Töistä kantautui (lomalaiselle...) tieto, joka aiheutti pettymyksen tunteen: juttua, jonka suunnitteluun olin jonkin verran panostanut ja innostunutkin, ei voida toteuttaa. Uusia juttuja tulee, eikä maailma tähän kaadu, mutta eihän tämä kivalta tuntunut.
Uteliaisuudesta tein siis niin kuin retkahtamisoppaissa käsketään: tarkkailen sitä, miten tunteet minussa vaikuttavat. (Ei sillä, että epäilisin retkahdusta, se ei olisi nyt edes teknisesti mahdollista sillä viinan tippaa ei ole lähimaillakaan.) Rinnassa tuntuu, ja hassua kyllä, käsissä, ehkä jopa varpaissa. Mikähän lienee fysiologinen selitys moiselle - rinnan seudun kyllä ymmärrän, siellähän tuntuu surukin varmaankin jotenkin liittyen sydämen sykkeeseen. Mutta sormissa? Erittyykö elimistöön tämmöisissä tilanteissa jotain hormonia (vrt adrenaliini stressitilanteissa), jotka aiheuttavat tietynlaista lamaannusta? Liekö evoluutio tarkoittanut lamaannuksen tunteen viestiksi: nyt pitäisi pysähtyä miettimään.
No, minä pysähdyn, annan tunteen olla ja sitten myöhemmin mennä. Ei siihen tarttua kannata, antaa mennä kun on aikansa ollut kylässä. Jatkan ikkunanpokien rapsuttamista ja oman käden jäljestä nauttimista. Aurinko takaa hyvät maalauskelitkin.
Mitä olisin vuosi sitten tehnyt vastaavassa tilanteessa? Varmaan ottanut seuraavan lasin viiniä tai olutta, mutta tuskin se olisi päivän ensimmäinen ollut, joten ei se päivän kulkua olisi muuttanut (joskin ehkä selityksiä). Pettymys olisi kuitenkin tallella, ihan niin kuin nytkin, joten en tälläkään kertaa menetä mitään alkoholin nauttimattomuudellani. Sitäpaitsi tunteet on hyvä tuntea sellaisina kuin ne ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti