Pohdiskelin tässä vielä takaraivossa "toipumisohjelmaani". Olen huomannut, että tämä raitistumisen pohtiminen ja "ohjelman noudattaminen" on jäänyt yhä enemmän taka-alalle, enkä oikein tiedä onko se hyvä vai huono asia, ja jos huono niin kuinka huono. Ehkä se on luonnollinen kehityskulku: mitä kauemmas alkoholi arjesta menee, sen kauemmas se katoaa myös ajatuksista. Alussa pohdin useita kertoja päivässä tätä raitistumista, ja aivan varmasti aina kun ulkoilutin koiria eli olin yksin ajatuksineni.
Pohdinhan minä sitä vieläkin, varastan edes jonkun hetken vertaistukipalstalle, ja yritän kirjoittaa tänne edes jotain, vaikkei sisältö olisi varsinaisesti merkityksellistä. Ehkä se stressi onkin tullut osin tästä: tuntuu, että ei löydy tarpeeksi aikaa myös raittiudelle, vaikka se oikeastaan vapautti aikaa älyttömästi. Kumma paradoksi.
Aiemmassa kirjoituksessa pohdin noita kaikkia keskeneräisiä asioita, mutta vahingossa jätin listalta nämä toipumisasiani. Tuntuu, että toipuminen on yksi aikaa vievä suorite näiden kaikkien muiden suoritusta odottavien asioiden joukossa.
Tietyllä tavalla lempeästi pitäisi itseen ja toipumiseen suhtautua, sopivassa määrin. Antaa aikaa. Hankalaa tässä on kai se, että tuntuu että toipuminen etenee helposti ja hyvin. Juomisen himoa ei ole. Perisuomalaisena kuitenkin sitä epäilee, että onko tässä joku ansa, tässä helppoudessa. Että ne vaikeudet odottavat nurkan takana ja hyökkäävät ryöppynä kimppuun.
No, joka tapauksessa. Raittiina tämäkin päivä. Laskuri tuossa vieressä sanoo että 93 raitista päivää takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti