Jostain syystä tunnun vetävän puoleeni kaikenlaisia "sekopäitä".
Taannoin kesken arkipäivän, kun olin siirtymässä ratikalla kokouksesta toiseen, lähestyi minua hahmo, jota kai kutsutaan termillä "rappioalkoholisti". Hampaaton, vaatteet jotka eivät ainakaan tässä kuussa olleet pesukonetta nähneet, kasvot pahasti rikki. Pilke silmäkulmassa, hymy joka kilpaili auringon kanssa.
Pika-analyysi tilanteesta paljasti, että pakopaikkaa ei ole ja katse kääntyi jo kohti kattoa, selkä valmistautui kääntymään. "Miksi minä, taas?" Kurinpalautus: mikä sinä olet toista väheksymään, tuo voisit olla sinä muutaman vuoden päästä jos ei toisin olisi suunta kääntynyt.
Juoppo oli onnellinen. Hän oli saanut pankista rahaa toisin kuin oli pelännyt. Seuraavaksi menisi syömään lehtipihvin ja ranskalaiset, ja sitten etsisi juotavaa. Olikohan se nyt että perunaviinaa kaksi pulloa (tai jotain muuta). Olutta tuopillinen. Lehtipihvistä puhuttiin pitkään, muistutin vielä ratikasta jäädessäni että menethän nyt sitten sinne syömään. Ruokaseuraksi pyysi, pahoittelin että en voinut kun piti töitä tehdä.
Samalla ajattelin, että toivottavasti myös sitä ruokaa myyvät. Ja että ryyppykaverit eivät kohdalle osu ennen kuin on ruokansa saanut.
Huulesta puuttui valtava pala, ja iho oli pahasti ruvella. Mietin, että tuskan on täytynyt ja vieläkin täytyy olla valtava, miten tuo ihminen voi hymyillä ja olla noin iloinen noilta kivuiltaan.
Onni tulee pienistä asioista, vaikka sitten siitä lehtipihvistä. Isotkin ongelmat voivat olla pieniä, kun ne asettaa omiin mittasuhteisiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti