Ilman viiniä

Nyt on ohi se ensimmäinen tapaaminen (kahden tuttavan kanssa ravintolassa), jota pelkäsin. Jäi vähän hölmistynyt olo.

Viinittömyys ei herättänyt kysyviä katseita, ei oikeastaan mitään reaktiota. Tajusin myöhemmin, että tuo juomattomuus on näiden ihmisten parissa aika tavallista, aika usein joku on autolla tai menossa vielä töihin. Minun vain on aina pitänyt pitää huolta siitä lasillisestani (tosin tässä porukassa myös kulissit ovat pysyneet pystyssä, heidän seurassaan en ole juonut liikaa kuin joskus opiskeluaikoina).

Toinenkin reaktio, jonka mahdollista ilmestymistä etukäteen pohdin, jäi puuttumaan. Mietin, että minkälainen kaipuu siihen viiniin ruoan yhteydessä tulisi, haikeus tai jopa himo. Ei kumpaakaan. Toisten edessä olevasta viinilasista tuli oikeastaan mieleen vain se, että punaviini voi olla tosi pahan makuista (hyväksi kyllä tätä kehuivat). Ei olisi vähempää voinut tehdä mieli maistaa. Koko kysymystä siitä, otanko viiniä vai en, ei oikeastaan enää ollut, sillä en halunnut.

Tuo tuntemus oli ihan aito ja vahva, en ohjelmoinut sitä itseeni sillä hetkellä (varmaankin olin esiohjelmoinut sen kuluneina viikkoina). Tietysti olen tyytyväinen, osoittaisihan tämä jonkinlaista pidemmälle edistynyttä toipumista, vaikka lopetuksesta on vasta reilu kuukausi. Mutta tarkkaan ajateltuna tämä ei ihan kamalan yllättävää ole: tilanne, jossa muiden käyttämä alkoholimäärä on hyvin vähäinen, keskustelu "sivistynyttä" ja vuolasta ilman alkoholiakin, pääosassa ruoka. Olen varsin varma siitä, että minun akilleen kantapääni on edelleen ne oluenhuuruiset sosiaaliset tilanteet. Be careful out there...

Ilta tosin venyi pidempään kuin oli tarkoitus, siinä mielessä eivät asiat ole muuttuneet. Juttua riitti.