Lueskelin taas Päihdelinkin tarinoita. Eräs kirjoittaja lausui kommentissaan hukkailleensa itseään toistuvasti kännissä.
Hyvin sanottu, myös siinä mielessä kuin minä sen käsitin, henkisenä hukkaamisena. Se ihminen, joka piilotteli pulloja ja tyhjensi niitä salaa, ei tunnu Minulta vaan joltain vieraalta ihmiseltä, vaikka tiedän että noin toimin. Sitä omaa toimintaa ja hölmöyttä on vaikea ymmärtää, vielä vaikeampi nyt mitä kauempana se aika on.
Toisaalta taas ymmärrän. Ehkä kyse on ymmärtämisen ja hyväksymisen välimaastosta. Tiedän, että tein väärin ennen kaikkea itselleni. Kuitenkaan en halua ottaa syyllisyyden taakkaa menneistä kovin raskaana niskoilleni, luulen että en vielä sitäkin taakkaa jaksaisi kantaa - otan stressiä näistä nykyhetkenkin asioista ihan riittävästi. Tavallaan olen siis antanut itselleni anteeksi, juominen on taakse jätettyä elämää ja nyt katsotaan eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti