Lisäsin uuden linkin tuonne ohjeisiin: "Vierivä kivi ei sammaloidu". Järvenpään sosiaalisairaalan ohjeita, jostain olen löytänyt nuo linkit niin että numerot ovat päättyneet 1, 3 ja 4, ja kokeilin sitten arvaamalla tuon 2-loppuisenkin.
Olen miettinyt monta kertaa, miksi nuo sosiaalisairaalan ohjeet on laitettu niin hankalasti löydettäviksi. Googlettamalla löytyy, mutta en ole keksinyt onko niitä mitenkään linkitetty (ainakaan järkevästi) sosiaalisairaalan sivuilla. Pitäisi olla. Visuaalinen ilme niissä on keskeneräinen eli eivät ehkä ole viimeisteltyjä ja siksi niitä ei ole "julkaistu", mutta sisältö on pohdintoihin johdatteleva, mikä on hyvä asia. Jonkinlaista hoito-ohjelmakeskeisyyttä noissa on, mutta kyllä niitä tämmöinen itsekseen toipuvakin voi hyödyntää.
Otsikossa mainitussa artikkelissa kuvataan aluksi muutoksen vaiheita. Lienen ylläpitovaiheessa, vaikken sitä avohoitopaikkaa ole edes etsinyt saati motivoitunut hyödyntämään sen palveluita. Tuossakin korostetaan, että ylläpitovaiheessa on hyötyä retkahduksen ehkäiäsymenetelmistä, joten lienen ihan oikealla reitillä kun yritän varautua siihen, joka juuri nyt tuntuu epätodennäköiseltä. Olen päättänyt olla itselleni rehellinen tässä alkoholiasiassa, joten rehellisesti on myönnettävä, että kyllä se ihan sama riski on minulla kuin muillakin.
Artikkelin mukaan suomalaisten riskitilanteita ovat kielteiset tunnetilat ja tilanteet, joissa juomisen ulkoiset rajoitteet vähenevät, naisilla yleensä ensin mainitut. Retkahtamisen syitä pohditaan mysö AA-kirjallisuuden näkökulmasta. Turhautumiseen liittyvistä kuvauksista en oikein itseäni löydä ainakaan tämän juomisen suhteen - mutta ehkä tuo luulo on vain sitä AA:n kaikkivoipaisuuden kirousta?
Muutamat lipsumistermit panivat kyllä miettimään (suurimman osan ohitan tässä yhteydessä). "Ylipositiivinen ajattelu", josta sanotaan että "ajatus retkahduksesta vaikuttaa typerältä". Onko tämä hyvä olo ylipositiivisuutta vai arkirealismia? Ehkä kannattaa suhtautua niin, että pitää olla tarkkaavaisesti positiivinen. Se, että minulla on fyysisesti parempi olo kuin juomisen lopettaessani, on varmasti juomattomuuden ansiota. Samoin juomattomuuden piikkiin laitan paremman henkisen olon, itsetutkiskelun. Mielestäni ymmärrän kyllä, että negatiiviset tunteet eivät johdu juomattomuudesta vaan siitä, että nekin ylipäätään kuuluvat elämään - ja erityisesti sen, että juominen ei niitä tunteiden syitä poistaisi. (Tuo oikeastaan liittyi jo seuraavaan kohtaan eli "kielteisiin asenteisiin".)
Noista "kielteisistä asenteista" mietin myös mainintaa siitä, että retkahdusriskinen ryhtyy miettimään, että ongelmien syynä ei ollutkaan päihteet vaan joku muu. Tämä voi olla aito riski, joskus. Tavallaanhan sanon noin juuri edellä, mutta luulen että tarkoitan eri asiaa. Alkoholin käyttäminen OLI ongelma minulle, se oli ihan hallitsematonta. Mutta se ei ollut SE ongelma elämässäni - ongelma on ollut se, jota olen juomisella kuvitellut ratkovani. Eli en kuvittele parantuneeni tai parantuvani niin että voisin palata alkoholin käyttäjäksi, mutta en myöskään kuvittele että alkoholin käytön lopettaminen olisi ratkaissut ongelmani. Enkä ole myöskään "kärsimätön" artikkelin kuvaamassa mielessä: en odota ihmeitä. Toisaalta olen mielestäni niitä ihmeitä yllätyksekseni saanut, en olisi silloin maaliskuun alussa voinut kuvitella, kuinka paljon paremmaksi olo on yleisesti ottaen muuttunut.
"Liiallinen itsevarmuus, uhmakkuus". Tämä on varmaankin se, johon AA-ideologian mielestä olen vahvasti syyllistynyt. On totta, että olen sitä mieltä, että "muille voi olla hyväksi käydä kaikenmaailman palavereissa ja terapioissa". En kuitenkaan pidä itseäni yhtään sen parempana kuin niitä, jotka saavat AA:sta ja palavereista tarvitsemansa tuen. Minä vain olen tämmöinen. Palaveriohjelma olisi minulle taas yksi sellainen suorite, joita en elämääni halua lisää. Paremmin minulle sopii tämmöinen oman aikataulun ja tutkiskelun mukainen "ohjelma".
"Halu testata hallintakykyä": tämä on varmasti se ansa, joka minua uhkaa. Ei niinkään siksi, että kaipaisin alkoholia, vaan siksi, että kaipaisin "normaaliutta". Luulen, että en ole ainoa vastaavassa tilanteessa oleva. Onneksi (?) olen omalla tavallani omituinen, eli omituisuuteeni ovat tuttavatkin tottuneet, että tämä omituisuus lienee minulle aikanaan - sitten kun raittiuteni alkaa muulle maailmalle valjeta lopullisena tapana - ihan normaalia. Tuosta normaaliudesta artikkelissakin kirjoitetaan, palaan siihen vielä. Tämä kirjoitus ylittää jo kohtuullisen blogikirjoituksen mitat muutenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti