Tuttava kertoi lähipiirissään paljastuneesta alkoholistista. Nuori pari, joista toinen juo itseään säännöllisesti tilaan, jossa ei muista kuka on ja missä asuu, ja kuulemma näkee harhojakin. Asiaa pui nyt puoli sukua ja toiselta puolelta pidetään salassa. Tukitoimet on aloitettu, voisi kai sanoa onneksi. Kyseinen henkilö on käynyt päihdelääkärillä tms, ja prosessi jatkuu.
Olen kyseisen pariskunnan kerran tavannut/kätellyt, joskus vuosia sitten tuttavani juhlissa, ja tuskin tunnistaisin jos kadulla tulisi vastaan (minulla on huono ihmismuisti). Silti tuntui pahalta.
Alkoholismi toki, ja se että nuori ihminen on jo päässyt noin "pitkälle". Pahemmalta tuntui kuitenkin se puolikkaan suvun asenne, jotenkin siitä henki sellainen "että kyllä me se laitetaan järjestykseen ja parannetaan". Vaikka toki tuttavakin sitä korosti, että oma haluhan siinä on löydyttävä..
Kun vaan muistaisivat, että ei alkoholismi tee ihmisestä tahdotonta myttyä, jota siirrellään hoitotiskiltä toiselle. Vaikka kuinka välittäisi, on toiselle jätettävä tilaa löytää oma raittiutensa ja oma tapansa raitistua, toki tukien mutta niin, että sen tien löytäminen jää sille hairahtuneelle itselleen.
Se ei tarkoita, etteikö sen oman perheen pitäisi asettaa rajoja ja olla hyväksymättä sitä että pankkitili juodaan tyhjäksi. Rajojen asetus kuuluu kuitenkin omalle perheelle, ei serkuille tai tädeille tai edes appiukolle - ellei sitten juoppo heitä päätä avukseen pyytää.
Toki sekin suretti, että edessä on mahdollisesti nuoren perheen rikkoutuminen, jos tilanne ei muutu. Raadollista kyllä, niin saattaa olla parempi: joskus toipumisen käyntiinlähtö edellyttää täydellistä elinpiirin muutosta, ja se on helpompi tehdä ilman lapsia kuin sen jälkeen kun lapsia on hankittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti