Töissä loppumetreillä on yksi projektin tapainen. Ylityösaldo nousee tiukkaa käyrää, viikonloppuna kumpanakin päivänä töissä. Työhön jää koukkuun: "Teen vielä tämän. Yksi sähköposti, ei enempää. No joo, se yksi tekstinpätkä, mutta sitten ei enempää." Vähän niin kuin silloin joskus: "Yksi olut, ei enempää. No joo, iso lasi viiniä, mutta sitten ei enempää."
Tyhmäähän tuo on.
Viikonlopun ja alkuviikon Hesarin jutut työuupumuksesta ja masennuksesta kyllä mietityttävät. Tunnistin tilanteeni heissä, sairastujissa. Kehuttu suorittaja, "työn sankari".
Jotkut kuulemma addiktoituu helpommin kuin toiset. Minä olen rankemmalla paneutumisella kokeillut äitiyttä, työtä ja alkoholia. Yhdestä irtautunut ainakin näillä näkymin, toinen mietityttää ja kolmannen vien mukanani hautaan, jos sinnekään. Taidan jäädä kummittelemaan lapsilleni.
Alkoholista irtautuminen oli helpointa: se on niin ilmiselvästi negatiivinen, eikä sen poistamisesta omasta elämästä ole ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Työllä taas on paikkansa: tuntuu turvalliselta kun asuntolainojen osuus pienenee kuukausi toisensa jälkeen, ja siinä ohessa voi viettää varsin turvattua elämää. Ei luksusta, mutta huoletonta. Tällä omaisuudella ei työelämästä irtautuminen olisi mahdollista, eläkeikään on vuosikymmeniä, enkä oikeasti edes haluaisi.
Työaddiktion pysäyttämisen taitaa tehdä vaikeaksi sekin, että kuitenkin enimmäkseen pidän työstäni, ja tiedän että tekemisilläni on merkitystä. En voi kuitenkaan olla tuntematta lievää huolta: milloin näen, että olen luisumassa liian vauhdikkaasti kuiluun töineni? Osaanko pysähtyä, ja miten pysähtyä?
Mietin sitäkin, että hakeutuisi uusiin töihin. Pitkä työsuhde yhteen paikkaan on kai johtanut tähän hillittömään sitoutumiseen, haluaa että asiat sujuvat ja etenevät, työpaikan ongelmat ovat melkein kuin kavereiden ongelmia jne. Mutta kuulemma yli nelikymppisen on vaikea tälläkin alalla saada uusia töitä. Pitääkö paikkansa, en tiedä.
Pitää miettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti