Nyt on sitten sekin kokemus takana, ainoana täysin selvin päin ryhmässä jossa on parikymmentä enemmän tai vähemmän humalaista. Olisiko ensimmäinen kerta sitten raskausaikojen.
Hämmentävä kokemus. Porukalle oli järjestetty yksityistilaisuus, sisääntullessa ensimmäiseksi käteen lykättiin puolukkaliköörillä (tms, hajun perusteella) maustettu juoma, enkä osannut sitä jättää käteen ottamatta, jotten herättäisi huomiota. Hoidin jopa lasillisen kohotuksen, hetken häivähti ajatus että pitäiskö maistaakin, ei kai siitä haittaa olisi. Häivähdykseksi jäi, mutta olo oli kiusaantunut.
Limun juonti saunassa sujui siinä porukkamäärässä sen kummemmin huomioimatta. Iltapalalla tuli (työkaverin) Katse kun pyysin vettä (ilmaisesta viinitarjoilusta kieltäytyminenhän on aika erikoista), mutta Katse ei muuttunut kysymykseksi, hyvä niin. Veden voimalla loppuilta sujuikin, ja kahvin. Jatkopaikan (hotellin aulabaarin) skippasin ja livahdin suoraan nukkumaan.
Eriasteisesti juopuneiden havainnointi oli "mielenkiintoista". Huomattava osa hallitsi käyttönsä täysin, muutama sitten otti muidenkin edestä. Kohtuullisestikin juovilla osalla saattoi sama tarina toistua, ilmaisut olivat liioiteltuja jne. En moiti, samanlainenhan minäkin olen ollut. En ole yleensä juopuneenakaan ollut porukan keskipiste, olen sen verran "introvertti" - sosiaalisuus ilmenee vain tietynlaisessa tilanteissa, joissa koen olevani vahvoilla ja esiinnyn jokun "asian" enkä itseni edustajana. Tuossa seurassa pääsin kyllä esille juuri sen verran kuin halusinkin.
Miltä tuntui? Ei minulla juomishimoa ollut, eikä tuon juomisajatushäivähdyksen taustalla mielestäni ollut alkoholin himo, vaan sen huomiota herättämättömyyden tarve. Hassua, miten vahvana tuollainen tunne ihmisessä voi olla. Mietin, että johtaako tuo tunne kouluvuosiin, jolloin osin erotuin porukasta ja tulin kiusatuksikin erilaisuudesta. Jos tulee sieltä astin, niin aika pitkät arvet siitäkin on jäänyt, kolmenkymmenen vuoden takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti