Aamulla kurkistus peiliin, pientä turhamaisuutta: hävinneet kilot (turvotus) näkyvät myös kasvoissa. En minä ikinä missin näköinen ole ollut, enkä tule, mutta kyllä peilistä kurkisti kivemman näköinen minä kuin neljä viikkoa sitten.
Tasapainoinen olo. Kun olen lueskellut noita alkoholistien ja alkoholistien läheisten tarinoita, ymmärsin yhden asian: monella epäonnistuneella vieroittautujalla juomisen lopettaminen on ollut uhraus, ja päivät kieltäytymistä. Vaikka nyt yritän kuinka syvältä näitä tunteitani ja tuntemuksiani pohtia, peilata sieluani, niin en minä sieltä uhrautumista löydä alkoholin suhteen. Ei vain tarvitse juoda, fyysiset alkoholivieroitusoireet ovat kuitenkin häipyneet ja krapularyyppy tuntuu kaukaiselta painajaiselta, jonkun muun elämään kuuluneelta.
En edes pelkää retkahtamista välittömässä lähitulevaisuudessa. Luulen, että minulla ne riskit ovat kuukausien päässä, mutta pitää nekin käsitellä nyt ennalta ja hoitaa tämä raittius selkäytimeen valmiiksi. Olenkohan liian ylimielinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti