Muu perhe palasi kaupunkiin, kuka mihinkin hommaan. Minä jäin vielä koirien kanssa mökille tekemään hommia. Tarmonpuuska iski: kävin läpi pari "rojukasaa" (kaapiksi niitä joku kutsuisi), ja ryhdyin raapimaan vanhaa maalia irti ikkunanpokista. Kaupunkilaiselle toimistotyöläiselle tekee hyvä nähdä konkreettisesti käsien jälki.
Koirien kanssa pitkä lenkki metsässä, jaksoivat taas riehua sydämensä kyllyydestä. Näin mökillä väsyttävät itsensä eri tavalla: paimenkoiria kun ovat, niiden pitää mielestään seurata liikkeitäni koko ajan ja siirtyä mielellään sinne minne minäkin, ja vapaana juostessaan saavat myös fyysistä rasitusta. Vanhempi koira ymmärtää jo yhdessä istumisen ilon: nappaan kainaloon rapsutettavaksi ja yhdessä sitten istutaan ja katsellaan kuinka paljon ne puut tänään kasvavat, kuunnellaan tuulen suhinaa puissa. Pentukoira on tuohon vielä liian malttamaton, koko ajan sillä on joku tärkeä asia kesken ja tutkittavana.
Viime kesänä olisi ehkä tullut rapsuteltua ikkunanpokan alareuna, sen jälkeen olisi jo ollut syytä palkita itseään viinilasillisella tai oluella. Nyt jälkikäteen se tuntuu hölmöltä: miksi ihmeessä sitä piti turruttaa tekemisestä tuleva hyvä olo? Ja jättää se tekeminen ja siitä saatava nautinto vähemmälle? Nuorempana olin aina puuhaamassa jotain käsilläkin, käsitöitä ja puutöitä ja huonekalujen kunnostusta. Mihin minä sen jälkeen itseni hukkasin?
Auringon lämpö ja tekeminen on nostaneet hien pintaan, nyt onkin hyvä laittaa sauna lämpiämään ja pestä itsensä, pulahtaa järveen virkistymään.
Elämästä "raakana" nauttien, vailla blandista :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti