Nyt sitten positiivinen lopettamismotivaatio eli tulevaisuus. Jotakin, mitä haluan saada eikä jotakin, josta haluan pois.
Siellä ahdistuksen syövereissä tunsin, että haluan tulevaisuudelta jotain muuta kuin pahenevan alkoholismin. En halunnut - enkä halua - että lähimmäiseni joutuvat tämän enempää kärsimään alkoholin käytöstäni. En halua, että kukaan ei halua tuoda (mahdollisia) lapsenlapsia kylään, koska isoäiti on niin pelottavaa seuraa pienille, saati uskaltaisi jättää heitä hoitoon.
En halua itse olla tuhoamassa sitä, mitä elämässäni olen saavuttanut tähän mennessä. Haluan edelleen osallistua moniinkin tekemisiin täysjärkisenä ja aktiivisena henkilönä, en vain rasittavana kiviriippana jota siedetään, kun se on niin pitkään nurkissa pyörinyt ja aikanaan tehnyt ihan hyviäkin asioita. Haluan käyttää aikaani tekemisteni hedelmistä nauttimiseen, en niiden tuhoamiseen.
Haluan olla seuraamassa kun omat "kasvattini" vähitellen lähtevät lentoon omilla siivillään. Olla auttamassa enkä estämässä niiden omien siipien vahvistumista.
Tiedän, että äitini tulee tarvitsemaan lähivuosina kasvavassa määrin tukea. Hänen alkoholisoitumisensa on ollut hidasta, niin kuin kai minullakin, minä vain aloitin aikaisemmin kuin hän. Ei hän rappiolla ole, läheskään, mutta ei myöskään houkutteleva esimerkki siitä, mihin voi päätyä. Tai sanotaan, että ristiriitainen esimerkki, onhan hän "high-functioning" vielä eläkeiässäänkin, mukana yhdessä sun toisessa asiassa vielä ihan viime aikoinakin. Pystyy nauttimaan elämästä monella rintamalla. En kuitenkaan usko, että ne alkoholimäärät kuitenkaan hänen terveyttään tai mielialaansa kohentavat.
Sanotaan, että raitistuminen pitäisi tehdä ennen kaikkea itsen takia. Erottelu ei ole helppoa: jos teen jotain, koska haluan saavuttaa jotain tiettyä asiaa (vaikka tuota kasvun katselua), niin teenkö sen tuossa esimerkissä itseni vai sen kasvavan takia? Mielestäni teen sen itselleni, kuitenkin.
Ja tokikin haluan ja toivon saavuttavani elämässäni vielä jotain sellaista, josta en osaa vielä edes unelmoida. On se sitten vuorotteluvapaita ja aikanaan vapaaehtoistyötä kehitysmaassa, tai täydellistä uranvaihtoa. Olen aina pitänyt Janssonin Näkymättömästä lapsesta, siitä joka tarinan lopussa tulee näkyväksi. Hän toteaa lopussa jotakin sen suuntaista, että lähtee maailmalle. Ei tiedä minne, mutta se on hyvä se. Vähän sama olo on minulla: tuntuu, että olen nyt, raittiina, valmiimpi lähtemään maailmalle ja kohtaamaan elämän ja sen mitä se tullessaan tuo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti