Joku aika sitten eräs nuori pohti minulle pelkäämistä. Hänellä oli tapana tietynlaisten elokuvien jälkeen "pelätä" seuraavina öinä, kurkkia uskaltaako tulla ulos huoneesta vessaan vai onko mörkö odottamassa nurkan takana. Hän kertoi kerran tajunneensa, että ei hän oikeasti pelkää, vaan luulee pelkäävänsä kun se ikään kuin kuuluu asiaan. Ja sitten ei enää pelännyt.
Mietin itseäni. Oliko taanoin minulla oli itseään pohjalle ryyppäävän keski-ikäisen naisen rooli? Ja nyt sitten "raittiusherätyksen" saaneen rooli? Ja siinä sivussa sitten se jatkuva rooli, kunnollinen ja tunnollinen perheenäiti, työssäkävijä arjen murheineen ja iloineen. Kävikö niin kuin nuorelle tuossa pelkäämisasiassa: vihdoin ymmärsin, että en minä oikeasti halua olla itsensä pohjalle ryypännyt juoppo. Ja käykö jossain vaiheessa niin, että en halua olla korostetun raitis vaan haluan vain olla - joskin niin, että suuhuni en laita alkoholipitoisia juomia enkä sitä sen kummemmin mieti.
Ja kumpi on pääosa ja kumpi sivuosa, raitistunut juoppo vai "tavis"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti