Kaupungissa taas käymässä, netinkin ääressä.
Raitistuminen on nyt viime päivinä pyörinyt enemmän mielessä, ajatuksiin on pulpahtanut myös muisteluita omasta juomisesta, ja myös ajatuksia nykytilanteesta. Edelleen tuntuu, että se on jotenkin kaukaista pahaa unta, riippuvuus tuntuu oudolta kunnes muistelee niitä lopettamisen ensimmäisiä päiviä.
Juomisunen näin sen jälkeen, kun miehen kanssa puhuttiin juomattomuudestani, vähäsen. Hän sai vihdoin hätäisesti tokaistua suustaan sen kysymyksen, vähän kuin muun keskustelun ohessa, että niin sinä et juo, miksikähän niin. Se tuli kuitenkin vähän yhtäkkiä, en varautunut, ja pelkurina puhuin terveyssyistä ja huonosta perimästä (sokeritaudit ja muut), laihduttamisesta ja siitä, että jotenkin oli ruvennut kyllästyttämään koko homma. Ei yhtään valheen sanaa. Jotenkin nytkin mietin, että hyvä näin: en oikein tiedä, miksi lataisin nyt hänen niskaansa kaikki ongelmani, hänellä on ongelmia muutenkin ratkottavanaan oman sukunsa puolella, eikä tunnetaiteilu ole hänen vahvoja puoliaan. Enkä tunne kaipaavani mitään erityistä tukea hänen taholtaan. Mutta en vielä sulje pois sitä, että joskus asiasta puhuisin. Saa nähdä.
Seuraavana yönä sitten tuli se retkahdusuni. Hassu. Siinä työtoverini oli jostain syystä meillä kylässä, sillä oli jotain asiaa mieheni kanssa (eivät edes tunne toisiaan), ja minä kävin vähän väliä salaa naukkailemassa jotain ja mietin kuumeisesti, että jokohan haisen niin että huomaavat. Keittiöpsykologi kai sanoisi, että tuossa unessa olivat ne juomisajan pelot: se, että jäisin töissä tai kotona kiinni asiasta. Ihmismieli on kummallinen, en ihan ymmärtänyt miksi juuri tuo työkaveri oli siinä unessa, ei ollut sellainen jonka kanssa olen paljon tekemisissä, tai jonka kanssa olisin edes ikinä ryypännyt.
Eilisiltana kävin elokuvissa katsomassa tuoreen hömppäelokuvan yksikseni, en saanut ketään teineistäkään mukaani (ymmärsivät etukäteen - ihan oikein - arvioida tuotoksen ei-niin-kovin-hienoksi-kokemukseksi). Huolimatta elokuvan yllätyksettömyydestä poistuin sieltä kovin hyväntuulisena, hitusen palellen kävelin iltabussipysäkille, ja ihmettelin hyvää, suorastaan energistä oloani. Tuntui nuorelta, enkä oikein ymmärtänyt miksi. Tajusin kyllä, että kävin paljon elokuva-arkistossa erityisesti ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoden jälkeisinä kesinä ennen kuin ryhdyin seurustelemaan, kesätöitä ei riittänyt koko kesäksi ja olin kesäyliopistossakin. Noihin kesiin ei alkoholi vielä kuulunut. Ehkä tuo tunne tuli siitä, että olen nyt ollut samalla tavalla utelias ja kiinnostunut kesäisestä Helsingistä, maisemista ja rakennuksista, ja toisaalta "vapaana" kun lapset ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että eivät edes suostu viihtymään seurassani jatkuvasti.
En voi kuin nauttia edelleenkin näistä olotiloista. Olut terassilla ei houkuttele vieläkään (jossain vaiheessa ajattelin, että se ehkä on se isoin retkahdusvaara): kylmä kivennäisvesi virkistää paremmin, ja vaikkapa Kauppatorin kahviterasseilta voi tarkastella elämän hulinaa mielin määrin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti