Aamun Hesarissa oli juttu siitä, miten lapset kärsivät aikuisten alkoholismista, haastateltavana oli alkoholistin lapsi.
Rajua luettavaa, sai aikaan epämääräisen pahan olon ja syyllisyyden tunteen, itsetutkiskelun tarpeen, syyllisyyttäkin. Haastattelussa esiintyneitä tilanteita (aikuiset bilettävät kotona lasten yrittäessa nukkua) ei meillä sentään "ikinä" ole ollut. Ikinä lainausmerkeissä siksi, että en uskalla olla ihan sataprosenttisen varma etteikö joskus näiden vajaan 20 vuoden aikana olisi ollut, en vain muista mikä se tilaisuus olisi voinut olla. Mutta on se mahdollinen. Yleensäkin meillä käy aika harvakseltaan vieraita.
Ovat kyllä vuosien mittaan olleet juhlissa, joissa on paljon aikuisia, lapsia ja myös alkoholia. Ovat nähneet minut muutaman kerran voimakkaassa humalatilassa, enkä voi sanoa olevani ylpeä yhdestäkään kerrasta. Onneksi lapsilla on silloin ollut isä.
Mutta se mutta. Artikkelissa mietitytti alkoholismin stereotypia, se että alkoholismi on juuri tuota: erittäin runsasta, usein toistuvaa alkoholin käyttöä jossa menee kontrolli täysin, ja ihminen ei kykene toimimaan mitenkään järkevästi. Mutta kun se alkoholismi voi olla niin paljon muutakin, vielä näkymättömämpää. Jatkuvaa tasaista tissuttelua, jossa promillemäärä ei välttämättä nouse yli yhden (laskin taannoin, millaisen humalatilan se viimeinen alkoholikäyttöni oli aiheuttanut, eli yhteensä pullollinen viiniä kahvilassa: himpun verran alle 1 promille). Monet haitat ovat kuitenkin yhteisiä tuon runsaan käytön kanssa. Aikuinen on ärtynyt, keskittyy miettimään muita asioita (missä ja miten voisi juoda), aikuinen on masentunut eikä "jaksa". Poissaoleva. Ei muista lupauksiaan.
Artikkelissa kuvattiin, että raju ryyppääminen jää usein huomaamatta muilta kuin samassa taloudessa asuvilta. Ei aina, joskushan sentään näitä huostaanottoja tehdään kun lasten huoltamiskyky on täysin alentunut. Mutta eikö silloin tuollainen piilotissuttelu (jota minä harrastin) ole pidemmän päälle vielä turmiollisempaa, lapsen mahdollisuus saada apua vielä huonompi? Nuo ovat tietysti vaikeita asioita, vastaavia "oireita" poissaolevuudesta alkaen on myös vanhemmilla, joilla ei ole mitään erityistä suhdetta alkoholiin.
Syyllisyyttä äidit kantavat joka tapauksessa läpi elämänsä, tai ainakin iso osa äideistä. Minua surettaa vieläkin, kun räyhäsin parivuotiaalle esikoiselle kun hän onnistui herättämään juuri nukahtaneen vauvan. Ja surettaa se äiti, joka olin tämän vuoden alussa, kun juominen alkoi vähitellen yltyä jokailtaiseksi 2-3 puolen litran keskioluen vahvuisten aineiden nauttimiseksi. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että ongelmani ei ollut ainoastaan se juominen, vaan se että tein liikaa kaikkea, enkä enää pysähtynyt tarpeeksi kuulemaan lapsiani. Nyt on toivottavasti paremmin.
Kiitollinen olen siitä, että joku minut havahdutti silloin helmi-maaliskuussa, että sen juomisen on loputtava ihan kokonaan. Kaikista tuntemuksista huolimatta ajattelen, että se pysähdys tuli kuitenkin ajoissa ennen kuin mitään isompaa vahinkoa ehti sattua kenellekään muulle kuin itselleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti