Päivällä olin lounalla kahden ihmisen kanssa, joihin minulla on "muodollinen" suhde (siis ei "ystäviä"). He ryhtyivät keskustelemaan kolmannesta henkilöstä, jonka tiedän, saattaa olla että olen kerran tavannutkin, vuosia sitten. Mutta siis pääasiassa tämä kolmas oli minulle "vain" nimi.
Keskustelivat tämän kolmannen tilanteesta: alkoholin hallitsemattomasta käytöstä. Miten tämä on mukava ihminen, lahjakaskin, mutta miten alkoholi on vienyt häntä yhä enemmän syrjäraiteille, pois oman työn tekemisestä, pois omasta perheestä. Miten tämä ihminen ei ehkä ole löytänyt omaa paikkaansa, oikein tiedä mitä haluaa olla. Miten hänen kanssaan on asiasta yritetty puhua. Ja lopuksi: aikuinenhan tuo on, pakko hänen on itse ne valinnat tehtävä, itse päätettävä mihin suuntaan alkoholisminsa kanssa jatkaa.
Oma tunnereaktioni lähenteli paniikkia, vaikka ulkoisesti olin rauhallinen ja tilannetta voivottelin, myötäilin keskustelijoiden ihan oikeita näkemyksiä, jopa empatiaa. Fyysisesti vatsaa kouraisi, olkapäätä kiristyivät. Pään sisällä huusi: "voi kun hän tajuaisi, että tuostakin voi nousta, ei tuolla tiellä ole pakko enempää matkata". Mietin samaan aikaan, että miten sen, minulle käytännössä ventovieraan, oikein voisi "pelastaa" (kuulin tästä alkoholiongelmasta tämän henkilön yhteydessä ensimmäistä kertaa). On niin vaikea sietää sitä, että oikeasti itse ei voi tehdä mitään. Toisen puolesta ei voi raitistua.
Ja kai siihen paniikkiin vaikutti se toinenkin ajatus: "Tuo henkilö, josta puhutaan, voisin olla minä. Noin minusta olisi puhuttu, jos en olisi juomista pystynyt lopettamaan."
Sydäntä kylmää vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti