Tuli kotimatkalla töistä mietittyä taas tätä raitistumista, tai ehkä pikemminkin juomista. Kotona odotti vain karvaisia jalkoja, mies ja lapset olivat muissa menoissa. Silloin joskus, pieni ikuisuus sitten, tämä olisi ollut loistava tilaisuus juoda pari kolme olutta ihan rauhassa. Kaupan alkoholihylly ei nyt herättänyt mitään tunteita, siellä se oli ja minä ostin muita tarvikkeita.
Tuli mieleen blogini ensimmäiset kirjoitukset. Se, kuinka pelkäsin kauppaan menoa, kuinka pelkäsin vaikka mitä ja keskityin vain hokemaan itselleni että ei saa tehdä pahaa itselle. Että pitää olla juomatta. Sitä pelkoa en kaipaa tippaakaan, ja kai sen pelon muistaminen osaltaan on johtanut siihen, että alkoholin kaipuukin katosi. Se pelko painaa enemmän kuin koko ajan haalenevat positiiviset muistot alkoholista (sikäli tuo vahinkohörppu olutlasista taisi tulla kohdalleen: että piti sekin huomata, ettei itse heti huomaa eroa mitä suuhunsa laittaa).
Muistelin myös, mitä olen matkan varrella vinkkeinä oppinut. Olisiko pelkoani helpottanut, jos olisin oikeasti tajunnut että se pahin alkoholin himo menee ohi itse asiassa varsin nopeasti (siis se hetkellinen tunne). Ja sen, että viinan himoon ei kuole.
Kotona juutuin katsomaan "Klikkaa mua". TV-ohjelmien suhteen taidan olla aika sivistymätön, muistan lukeneeni ohjelmasta mutta en ole aiemimn katsonut, ja nytkin näin vain vajaan jakson. Yhdellä päähenkilöistä epäiltiin olevan alkoholiongelma. Hetken mietin, miten olisin reagoinut jos joku ystävä/tuttava olisi ottanut yllättäen puheeksi epäilyn minun alkoholiongelmastani. Varmaankin vähän samalla tavalla, tuohtuneena.
Pakko myöntää, että olen onnellinen myös siitä, että ehdin lopettaa ennen kuin tuollainen kohtaaminen tapahtui. Erityisen onnellinen olen siitä, että pelkoni ei mennyt hukkaan ja näitä raittiita päiviä on kertynyt, ja kertyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti