Vietin varhaisaamun lukien vertaistukisaitin kirjoituksia. Tällä kertaa alkoholistien perheenjäsenten, sekä sitä jolla kirjoittavat pyrkivät hallitsemaan juomistaan ja juomatapojaan.
Pakko oli hitusen pohtia, miten olisi vuosien ja vuosikymmenten aikana käynyt. Milloin olisi puolisoni ottanut asian puheeksi, vai olisiko ikinä. Olisiko hän ollut niitä, jotka kirjoittavat alkoholistien läheisten palstalle tai käyvät al-anonissa? En usko. Usein sanotaan, että alkoholismi johtaa vaikenemiseen ja vaikeista asioista puhumattomuuteen. Puolisoni on ollut aina sellainen, tyypillinen mies. Ylipäänsä tuntuu suhtautuvan moniin asioihin ja elämään niin, että näitä ristejä tulee koko ajan kannettavaksi ja sellaista elämä on. Se osa mieheni tunne-elämää taitaa olla se, jota minun on vaikeinta sietää. Vaan olenpahan sietänyt jo parikymmentä vuotta, ei se miksikään muutu vaikka välillä yritän. Onneksi hyviäkin puolia on :-)
Pohdin myös omaa valintaani. Päädyin kääntämään polkuni "ei yhtään enempää" -linjalle, mieleen ei lainkaan tullut se että omaa juomista voisi yrittää seurata ja pitää hanskassa. Rehellisyyttä ja itsetuntemusta taisi tuossa tiedostamatta olla mukana. Nyt kun noita juttuja luin, niin olen todella kiitollinen (mille? en tiedä) että en tuolle tielle kokeillut lähteä. Jotenkin surulliselta tuntuu lukea puolisoiden jatkuvista retkahduksista ja hallitsemattomasta käytöstä, tai siitä että elämään kuuluu tarkka annosten laskeminen ja murhe suunnitellun käytön ylittymisestä. Minulle tämä tie on oikea, ja helpompi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti