Yhdeksän kuukautta

Jos en nyt ihan väärin muista / ole laskenut, niin tänään tulee yhdeksän kalenterikuukautta.

Vaikka loputon asioiden vatvominen - siis tässä tapauksessa tämä raitistelu - ärsyttää minua itseänikin, ja vaikka  varsinkin viime aikoina on tuntunut siltä että kaikki olennainen on jo omasta raitistumisesta, niin on tällä vatvomisella ollut minulle itselleni merkitystä.

Oletan, että kun kerta toisensa jälkeen itsekin vakuuttuu, että oma elämä on syytä jatkossa elää vailla alkoholia, niin tuo päätös vahvistuu ja on helpompi pitää. Varsinkin silloin alussa, puolipaniikin ja päättäväisyyden rajamailla, alkoholiin tottuneiden jalkojen kulkiessa hetteikössä.

Mikä merkitys tällä vatvomisella, tai siis kauniisti sanottuna kirjoittamisella, on minulle sitten nyt? En tiedä. Vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Tuntuu, että näiden yhdeksän kuukauden jälkeen panokset ovat jo tosi kovat kun on tullut kiivettä pitkä matka sieltä kaltevalta reunalta. Retkahduksella saattaisi lähteä alaspäin sellaisella vauhdilla, että jarrutuskyky ei siinä reunalla enää riittäisi. Retkahduksen tuomasta dramaattisesta juonenkäänteestä huolimatta en taida viitsiä.

Ja kai ne omat juopotteluajatkin vaativat vielä käsittelyä. Olen huomannut, että ajatukseni kääntyvät juomiseen ja raitistumiseen aaltoliikkeinä. Välillä menee pari viikkoa ettei tule kirjoitettua mitään, tai pidempäänkin, ja plinkissä käytyä satunnaisesti. Sitten taas tulee sellainen kausi kuin nyt, että tuntuu että jotain pitää kirjoittaa. Tai että yhtäkkiä muistaa jonkun juomisaikoihin liittyvän jutun ja miettii sitä vähän itseäänkin säälien.

Tätä kirjoittamista aloittaessani oli perjantai. Pelkäsin käydä kaupassa, pelkäsin että mukaan tarttuu olutta vaikka en haluaisi. Tänäänkin kävin kaupassa, ostin piparkakkutaikinan aineet. Enkä pelkää.