Keväällä näemmä kehittelin viisi syytä raitistumiseeni: pms-oireiden vaikutuksen alaisena olo, terveys, häpeä, pelko ja tulevaisuus.
Missä noiden suhteen nyt sitten mennään, onnistuiko?
PMS-oireet - tämä oikeastaan olisi pitänyt olla masennus sikäli, että arvioin, että sillä hetkellä kun raitistumisen päätöksen tein, olin PMS-oireiden(kin) takia tavallista masentuneempi. Toki noita PMS-oireita on ollut vieläkin, mutta yleisenä mielentilana masennus on siirtynyt syrjemmälle. Ei haittaa.
Terveys. Tästä jo taisin puolivuotistilityksessä sanoa. Uskoisin, että on parantunut, ainakaan en enää öisin herää järjettömiin sydämentykytyksiin, kävely on helpompaa, paino on pudonnut... Eli tässäkin tavoite näyttää toteutuvan.
Häpeä. Lopettamispäätös ja häpeä liittyivät yhteen kiinnijäämisen pelkona. Häpeä tunteena on tallella, hävettää omat tekemiset. Tiedän, että mennyttä en voi muuttaa, joten siltä osin teen sen mitä pystyn, ja pysyttelen erossa siitä toiminnasta joka minut aikanaan sai häpeämään.
Menettämisen pelko. Tietenkin vielä pelkään lasteni menettämistä varmaankin enemmän kuin mitään, mutta en pelkää että menetys johtuisi minusta vaan jostain ulkopuolisesta, johon en itse pysty vaikuttamaan (onnettomuudet jne). Ja tiedän, että palaamalla vanhaan tämä pelko voisi toteutua, ja sitä myötä romahtaisi kaikki.
Tulevaisuus. Tietenkään en ole aina tyytyväinen siihen, mitä töissä tapahtuu tai millä äänensävyllä mies puhuu tai önähteleekö lapset hajamielisesti väärässä paikassa. Mutta jälleen: nyt edessä näkyvään tulevaisuus on jotain, johon kuljen itse, enkä vain ajaudu sattumanvaraisesti jonnekin.
Joku aika sitten keskustelin lasten kanssa ihmisarvosta, ihmisen arvosta. Olin ylpeä lapsistani: yksi otti asian esille, kun koulussa oli aihetta liipattu, tosin tuottavuuden näkökulmasta, laskettu milloin ihminen on tuottanut yhteiskunnalle "voittoa". Kritisoin tuota näkemystä ainoana näkökulmana, ja pohdittiin sitten ei-rahallista arvoa esim. vammaisten tai muuten syystä tai toisesta heikommin pärjäävien kohdalla. Heidän "tuottonsa" voi henkisellä ja yhteiskunnan hyvinvoinnin tasolla olla mittaamaton. Keskusteluun tuli sitten muitakin, ja lopulta pohdittiin asiaa monestakin näkökulmasta, ja fiksuja kommentteja tuli näiltä keskenkasvuisilta. Tuo on se mitä haluan, olla läsnä myös aikuistuvien ja aikustuneiden lasteni maailmassa ja ajatuksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti