Nuo mielihalut eivät kuitenkaan olleet tuossa luvussa tärkeimpiä, vaan se retkahduksen estämisasia. Haluamisen ja tekemisen välillä on se mahdollisuu reagoida itse, olla etenemättä haluamisesta tekemiseen. Artikkelissa kuvataan itseaputekniikoita, joita olen tavallaan ajatellut käyttää:
- edellisen käyttökerran lopun muistelu sen alun muistelun sijaan, eli niiden huonojen olojen (tätä tolkutin itselleni varsinkin raittiuden alussa, ja luulen että se kortti nimenomaan pitää ottaa esille jos mieliteko iskee)
- vasta-ajatukset, itsen vakuuttelu: "tämä menee ohi". Jonkun muun asian tekeminen, kävely tms.
- sellaiselle taholle soittaminen, joka voi auttaa mieliteon vastustamisessa
- distraktio-tekniikoilla eli kääntämällä huomio sisäisestä ulkoiseen, vaikkapa:
- keskity kuvaamaan ympäristöä, mitä tahansa
- puhu jollekin, vaikka auttavaan puhelimeen tai kysele höperöitä tavaratalon infopisteestä (aika hauska!)
- poistu päihdevihjeitä sisältävästä ympäristöstä
- tee kotitöitä, siivoa vaikka (paitsi jos olet piilottanut pulloja/huumeita)
- laula tai lausu itseksesi
- painu pusikkoon huutamaan täysillä
- käytä muistikortteja (tekniikasta tulee mieleen ne "viisi kysymystäni"
- erilaiset mielikuvatekniikat, sekä negatiivisten muistojen (käyttö) että positiivisten (lopetuksen aiheuttamat hyvät vaikutukset)
- mielikuvaharjoitukset
Vähän mietitytti kuvailu "haitallisista uskomuksista". Kahta retkahdusesimerkkiä kuvailtiin, ja todettiin että molemmilla retkahtajilla oli sellainen haitallinen uskomus kuin että "elämän pitää olla oikeudenmukainen". Oikeudenmukaisuus-minäni kiljuu nyt naama punaisena, että siihen pitää pyrkiä, ei se ole mikään "haitallinen uskomus"! Noissa esimerkeissä (luottamustehtävän menetys, irtisanominen) ei minusta kyse ole haitallisesta uskomuksesta, vaan siitä mihin artikkelissa myös viitattiin: vaikeuksia tunteiden säätelyssä ja ahdingon sietämisessä, ehkä ennen kaikkea jälkimmäistä.
Tavallaan ymmärrän mitä tuossa ajetaan takaa: sitä, että elämä ei ole oikeudenmukaista, mutta se ei minusta ole sama asia kuin että sen pitäisi olla. Kyllä minä tiedän, että elämä ei ole useinkaan oikeudenmukaista, tai edes tasapuolista, mutta ei se tarkoita etteikö sitä kohti pitäisi pyrkiä. Luulen, että tuo oikeudenmukaisuuden ihanne on yksi minun perimmäisistä arvoistani, enkä hevin suostu pitämään sitä haitallisena uskomuksena. Epäoikeudenmukaisuuden kohtaaminen ei minua lamaannuta, pikemminkin päinvastoin.
Mitä minulle tapahtuisi, jos minut irtisanottaisiin (ilman omaa syytä, eli epäoikeudenmukaisesti), tai jos menettäisin nykyiset luottamustoimeni? Jälkimmäinen on helpompi kuvitella, olen kuitenkin ollut äänestyksissä ja joskus hävinnyt, joskus voittanut. Taidan olla sen verran paksunahkainen, että olisin pettynyt mutta myös helpottunut (semminkin kun viime aikoina olen muutenkin miettinyt, että pitäisikö vähentää sitäkin puolta).
Mutta irtisanominen? Vihainen varmasti olisin, ihan kamalan vihainen. Loukkaantunut, tietenkin. Raivoissani, riippuisi tilanteesta ja keitä muita lentäisi pihalle (mitä useampi, sen raivokkaampi). Huolestunut, tietenkin, alkutunneryöpyn jälkeen (lainaa kuitenkin on, mutta ei liikaa). Ihmeissäni, ilman muuta - olen aika työorientoitunut ja työni ja työtoverini "näyttelevät" merkittävää roolia elämässä. Jonkin aikaa pitäisi sulatella, sitten lähteä työnhakuun. Tai opiskella intensiivisemmin. Vaikea sanoa, tuo irtisanominen tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä.
Aiheesta rönsyämisen jälkeen: noita retkahduksenestokeinoja pitää pyöritellä ja täydentää omaa keinovalikoimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti