Pohdiskelin pelkoa, ja sen vastaparia, rohkeutta.
Aiemminkin olen kirjoittanut, että kun lopetin juomisen, pelkäsin hysteerisesti. Pelkäsin, että en enää pääse irti.
Vertaistukipalstalla aika ajoin toivotetaan rohkeutta raittiuden tiellä. Pitkään olin itseni kohdalla sitä mieltä, että omasta tiestäni oli rohkeus kaukana. Jotenkin ajattelin, että se rohkeuden toivotus tarkoitti vain sitä raitistumista ja kiusausten voittamista.
Nyt kun aihe on saanut vähän etäisyyttä ja pahimmat pelot on ravisteltu olkapäiltä, niin näen tuon rohkeuden - ja pelon - myös toisesta näkökulmasta. Ehkä rohkeutta on sekin, että uskaltaa toimia jatkossa toisin eikä ajautua virran vietävänä - että uskaltaa pyytää sen alkoholittoman vaihtoehdon juhlissa. Että uskaltaa lähteä etsimään mitä muuta se maailma voikaan tarjota kuin oluttuopin kanssa seurustelun. Tuossa jälkimmäisessä ehkä tiivistyy se, miksi olen niin kiitollinen että vihdoin ymmärsin lopettaa. Eniten minua nyt harmittaa kaikki se tuhlattu aika, energia ja tunteet, jotka uhrasin alkoholille muodossa tai toisessa.
Ja vastineena sitten pelko. Tuntuu, että monia ihmisiä pitää kiinni juomisessa nimenomaan pelko. Enkä tarkoita pelkästään vahvasti alkoholisoituneita, vaan niitä "pikkuisen alkoholisoituneitakin", high-functioningeja, sellaisia joiden riippuvuus saattaa olla toistaiseksi selkeämmin henkistä kuin fyysistä. Juomista ei uskalla lopettaa, koska pelkää menettävänsä jotain olennaista. Se "olennainen" lienee itse kullakin eri asia: kaveripiirin menetys (muuttuminen), viiniseuran jäsenyys, poikkeaminen massasta.
Mitä pidempään tätä juomattomuuttani on jatkunut, sen varmempi olen että en ole menettänyt mitään tärkeää. Toki on ollut ja varmaankin tulee niitä tilanteita, jossa sen juomattomuuden koen hitusen kiusalliseksi, mutta ehkäpä itsetuntoni senkin kestää :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti