En tiedä pitäisikö tässä vaiheessa laskea vielä viikkoja vai siirtyä jo kalenterikuukausiin. Viikkoja on takana 12, joka on joidenkin laskutapojen mukaan kolme kuukautta. Kalenterikuukausissa tuohon rajapyykkiin on vielä reilu viikko. Niin tai näin, mahdollisesti kriisiaika edessä joko jonytkohta tai melkopiankohta.
Mietin, että uskoinko aloittaessani raittiutta kolmen ensimmäisen kuukauden sujuvan näinkin helposti. Tähän liittyviä ajatuksiani en enää tavoita, jotenkin päällimmäiseksi on jäänyt se ajatus, että on ihan pakko lopettaa, kokonaan. Se, että en laittaisi suuhuni enää yhtään alkoholia oli ainoa "kiinnostava asia", ajalla ei tuolloin(kaan) ollut merkitystä.
Siitä olen kuitenkin varma, että juopunut minä ei tuolloin arvannut eikä ymmärtänyt, että lopettamisella on oikeasti positiivisia seurauksia. Alkoholin nauttimisen lopettaminen on tässä kaikessa sivuseikka. Pääasia on mahdollisuus olla oman elämänsä herra. Minä, ei alkoholi.
Se, että aamua / päivää / iltaa ei täytä sen pohdinta, missä ja miten voisi nauttia alkoholia, on ihan valtavan vapauttavaa. Sitä ei ymmärrä silloin kun alkoholi täyttää mielen - sen tajuaa vasta sitten, kun tilaa on tullut muillekin ajatuksille. Vasta parin ensimmäisen raittiin viikon jälkeen taisin oikeasti ymmärtää sen, mitä vertaistukipalstalla viljelty "enää ei tarvitse juoda" oikein tarkoitti: nimenomaan, ei tarvitse. Saa olla juomattakin.
Olennaista siinä, että olen näinkin pitkälle onnistunut, lienee sekä Päihdelinkin ohjeet että vertaistuki että ylipäänsä netistä löytämäni, joskin vaihtelevantasoiset, artikkelit ja kirjoitukset. Melko alussa ymmärsin (onneksi), että raitistumiseen tarvitaan muutakin kuin alkoholin jättäminen. Motivaatiokin on vielä kova. En kaipaa paluuta siihen salajuopotteluun.
Sitä, miksi nuo asiat ovat minulle toistaiseksi riittäneet ja auttaneet onnistumaan, mutta jollekin toiselle eivät, en osaa selittää. En ole yhtään sen vahvatahtoisempi kuin muut. Kai minulla sitten kävi se kuuluisa naksahdus, joka osalla raitistujista käy. Ehkä pahin alkoholinkäyttöaikani oli sen verran lyhyt, että hermostoni oli vielä helpompi pyristellä irti jatkuvasta houkutuksesta. Toisaalta kerta-annokset eivät yleensä olleet kamalan isoja, enkä jäänyt koskaan "kentälle" (vielä). Jäljelle jäi sitten "vain" se päänupin uudelleenohjelmointi. Siitä poisoppiminen, jonka jo muinoin opiskeluaikoina opin.
Tavallaan minulla on kai hyvä itsetunto. En useinkaan koe itseäni arvottomaksi tai morkkaa itseäni, tai kovin pitkää kanna syyllisyyttä teoistani (tekemättä jättämisistä huonoa omaatuntoa kyllä). En ole varma, onko tuo hyvä vai huono asia: juovalle alkoholistille on tyypillistä syyttää muita epäonnistumisista.
Jossain määrin tämä toipuminen on ehkä jo suorittamista, kuten aiemmin totesin. En uskalla päästää irti toipumistyöstä, ja kaiken oppimani mukaan olisi hölmöä tehdäkään niin. Toisaalta, mikäs tämän rattoisampaa kuin "puhua" omista tuntemuksista vapaasti ja ketään häiritsemättä. Vähän sama kuin joskus muinoin lastentarhassa oli hauska käydä "kehityskeskusteluita": omista lapsista puhuisi vaikka kuinka.
Toipumisprosessin (kirjoittamisen) jatkoa suunnittelin. Raittiuden syistä vielä niitä positiivisimpia on jäljellä, ja lisäksi ajattelin aloittaa kierroksen alusta ja käydä läpi niitä artikkeleita, joita raitistumisen alkumetreillä kävin läpi. Kertaus on hyvästä, luulen että monikin juttu meni ohi ymmärryksen siinä vaiheessa ja aukeaisi nyt paremmin - ja voihan sen ottaa ihan opiskelun kannaltakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti