Aivot

Iltalenkki koirien kanssa oli mukava: pehmeyttä, pimeyttä, lämpöä. Sade pakeni edeltä ja tuli perässä, me osuimme siihen väliin.

Kotiin rauhallisella mielellä, ja jostain syystä mieleen tulivat aivot. Ne ruttuiset, kallon sisällä. Vaikea selittää, mutta tajusin, että aivoissa tuntuu erilaiselta kuin keväällä. En tarkoita tunteita, vaan ikään kuin sitä fyysistä olotilaa (juu, ei tietenkään aivoja voi "tuntea" erillisenä möykkynä, mutta jotain sen tapaista tunnetta tässä nyt on).

Jonkinlainen tahmeus tai sumeus on poissa. En tarkoita vain sitä humalan nostattamaa tahmeutta, vaan jotain syvemmällä olevaa. Ikään kuin asiat olisivat olleet hukassa sekavissa kaapeissa, ja nyt jäsentyneet vähän paremmin, vaatteet yhdessä kaapissa ja roinat toisessa. Tai niin kuin katselisi ikkunasta, joka on ulkopuolelta kovin likainen, eikä sitä pysty pyyhkimään nähdäkseen paremmin läpi.

En osaa sanoa, milloin "tämä jokin" päänupin sisässä muuttui. Kesällä ehkä, ei missään nimessä keväällä, koska muistan vielä sen vaikeuden tarttua joihinkin omiin ajatuksiin kiinni.

Eikä tämä tämänhetkinen "kirkkaus" tarkoita mitään säkenöivää älyä, vaan ehkä semmoista että ne kaapit ovat siistimpiä ja niihin pääsee sujuvampia väyliä pitkin perille.

Hassu tunne kuvattavaksi, tuntemus on kyllä vahva.