Ylioppilasjuhlintaa

Tuli eilen kierrettyä kolmet ylioppilasjuhlat, kaikki hyvin (nais)tuttujen lapsia. Ylioppilaspoloja pommitettiin tulevaisuutta koskevilla kysymyksillä. Aika tuskaistahan tuo juhlakaluna olo noiden kysymysten ristitulessa taitaa olla, vaikka on samaan aikaan iloinen saavutuksesta. Mietin omia juhliani viime vuosituhannelta. Alkoholiasia tietysti oli erilainen: kuohuviiniä ei mielestäni sisääntulijoille tarjottu, ei se tainnut kuulua kuvaan ainakaan maaseudulla (vanhempani, siis isäpuoli ja äiti, olivat kyllä keskimääräistä parempituloisia, joten rahakysymys se ei ymmärtääkseni ollut, ei vain ollut tapana). Muuten itse juhliminen oli aika samanlaista: kahvia ja suolaisia ja makeita herkkuja.

Kyllähän meitä 80-luvun nuoriakin pompotettiin tulevaisuushaaveilla. Isoäitini oli kovin pettynyt, kun minä, kuuden ällän ylioppilas, en ollut aikeissakaan pyrkiä lääkikseen. Omat tulevaisuudensuunnitelmani olivat tavallaan selviä: tiesin, mille uralle haluan, mutta tiesin myös että ekana vuonna ei välttämättä pääse juuri sinne, joten pistin hakemuksia sinne tänne. Joihinkin paikkoihin pääsi (silloinkin?) vain papereilla.

Kävi niin kuin oletin: en päässyt ensisijaiseen paikkaani, ja sisään pääsemistäni paikoista valitsin sen "helpoimman" -siinä mielessä helpoimman, että päädyin opiskelemaan kahden eri tiedekunnan ja kolmen eri oppiaineen kursseja tuona "välivuotena". Yhteen sivuaineopintoon piti pyrkiä, mutta se ei ollut kovin vaikea, harrastinhan ko alaa. Aikaa jäi myös rakkaimmille harrastuksilleni, ja liityin opiskelijajärjestöihinkin. Jälkimmäinen taisi minulle olla tärkeää osin siksikin, että kiusaamisen takia tunsin koulussa aina oloni vähän ulkopuoliseksi, vaikka kiusaaminen lukioaikana jonkin verran rauhoittuikin.

Toisena vuonna pääsin sitten tuohon "unelmaopintopaikkaani", toiselle paikkakunnalle. Noiden aloittamieni opintojen (virallista pääainetta lukuunottamatta) jatkaminen kuitenkin kiinnosti, joten päädyin kirjoittautumaan poissaolevaksi vuodeksi, ja jatkamaan opintoja. Ohjelmaan tupsahti kolmas tiedekunta, ja toinen tipahti käytännössä pois. Ymmärsin, että ei se alkuperäinen unelma-ammattini olekaan se mitä haluan, tai missä voisin olla oikeasti edes hyvä. Ammatti ja ura löytyivät noista "kokeilen tätä huvikseni" -oppiaineista, ja nykyisessä tehtävässä on kyllä hyötyä joka ainoasta opinnosta jota olen kokeillut.

Nykymaailmassahan tuollainen haahuilu on täysin tuomittavaa. En ymmärrä miksi. Nykyään nuoren pitäisi heti tietää mitä haluaa, päästä heti sisään, opiskella nopeasti, ja valmistua - kokemattomaksi työntekijäksi, joka vielä etsii itseäänkin. Kyllä minä rekrytoijana helpommin valitsen sen vähän alle kolmekymppisen, joka on touhunnut yhtä sun toista, kun sen reilun kaksikymppisen joka on kulkenut putken läpi reippaasti ja suoraviivaisesti. Väitän myös, että hitaalla kypsymiselläni en ole tuhlannut veronmaksajien tai yhteiskunnan rahoja: veroja olen maksanut säännöllisesti ja ollut vähintään osa-aikatyössä neljännestä opiskeluvuodesta alkaen.

Rönsyilystä takaisin aiheeseen. Nuoret ylioppilaat ovat kauniita ja komeita. Korttiin kirjoittaa normaalit onnitteluliturgiat, mutta keski-ikäisenä täti-ihmisenä tekisi mieli sanoa:

• anna itsellesi aikaa
• ole utelias suhteessa itseesi ja maailmaasi: kummastakin löydät etsimällä kaikenlaista uutta
• pidä myrskyissäkin kiinni siitä, mikä on sinulle tärkeintä, mitä ikinä se onkin
• etsi omat keinosi iloita ja nauttia elämästä
• huomaa yksityiskohdat ja katso kokonaisuutta 
• unelmoi 
• ja tietenkin: älä ikinä juo kerralla enempää kuin kolme tuoppia, ja sekin satunnaisesti

PS Kuohuviinilasillisen nostot onnistuivat helposti. Kaikissa kolmessa paikassa sain huomaamattomasti sanottua laseja täyttävälle aviomiehelle että pommacia kiitos. Meni luontevasti.