Eräs havainto, jonka tässä raitistumisen matkalla olen tehnyt, liittyy musiikkiin. Jotkut sanovat, että raitistumisen jälkeen elämään tuli värejä, näemmä tulee myös ääniä.
En ole juurikaan musikaalinen. En osaa laulaa, ja olen varhaisnuoruudessani kuunnellut "ajankohtaista kevyttä musiikkia" todella vähän. Kitaraa opettelin soittamaan kotitarpeiksi, ja nokkahuilua. Mies taas oli enemmänkin musiikin suurkuluttaja, ja olen tässä sivussa, vuosien mittaan oppinut nauttimaan erikoisemmistakin yhtyeistä, progesta ja muusta. Äärimmäisen harvoin olen kuitenkaan itse laittanut mitään soimaan, ja silloinkin yleensä vähän vanhempaa musiikkia (max 80-luvulta), mielellään melodisempaa. Jos teen jotain keskittymistä vaativaa, silloin on oltava ehdottoman hiljaista. Ajoittain edelleenkin musiikki saa minut jopa ärtymään, jos olen väsynyt. Mies onneksi ymmärtää tarttua tarvittaessa kuulokkeisiin, sen verran on oppinut :-)
Talvella, illalla koiria ulkoiluttaessa - pahimmillaan piilopullon kera - päähän nousi jatkuvasti aikoinaan koulussa opeteltu laulu kasakoista. "Tuulessa soiden, nyt kuuluu laulu kasakoiden..." Toistuvasti. Jopa ärsyttävästi.
Muutama viikko lopettamisen jälkeen huomasin, että kasakat olivat tehneet tilaa niin Peppi Pitkätossulle, pienelle tytön tylleröiselle kuin Nestori Miikkulaisellekin. Yhä edelleen kuitenkin noille "vanhoille" lauluille, kymmenen kirosanaa tai mikään muu "moderni" ei minun päässäni soi. Selvästi jotain aivoissa kuitenkin tapahtuu, jostain alitajunnasta nuo kasakat tulivat, ja nämä jälkimmäiset. Tietoisesti en niitä lauluja alitajunnasta kaiva.
Onko tuo jotain hermoratojen uudelleenrakentumista vai mitä? Ehkä joku aivotutkija osaisi sanoa. Mutta hyvä niin, säihkyvät kaviot alkoivat jo rasittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti