänkin kohtalo tuntuu kovin surulliselta. Pistää pohtimaan.

Iltalehti onnistui kerrankin artikkelissaan "Yksinäinen loppu": "Mika Myllylän ympärillä riitti porukkaa, mutta yksinäisyyttä baaritutut eivät poistaneet." Osalla meistä alkoholisteista taustalla on voimakas halu olla sosiaalinen, mutta toisaalta pelko olla sitä, ja kaljan voimalla sitten uskaltaa / osaa olla porukassa mukana. Yksinäisyyden pelko saa jatkamaan juomista, vaikka järki vihjaisikin muille teille.

Pohjimmiltaan juominen taitaa olla ainakin jonkun vaiheen jälkeen aika yksinäistä puuhaa. Toki sellaisilla kuin minä, jotka hakeuduin mieluiten ongelmajuomaan yksin ja piilossa, oli se aina yksinäistä.

Mikä olisi se viisasten kivi, jolla ihmiset saadaan yhteen ilman alkoholin voimaa? Vapauden ja vapautumisen nimissä tapahtunut kehitys, että joka ainoassa yleisötapahtumassa tarvitaan se kaljateltta, on vienyt kehitystä vielä hullumpaan suuntaan, ikään kuin ei enää luotettaisi siihen että ihmiset osaavat olla keskenään myös ilman viinaa. Raadollisesti tietysti kyse on  bisneksestä: valtavan voittoisia lienevät nuo kaljateltat, eihän niitä kukaan huvikseen pystyyn pykää. Jos asiakkaat loppuvat, loppuvat teltatkin.

Myllylän(kin) kohdalla tuo yksinäisyys surettaa. Putous juhlitusta sankarista säälittäväksi juopoksi on valtava. Vastaavia pudotuksia tapahtuu lehtien otsikoiden ulkopuolella varmaankin päivittäin, tosin sankarin sädekehä on saattanut säteillä vähän pienemmälle piirille kuin koko kansakunnalle, mutta henkilön tasolla silti pudotus on yhtä paha.

Tunnustan, että tätä kohtaa alkoholismia en täysin ymmärrä. En sitä, mikä ajaa juomaan vielä senkin jälkeen kun on saanut "valaistumisen" ja ymmärtänyt, että juomisessa ei varsinkaan omalla kohdalla ole minkään valtakunnan järkeä, ja elämä on helpompaa ilman. Ehkä onnistuin lopettamaan ajoissa ja irtipyristely oli vielä helpompaa, tai ehkä se "naksahdus" aiheutti viinanhimon häviämisen.

Pohjaltakin kuitenkin jotkut nousevat, kuka minkäkin ihmeen voimalla. Mikä olisi se taikakeino, jolla saisi ihmiset ymmärtämään, että voivat elää täyttä ja onnellista elämää ihan ilman alkoholiakin, ja saada löytämään se oma henkilökohtainen toipumisen ihmeensä ja reittinsä? Ja millä saada erityisesti riskiryhmät laitamineen kuulemaan se viesti?

Kynttilän kuva: http://www.gratefulness.org/

Oikeus juoda

Yläreunan uutisotsikoissa juoksee noita alkoholiaiheisia artikkeleita, google-syöte. Silmään pisti Iltalehden "Oi mutsi, mutsi..:". Piti lukea, vaikka ajatus on muualla.

Pari lainausta:

Suomalaiseen kulttuuriin kun nyt kuitenkin kuuluu ajoittainen reipas alkoholinkäyttö, eivätkä likikään kaikki äidit tiedä raskaudestaan heti varhaisvaiheesta alkaen. 

Ja

Moralisoimalla kysymystä ei siis voida ratkaista. Ei myöskään ole inhimillistä (eikä järkevääkään) tuomita alkoholiongelmaisia äitejä, koska se johtaa vain enenevään salailuun ja syyllisyydentuntoihin. Sen sijaan terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ammattilaisilla pitää olla rohkeutta puuttua ja ottaa aihe puheeksi. Suomessa on perinteiseti vallinnut viinan suhteen maton alle lakaisemisen kulttuuri, sen on muututtava, jos syntyvien FASD-lasten määrä halutaan laskuun. Puuttuminen on välittämistä, vaikeneminen on välinpitämättömyyttä!

Jälkimmäinen on lähes yhtä naiivia tekstiä kuin mihin itse kykenisin. Kyllä se maton alle lakaisemisen kulttuuri on ihan jokaisen viinankäyttäjän päässä, ei "viranomaisilla". Neuvoloissa ehkäpä jo tuo juomisasia otetaan esille, ongelma on se että jatkuva ja varsin runsas alkoholinkäyttö on monessa piirissä hyväksyttävää, lähes ihailtavaa. Kirjoittaja tuntuu olevan sitä mieltä, että ajoittainen reipas alkoholinkäyttö on ihan ok.

Neuvolassa eväät on aika vähissä, jos koko muu lähipiiri tukee juomista ja näyttää sille mallia. Valitettavasti.

Itse kysymys on toki moraalisena ongelmana erittäin vaikea, mutta ei siitä selviä sysäämällä vastuuta terveydenhoitohenkilökunnallekaan.

 

Parempiakin päiviä...

Jotenkin nämä lähipäivien uutiset ovat synkeitä. Alkoholilla ja päihteillä on osuutta - muodossa tai toisessa - niin moneen ennenaikaiseen kuolemaan.

Aamusella olin jonottamassa terveyskeskuksessa lapsen kanssa lääkärille. Silmään pisti useitakin päihdevalistusmainoksia, ja olin yllättynyt: niissä oli ihan fiksu ja positiivinen ote. Kysymysten muodossa haastettiin ihminen ajattelemaan itse, ja sivulauseessa todettiin, että päihdeneuvontaakin saa. Painavan lastin kanssa sieltä kuitenkin lähdettiin: lähete jatkotutkimuksiin muualle. Sydämessäni pelko pyristeli lähemmäksi pintaa, ja on tässä päivän mittaan itsepintaisesti muistutellut itsestään. Yritän vastata, että pelkäämällä eivät asiat ratkea eivätkä muutu, nyt pitää vain odottaa. Todennäköisestihän pelkään turhaan.

Töihin piti tulla pariksi päiväksi, mutta se oli sovittukin jo aiemmin. Turhaa säätämistä asioiden kanssa, mutta sellaistahan se on - kaikkia eivät tehdyt ratkaisut tyydytä.

Harrastuspuolelta tuli kasvoille märkä rätti, ihmeellinen reaktio ja haukut - perusteettomat, tietenkin :-) - yllättävältä taholta. Ymmärrän, että ihmiset turhautuva kun joku "oma juttu" ei suju juuri niin kuin ajattelee, mutta eikö sentään pitäisi käyttää hitunen harkintaa miettiessään kenet haukkuu, eli ei nyt haukkuisi ainakaan sitä, joka ei asialle olisi edes mitään voinut. Onkohan naisellinen ominaisuus, että perusteeton ja väärään henkilöön kohdistuva kritiikkikin tuntuu pahalta? Tai ainakin pitää työskennellä, että pääsee sen yli. Toistaiseksi olen pidättäytynyt vastahyökkäyksestä, sitäpaitsi tässä mielentilassa en muutenkaan jaksaisi.

Mitäs tästä päivästä voisi oppia? Se, mitä minun sisälläni tapahtuu, tapahtuu minun sisälläni. Aurinko paistaa, ihmiset elävät ja kuolevat, pelkäävät ja rakastavat, itkevät ja nauravat. Minun vallassani ei ole noita muita muuttaa. Ehkä on parempi että nämä tulevat nyt kaikki kerralla, onpa sitten hoidettu ja edessä voi olla taas kivempia päiviä.

Julkisesti raitis

Pohdin erinäisistä syistä sitä, miksi alkoholin nauttimattomuus julkisissa tilanteissa "pelottaa" tällaisia alkoholiongelmaisia kuten minua, ja näemmä hyvin monia muita.

Erilaisuuden pelkoa ja "huomion herättämistä" pohdiskelin muistaakseni jossain aiemmassa raitistumisen vaiheessa. Kuulostaa nyt minusta(kin) tekosyyltä. Miten sitä on muka helpompi juoda jopa liikaa muiden seurassa ja siten nolata itsensä, kuin jättää juomatta? Onko se pohjimmiltaan sitä pelkoa, että paljastuu alkoholistiksi, henkilöksi joka ei kykene hallitsemaan alkoholin käyttöään, siis oikeastaan luuseriksi. Ja onko tuo leimautumisen pelko kuitenkin vain ihmisessä itsessään, luulee että leimautuu ja että se leima on nolo?

Tunnen sekä työ- että vapaa-aikaympyröissä ihmisiä, jotka eivät alkoholia juo. Jotkut ovat olleet ottamatta "aina" (olen tuntenut nuoresta asti), eli todennäköisesti heillä ei ainakaan pitkää juomishistoriaa ole taustalla. Toki heillä saattaa olla ymmärrys potentiaalisesta alkoholismista, joka on ollut päätöksen taustalla - en tiedä. Niistä absolutisteista, joita olen vasta keski-iässä tavannut, en tiedä taustoja, mutta enpä muista että se olisi ikinä kiinnostanutkaan. Vaikka  jostakusta kuulisin, että piti lopettaa liikakäytön takia, niin ei kyllä ensimmäisenä eikä toisenakaan ajatuksena tulisi mieleen, että onpa huono ihminen kun ei alkoholin käyttöään hallitse. Ei edes silloin, kun itse join. Hallintaahan sekin oikeastaan on - ja fiksumpaa - että osaa olla juomatta. Hassua, että itsen kohdalla tuollainen "luuserius"-ajatus kummittelee taustalla.

Matalalla profiililla edelleen etenen, enhän minä yleensä vieraille kerro muistakaan sairauksistani. Sitäpaitsi asia tuskin oikeasti ketään kiinnostaa, itseäni vain. Ehkä tämä oman ajattelun harha on kuitenkin hyvä tiedostaa, varmuuden varalle. Voi auttaa jossain tilanteessa.

Kohtaamisia bussipysäkillä, osa 2

Istuskelen kotibussipysäkillä. "Suurkaupungissakin" tulevat vuosien mittaan lähitalojen kasvot tutuiksi, vaikkei heistä muuta tiedä kuin ne kasvot. Ja julkisen humalassaolon tiheyden.

Katua ylittää ja kohti kävelee tuttu hahmo. Vanha nainen, hento, kävelee kumarassa kepin kanssa, ei mielestäni kuulu kategoriaan "säännölliset juojat". Säätilaankin nähden pukeutunut vähän turhankin lämpimästi, mutta siististi, takkikin taitaa olla silitetty. Istahtaa viereen ja tuo mukanaan voimakkaan alkoholin hajun, ei ole kuitenkaan silminnähden humalassa. Herranen aika, haisinko minäkin noin selvästi? Vaihdetaan muutama sana, hengähdettyään hetken nousee jatkamaan matkaa.

Tien toiselta puolen huikkaa hänelle toinen tuttu hahmo, se viisikymppinen mies joka on "aina" tuiterissa. En näe häntä ikinä muuten kuin tuossa tilassa, iloisena ja nauravana, kaikkia tervehtivänä, parhaimmillaan kertoo jopa hauskoja juttuja. Positiivisuuden perikuva. Luulen, että en ole häntä ikinä nähnyt pahantuulisena. Onko olemassa ihmisryhmä, joka pystyy olemaan hyväntuulinen juoppo koko ajan, vai onko hänelläkin huonot hetkensä ja masennuksensa?

Alkoholismilla on monet kasvot.

Tunnustaminen

Tuli sattumoisin tänään vielä mieleen tuo kohtaaminen bussipysäkillä ja erityisesti se, että ääneen sanoin että oli pakko lopettaa juominen - se oli muuten ensimmäinen kerta, kun sen puhumalla julki toin. Ventovieraalle.

Joskus perustin fb:hen Alter Egon, nimimerkin, jolla pelasin paria Zyngan peliä. Farmvilleä tai Mafia Warsia tms pelanneet varmaankin tunnistavat sen, että noissa peleissä olennaista on laaja kaveripiiri, joka lähettelee toisilleen kaikenlaista roinaa. En halunnut oikeaa minääni moisille tekokavereille uhrata, joten siis pelasin jonkin aikaa tuolla "salanimellä", jonka tuuppasin useammallekin "add me" -palstalle.

Muutamaan ihan mukavaan tyyppiin törmäsin tuossa yhteydessä, ja kun huomasin että en ole pitkään aikaan ko peleihin koskenut (niihin kyllästyy, pelissä alkoi olla yhä tärkeämpää tuo roinan lähettely ja keräily, joka taas minusta oli tylsää), ajattelin että käyn sulkemassa tunnuksen & ennen sitä lähetän tuon roinan jollekulle, joka vielä pelaa.

Uutisvirrassa silmään pisti erään amerikkalaisen kommentti, jossa hän kertoi olleensa muistaakseni 25 viikkoa raittiina, ja että aika oli tuntunut kovin pitkältä. Hän esiintyi oikealla nimellään, ja kommentteja oli usealtakin ko henkilön ilmeisesti paremmin tuntevalta. Joku sitten kysyi suoraan että miksi, oliko taustalla sairaus tai muu, pitääkö huolestua. Hän vastasi, että ei, juominen alkoi vain mennä käsistä ja oli parempi lopettaa. Joku päätöstä sitten kehuskelikin, ja naljaili toiselle että tämänkin pitäisi.

Tuo ei kyllä minulta luonnistuisi, fb:ssä tunnustaminen siis. Eihän hän itseään alkoholistiksi sanonut, sanoi vain että alkoi mennä käsistä. Mutta kun mietin tuota bussipysäkkiepisodia, totesin että jotain vapauttavaa tuollaisessa tunnustamisessa on. Ja olen minä sitä sen verran miettinyt, että tiedän kyllä ne läheiset ihmiset, joille voin kertoa päätökseni kaikki taustat, jos asia edes ikinä tulee puheeksi.

Juoppo juopon tunnistaa

Bussipysäkillä, puolen päivän maissa, "kaukana" kotoa.

Nojailen katoksen reunaan, ajatuksissa niitä näitä. Penkillä istuu arviolta kolmekymppinen mies, nauttii oluesta. Hän aloittaa keskustelun, pohtii säätä. Puidaan sitä yhdessä, eri näkökulmista.

Sitten hän pääsee asiaan. Putki jäänyt päälle juhannuksesta, pitäisi löytyä katkopaikka. Tyttöystäväkin heitti ulos, vaikka hän oli tyttöystävää (raitis ihminen) tukenut vaikeina hetkinä. Eikä hän mennyt takaisin, vaikka tyttöystävä vartin päästä soittikin ja kehotti tulemaan sohvalle. Erityisesti harmitti, ettei tyttöystävältä herunut mitään katkaisua helpottavia pillereitä (kuulemma päihdehuollon ammattilainen, ei vain häntä osaa auttaa), eikä katkopaikkaa. Katkolle hakeutuminen pitäisi aloittaa terveyskeskuksesta, ja sinne saa ajan vasta keskiviikkona. "On kai niin paljon avuntarvitsijoita", hän pohtii.

Mietin, kerronko. Sanonko. Kerroin. Sanoin, että minäkin join, mutta oli pakko lopettaa. Ensimmäinen kysymys sai minut hämilleen: "montako vuotta". (En minä tiedä, liian monta.) Seuraavaan oli helpompi vastata: joinko joka päivä. Lopussa kyllä, sanoin. (Ehkä joku päivä unohtui välistä, mutta se oli varmaankin pakon sanelema vahinko.)

Vähän yritin olla rohkaiseva, mutta aika tyhjäksi ne puheet jäävät. Kerroin, että näin minun on parempi (mikä yllätys!). Tajusin, että ei minulla ole mitään oikeaa tietoa tuollaiseen tilanteeseen: onko tässä kaupungissa joku paikka, johon pääsee heti katkolle, tai edes 24h juomattomuuden jälkeen? Sanoin toki, että lopettaminen on aloitettava itse, ei tyttöystävä voi toisen puolesta lopettaa. Niin kuin hän ei sitä olisi tiennyt, periaatteessa.

Bussi tuli, nousin siihen. Mies ja kaljatölkkinsä jäivät pysäkille. Loiventamaan, sillä keinolla kuulemma voi itse lopettaa, ottaa vain vähän joka päivä.

Jäi harmittamaan, en oikein tiedä mikä. Melko siistin oloinen juoppo. Sitä toivoo, että osaisi sanoa ne taikasanat, joita kukaan muu ei ole osannut sanoa, ne jotka saisivat aikaan sen kuuluisan raittiusnaksahduksen. Tai olisi edes niin, että olisin osannut katkon suhteen antaa oikeita neuvoja. Tai muistanut kysyä, käyttääkö nettiä ja kehottaa netin tukipalveluihin.

Huokaus

Onneksi oli ne hyvät päivät.

Illansuussa kotiinpaluu. Mies kiukutteli omiaan (miten sillä voikin "aina" olla niin vaikeaa tuo paikasta toiseen siirtyminen, ihmeellistä äksyilyä aina se ilta), vierailulta kotiin palannut nuorison osa vastaili enimmäkseen "myh" (onko se kyllä vai ei, pitää tulkita äänenpainosta ja katseesta). Loppuosa purki kasvamisen tuskansa vasta kaupungissa, mökillä taisi olla sen verran ohjelmaa että ei ehtinyt.

Eikä siinä vielä kaikki. Harrastuspuolelta tuli viestiä, että eräs henkilö oli jättänyt lupaamansa asiat tekemättä, ja ne täytyy hoitaa heti huomenna. Harmittaa tuollainenkin.

Kai se erossaolon tuska voi noinkin purkautua. Tai ainakin pitää ajatella niin, helpompi kestää.

Ja on jotain edistystä tapahtunut: joskus aiemmin vastaavassa tilanteessa olisin saattanut sulkeutua olemaan itsekseni. Kun jaksaa yrittää, niin "myh"inä muuttuu vähitellen sanoiksi ja vierailukuulumisiksi, ja joku uskoo että ei lopultakaan ole maailman ainoa joka vastaavia murheita pohtii.

Hyvä kuitenkin, että selvä päivä. Empatiakin on aidompaa näin.

Lapset ja loma

Jossakin viikonlopun lehdistä oli artikkeli trendistä pitää lapset päivähoidossa aikuisten lomien ajan, kun aikuisetkin tarvitsevat lomaa.

En ymmärrä. Surullista. Meillä lapset ovat menneet hoitoon vuoden ikäisinä, enkä ole niitä "vain äiti osaa hoitaa lapsensa tasapainoisesti ja oikea paikka on kotona" -tyyppejä, mutta tuo menee minusta vähän yli. Onneksi "ymmärsin" alkoholisoitua vasta kun lapset olivat isompia, teini-iässä tai sen kynnyksellä ("onneksi" on tosin tässä yhteydessä vähän outo ilmaus, parempi olisi ollut jättää koko alkoholi jo ajat sitten, mutta edelleen uskon että vahingot pysyivät vielä melko rajallisina).

Miltä nämä aikuiset haluavat lomaa, ja mille? Eihän uhmaikäinen aina helppo ole, mutta kyllä se yhdessä tekeminen on lomaa. Ei mekään suuria tehty, silloin ei ollut autoa eikä ulkomailla alvariinsa rampattu, edes joka kesä. Meillä on tietysti se onni, että asutaan kerrostalossa, jossa naapurustosta löytyi samanikäisiä kavereita sekä lapsille että vanhemmille, ihmisiä joita vieläkin sanon ystäviksi. Lomia pidettiin miehen kanssa peräkkäin pitkään, ja nykyään tuntuu luksukselta olla pari viikkoa yhtä aikaa.

Tuskinpa - toivottavasti - nämä kaikki "lomaa" kaipaavat vanhemmat eivät kaipaa sitä juomisharrastukselle. Toki on remontteja ja muuta, mutta kyllä meillä lapset "osallistuivat" remonttiin, valokuviakin on kun irrottavat alle metrin mittaisena tapettia seinästä tai pohjamaalaavat seinää nakuna.

Olisiko tuo juomisharrastuksen lisääntyminen lasten kasvaessa liittynyt siihen, että osasivat ja halusivat tehdä jo asioita itse, enkä heti osannut hallita "itsenäistä" minääni? Keittiöpsykologiaa? Ajattelevatko nämä loman kaipaajat samoin kuin minä vielä alkuvuodesta, kun livahdin töiden jälkeen jonnekin juomaan tuopillisen, ja sitten salaa kotona pari lisää - tuolloin olin yksin ja "vailla kenenkään vaatimuksia"?

Tuo "vailla vaatimuksia" on tavallaan aika petollinen ajatus. Ihmisten perustarve lienee tarpeelliseksi itsensä tunteminen. Tarpeellinen myös muille kuin itselleen, mutta myös itselleen. Tasapainossa: toisessa ääripäässä mennään ylenpalttiseen kiltteyteen ja itsensä kieltämiseen, jälkimmäisessä taas puhtaaseen itsekkyyteen, joka voi ilmetä vaikkapa juomisena, ja pidemmän päälle myös tarpeettomuuden tunteena ja siihen liittyvänä noidankehänä.

Päivän agenda: olla sopivasti tarpeellinen.

Retkahdusuni

Touhukas päivä.

Nyt illalla mietin viime yön unta: unta, että olin retkahtanut, juonut ravintolassa useamman oluen. Unessa ne ihmiset olivat minulle tuttuja, mutta tosielämässä vieraita. Vieläpä ihmisiä, joiden seuraan hyvin epätodennäköisesti hakeutuisin. Tällä iällä ja elämänkatsomuksella tuskin retkahtaisin kikattavien, meikattujen nuorten naisten - tai suoremmin sanottuna, pissisten - seurassa.

Unessa olin kovin pettynyt, ja pohdin että mitä nyt tapahtuu. Että pitääkö minun jatkaa nyt juomista. Ja ennen kaikkea, että on se ikävää kun pitää taas selvien viikkojen laskeminen aloittaa alusta. Vähän omituisia ajatuksia, kyllä minä mielestäni olen raittiina ihan muista syistä kuin siitä, että tuossa sivussa tikittävän raittiuslaskurin numero jatkuvasti kasvaisi.

Mitähän minä unessa , alitajunnassani, yritin itselleni sanoa? Muistuttaa siitä itsensä hukkaamisesta (kun noin erilaiseen seuraan olin itseni kanssa päätynyt), joka tapahtui alkoholin käytön seurauksena? Vai siitä, että vaikka en enää taida kulkea äkkijyrkän reunalla, en kuitenkaan ole vielä kavunnut vakaasti tasaiselle pinnalle?

Ehkä pitää noita retkahdusohjeita lukea uudelleen, olisivat kyllä seuraavaksi linkkienkäsittelylistallakin, mutta olen lykännyt asiaa kun ovat niin pitkiä. Ehkä tässä auvoisassakin vaiheessa olisi syytä säilyittää kirkkaana muistissa, mitä olen tekemässä ja miksi. Tätähän minä haluan, juuri tätä.

Helle

Liian kuuma, jotta voisi tehdä töitä. Maalailu odottaa viileämpää keliä.

Muu perhe tuli mökille viikonlopuksi, palataan illalla yhdessä takaisin kaupunkiin vähäksi aikaa. Koirat eivät tienneet miten päin olisivat, jälleennäkemisen riemua puolin ja toisin (epäreilua: koirat saa hyppiä ja riehua onnesta ja jopa nuolla naamaa, minun on turha yrittää lähennellä :-o).

Mies kanniskeli lautoja, totesi sen jälkeen että kyllä ansaitsee nyt oluen. Tavallaan kuulosti pahalta, vaikka tiedän ettei hänellä ole alkoholin kanssa sen kummempia ongelmia.

Mansikoita ja jäätelöä, ja paljon vettä. Näillä mennään!  Muuta en kaipaa.

"Elämä on ihmisen parasta aikaa". Joskus voi olla toisen kaltaisensa, juopon, kanssa samaa mieltä.