Riskejä

Eilistä ahdistusta purkaakseni kävin iltaleffassa.

Hämärtyvän keskustan ja terassien ohi kävellessenäi "ymmärsin" retkahduksen riskin. Muistin, mikä oli se tunne olutlasin ääressä: unohdus. Mahdollisuus unohtaa ne kaikki odotukset joita itseen kohdistuu, mahdollisuus antaa asioiden olla ja mennä. Vapaus. Valheellinen unohdus. Näennäinen vapaus.

Ymmärsin myös, miten se retkahdus saattaisi tulla. Ei kuvitelma siitä, että osaisi hallita, vaan vain tunne että ei jaksa enää, haluaa sen hetken unohduksen ja vapauden. Tai oikeammin, luulee että ei jaksa.

Hyvä sinänsä, että nuo tunteet tulivat nyt kun juomattomuus on vielä hallussa. Ehkä tuollaisiin hetkiin valmistautuminen on ollut taustalla kun olen vatvonut tätä juomattomuutta ja juomista väsymiseen asti (joskin lomalla oli vähän taukoa siitäkin).

Säiäkhdyttivät nuo ajatukset ja muistot sen verran, että kävin ajatuksissani läpi tätä mennyttä 166 päivää. Minulle oli tärkeää muistaa tuo unohduksen hetkellisyys ja valheellisuus, ja se, kuinka pidemmän päälle se olo vain pahenee ja pahenee. Ja sekin tieto, että juominen palaa nopeasti siihen mihin se jäi, eikä siihen mitä se oli lopetusvaiheessa 20 vuotta sitten.

Kotiin tullessa tajusin, että olen täydellisen väsynyt, leuat olivat mennä sijoiltaan jatkuvasta haukottelusta. Toissaöinen uni jäi katkonaiseksi, näemmä väsymys on vaarallista, kuten viisammatkin ovat todenneet.

Nyt pitänee panostaa siihen, että myös työ-, harrastus- ja opiskelupuolelta löytyisi niitä positiivisia fiiliksiä. Jotain kummallista tässä vielä on: ainakin luulen pitäväni töistäni (joskaan en ihan kaikista työtehtävistä), ja harrastusten ja opiskelun pitäisi olla vapaaehtoista. Onko suoriutumisen tarpeeni niin kova, että se ajaa onnistumisen tunteiden yli?