(Alkuteksti on kirjoitettu taannoin, blogspot näemmä palautti sen luonnoksena ja jatkan nyt täällä reissussa juttua eteenpäin.)
Muistutan jälleen itseäni, että tässä blogissa piti olla rehellinen. Uskon, että rehellisyys (itselle) on kaiken a ja o. Itselle minä tätäkin kirjoitan, vaikka joku muukin sitä ehkä joskus lukee, uteliaisuudesta tai ehkä omia kokemuksiaan peilaten. Joka tapauksessa, tässä blogissa huijaamisesta ei ole hyötyä: huijaan vain itseäni, koska kukaan muu ei tiedä kuka olen, enkä heidän/teidän huijaamisestanne mitään hyötyisi.
Rehellisyys-teema taas muistutuksena siksi, että kaikki raittiuden syyt eivät taida olla yleviä tai edes kovin hyviä (vaikka se lienee jo tähän mennessä tullut selväksi :-). Vähemmän suositeltuja syitä lienee tuo häpeä: vähemmän suositeltuja kai siksi, että ylenpalttinen häpeily saattaa myös johtaa juomiseen.
Häpeä ei ole positiivinen voimavara, ja on tavallaan hankala ajatella sitä motiivina. Mutta kyllä sillä vaikutus on: toki ylenpalttista juomista itsessään häpesin ainakin sisimmässäni, mutta enemmänkin ajattelin sitä häpeää, joka olisi tullut jos olisin vihdoin jäänyt kiinni juomisesta ja joutunut kärsimään sen seuraukset.
Työyhteisössä niin esimies kuin alaiset olisivat olleet aika hämmentyneitä, hoitoonohjaukseni ei olisi voinut tapahtua huomiota herättämättä - ja tilanteen vakavuus olisi sitä myötä paljastunut perheelle ja sukulaisille. En tiedä, olisinko sen jälkeen pystynyt jatkamaan töissä suoraselkäisenä. Ehkä olisin, ehkä en. Mutta tuon tapahtuman kuvittelu ja sitä seuraavan häpeän tunteen kuvittelu kyllä vaikutti lopetuspäätökseen.
Ei auta, vaikka miettisin toisin päin: jos sama tapahtuisi omalle esimiehelle tai alaiselle, kyllä antaisin toisen mahdollisuuden ja tukisin toipumisprosessissa parhaan kykyni mukaan. Itselle vain ei helposti salli sellaista mitä muille. Toisaalta kun mietin: hyvä näin. Jos tämä negatiivinen tunne auttaa pysymään irti alkoholista, niin sallittakoon kaikki keinot.
Kotona. Lasten kohtaamiseen ei liity tuota häpeän tunnetta, sen verran vahvana ja lujana suhdettamme pidän. Häpeä ehkä siinä mielessä, että en kestäisi itseäni jos en pysty heitä tukemaan omien siipiensä kasvattamisessa - epäonnistumisen pelkoa tavallaan siis, mutta lapsiin kohdistuvat, lopettamispäätökseen liittyvät tunteet ovat muussa kategoriassa. Vanhemmuus on kuitenkin niin monimutkaista, ja kasvamisen (ei kasvatuksen) lopputulos riippuvainen niin monesta muustakin tekijästä kuin minun erinomaisuudestani. Huostaanottamiseen tms olisi kuitenkin vieläkin ollut aika lailla matkaa, ja siinä ajassa nuorimmainenkin olisi kasvanut ohi tuon iän (ja onhan lapsilla isä, minun puolisoni).
Puolison suhteen häpeän tunne, juomisesta siis, oli kyllä olemassa, häneltähän sitä juomista salailin (ja varmaankin samalla myös itseltäni, muka). Toisaalta sitä kireyttä on ajoittain ilmassa hänenkin käytöksestään johtuen, joten tässäkin maailma on aika monimutkainen. Juomisen lopettamisesta hän ei ole vieläkään kysynyt, enkä ole itse ottanut puheeksi. En siis oikeastaan usko, että puolisoon kohdistuva häpeän pelko olisi lopettamispäätökseen vaikuttanut.
Juuri tällä hetkellä ei kuitenkaan häpeä tai sen pelko tunnu mitenkään päällimmäiseltä tai edes kovin pinnalla olevalta tunteelta tämän raittiuden suhteen.
Nyt raittius vain tuntuu hyvältä ja helpolta tavalta elää. Siihen palaan myöhemmin :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti