Jatkuva epävarmuus?

Tuoreessa Tiede-lehdessä (7/2011) oli artikkeli otsikolla "Onnistu luovuttamaan".

Tekstissä pysäytti monikin kohta, mutta erityisesti tämä, joka liittyi blogin aiheeseen eli raitistumiseen. Lainaan yhden kappaleen:

Poikamainen hätäily on pilannut monta lupaavasti alkanutta toipumista. Kuiville päässyttä alkoholista ja hänen lähipiiriään tietenkin ahdistaa, voiko raittiuden säilymiseen luottaa. Kun raitistunut ratkeaa ryyppäämään, epävarmuuden piina katoaa, mutta samalla häivää myös selvä pää. Raittiina pysyminen edellyttää jatkuvassa epävarmuudessa elämistä. Päivä kerrallaan ja vuositolkulla.

Hätäilyn vaara: sen kyllä  ymmärrän ja olen huomannutkin, varsinkin alussa monen on vaikea sietää niitä vieroitusoireita, jotka eivät niin selviä: väsymystä, ärtymystä, saamattomuutta jne. Ja ymmärrän senkin, että ainakin syvemmälle vajonneiden alkoholistien läheisiä ahdistaa luottamuksen puute (minun miestäni ei taida, kun kerran vielä ehdottaa kuohuviiniäkin).

Mutta: ei epävarmuuden piina ratkeamiseen katkea. Ja protestoin vahvasti myös tuota vuositolkulla jatkuvaa epävarmuutta. Tässä(kin) kirjoituksessa on taustalla mielestäni vanhanaikainen alkoholismin ja alkoholistin kuva: vain sen, joka on käynyt todella rankasti pohjalla ja harrastaa esim. tuurijuoppoutta. Kuka "tavallinen alkoholisti" enää haluaa raitistua, kun  lehdessäkin uhkaillaan jatkuvalla  epävarmuudessa elämisellä?

Otsikko "onnistu luovuttamaan" on kyllä hyvä. Luovutin alkoholista.