Tänään tuli taas pohdittua raittiuden - ja alkoholiriippuvuuden - lopullisuutta. Lueskelin nimittäin eilen Järvenpään sosiaalisairaalan retkahdusohjetta (tai siis siihen varautumisen). Samoin lueskelin päihdelinkin keskusteluita, miten ihmisillä on retkahdus saattanut tapahtua usean kuukauden tai jopa kymmenenkin raittiin vuoden jälkeen. Tuo sosiaalisairaalan ohje oli hyvä, siinä oli konkreettisia esimerkkejä. Keskeistä olisi oppia tunnistamaan itsessä ne tilanteet ja tunteet, jotka saattavat johtaa itsekontrollin katoamiseen. Pitäisi pohtia aiempia retkahtamisia: niitä minulla ei vielä ole tällä (toistaiseksi ainoalla) juuri aloitetulla raittiusjaksolla, joten on vain pohdittava niitä mahdollisia retkahduksia.
Tunnetilat tulivat tuossa ohjeessa esille, ja siinä tunnistin viimeviikkoisen tilanteen, jossa väärällä äänensävyllä ja eleillä sanottu lause sai kiukun pintaan. Nuo ovat selvästi sellaisia "pitäis loiventaa" -tilanteita. Vaan millä ihmeellä saisi koko ympäröivän maailman sellaiseksi, ettei kukaan vain pikkusormen kärjelläkään erehtyisi ärsyttämään alkoholismista kärsivää primadonnaa? No joo, vakavasti. Tunteiden hallinta on kai se vastaus. Ja sen muistaminen, että ei se loivennus auta kuin hetkeksi.
Se lopullisuus siis mietitytti. Tässä raittiudessa ei ole mitään vikaa, mutta muutama kymmenen vuotta on pitkä aika. En enää ikinä halua kokea toista kertaa lopetuspäätöstä edeltänyttä itkemistä tai ensimmäisen raittiusviikon pelkoa ja paniikkia. Ikinä. Mutta 30 vuottakin on pitkä aika muistaa se.
Onneksi ei tänään(kään) tarvitse juoda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti