Jostain syystä viime viikkoina on ajoittain noussut ajatuksiin mielikuvia niistä kerroista, jolloin olen ollut älyttömässä humalassa. Sellaisessa, jossa olisi voinut tapahtua ihan mitä tahansa, mutta ei tapahtunut. Sellaisia, joista ei voi sanoa olevansa järin ylpeä.
Tissuttelija-alkoholisti kun olin, ei noita kunnon räkäkännejä ihan älyttömästi ollut, joskin ainakin nyt tuntuu että joka ainoa oli liikaa. Noiden muistojen kohtaaminen on epämiellyttävää, mutta ovat nekin tapahtumat osa sitä prosessia, joka on tehnyt minusta minun. Vanhimman lapsen kanssa puhuttiin pari päivää sitten jonkun hänen seuraamansa televisio-ohjelman innoittamana siitä, että jollain pillerillä voisi päättää unohtaa tietyt epäimiellyttävät muistot. Olimme herttaisen yksimielisiä siitä, että moinen unohtaminen olisi tuhoisaa ihmisyyden kannalta. Joten kannetaan nyt sitten nuo epämiellyttävätkin muistot.
Se keveys noissa tilanteissa oli, että en vahingoittanut muita kuin itseäni. En tiedä, miten pystyisin kantamaan syyllisyyden taakkaa, jos olisin viljellyt laajempaakin vahinkoa.
Ja ehkä tuolla on tarkoituksensa, tuolla juuri noiden muistojen aktivoitumisella. Nuo muistot ovat epämiellyttäviä, ja siten osaltaan vahvistavat sitä tunnetta, että alkoholin juominen ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos miellyttävät muistot dominoisivat, olisi raittiuden säilymisessä varmaankin haasteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti