Retkahduksen seuraaminen

Vertaistukipalstalla ilmoittautui Retkahtaja. Retkahduksesta lukeminen nostaa monenlaisia tunteita pintaan.

Surua. Suru on se päällimmäinen tunne, joka tulee. Minulla on aika lyhyt kokemus raitistumisesta ja "virtuaalituesta", ja sinä aikana on tullut samaistuttua moniin nimimerkkiin. Eniten niihin, joiden kanssa jotain yhteistä löytyy: äitiys, juomisen salailu, ikä, tapa osoittaa arvostusta muita kohtaan, raitistumisen vaihe, alkoholi ylipäätään. Monista kirjoituksista paistaa aito hätä omasta elämästä, ja sitä niin toivoo että löytäisivät helpotusta raittiudesta. Vaan kun eivät ne asiat hetkessä tapahdu.

Hämmennys. Kun se ihminen oli niin varma raitistumishalustaan, oli jo ehtinyt huomata mitä hyötyä raittiudesta on. Alkoholi on viekas. Ilmeisesti olen päässyt naurettavan helpolla kun himoni alkoholiin ja humalaan hävisi niin nopeasti lopettamisen jälkeen.

Huoli. Huoli siitä, että kuinka jaksavat ponnistaa eteenpäin. Mistä löytäisivät sen uuden kipinän raitistumisen aloittamiselle, sen he kuitenkin ansaitsisivat. Ja myös vähän itsekäs huoli: jos tuokin retkahti vaikka meni hyvin, niin mikä minua oikein nurkan takana odottaa?

Toivo. Aika pikkuinen, mutta toivo kuitenkin. Jos vielä jaksaa keskusteluun palata, niin ehkäpä jaksaa sitten vielä sitä nousua yrittää.

Valitettavasti myös nuo ajoittaiset epäonnistumiset toimivat "koulutuksellisina" tapahtumina muille raitistelijoille. Nyt vasta jotkut kokeneempien kommentit alkavat aueta (nöyryydestä, luovuttamisesta, esimerkiksi), ja se että kuulee, kuinka kokeilijoille käy, poistaa kyllä tarvetta kokeilla itse.

Edessä juhannus ilman alkoholia, muuta en kaipaakaan. Onneksi ei silloinkaan tarvitse juoda.