Ongelmana: alkoholi

Mietin, milloin minusta tuli alkoholisti.

Opiskeluaika: jälkikäteen katsottuna join varmasti silloin liikaa, mutta niin joi moni muukin. Se taisi kuitenkin olla iloista hiprakkaa, ei pakonomaista eli sikäli ei alkoholistista. Mutta uskon edelleen, että tuolloin kasvatin ne alkoholistin juuret: ennen opiskeluelämää en ollut juonut itseäni ikinä humalaan, ja fuksivuoden join tosi vähän (olut oli pahaa, lonkero oli pahaa, viini oli pahaa).

Raskausaikoina nollalinja ei ollut mitenkään vaikeaa. Raskaus ja lapset olivat hienointa, mitä elämä silloin(kin) minulle toi, ei siinä alkoholia kaivattu.

Ikäväkseni muistan ajalta, jolloin lapset olivat vielä alle kouluikäisiä, vapun, jona join itseni ihan kamalaan humalaan. Minut piti taluttaa kotiin. Se oli niin kamala kokemus, että taisin viettää pari seuraavaa vappua selvin päin. Vuosien mittaan kävi harvakseltaan vastaavia, sellaisia että tuli juotua niin paljon että käytännössä ainakin lähes sammuin. Kerran pari, pahimmillaan ehkä joka toinen kuukausi. Erilaisissa tilanteissa.

Useita vuosia oli niin, että perjantaisin (saunan yhteydessä) tuli otettua kolme puolen litran olutta, viikonloppuna viinipullo puoliksi miehen kanssa (joskus kumpanakin päivänä), ja päälle ehkä lisää olutta. Tuo jälkimmäisen määrä kasvoi vähitellen, käytännössä niin että jokaisena kolmena päivänä tuo vastaava määrä olutta. Harvakseltaan kapakassa tai muussa juhlatilanteessa  (ehkä kerran kuussa), jolloin kerralla saattoi hyvinkin mennä kuusi tuoppia. Perjantaita odotti - ei viikonlopun takia, vaan siksi, että silloin oli se olutpäivä.

En oikein muista, milloin aloin piilotella pulloja ja juoda salaa(kin). Alussa se oli satunnaista - perjantaina ennen miehen kotiin tuloa pohjaksi kaupasta ostettu oluttölkki tai kaksi, ja tyhjät pantit piilotin ja vein salaa pois. Tuosta on enemmän kuin vuosi, mutta varmaankin vähemmän kuin kaksi.  Vähitellen se paheni: kaikissa niissä tilanteissa joissa ei ollut ulkoista kontrollia (yksin junamatkalla, kotona, missä tahansa), oli loistava tilaisuus nauttia alkoholia. Menin elokuviin, mutta tosiassa se aika kuluikin kahvilassa viinilasillisella. Töiden jälkeen hetkeksi istumaan.

Sitten vähitellen siideripullojen ostaminen varastoon, piiloon. Niiden tyhjentäminen aina kun se oli mahdollista. Pullo tai tölkki mukaan kun meni koirien kanssa pimeään metsään lenkille, piiloon katseilta. Aamulla väkevien varastosta giniä, välillä piti ostaa Alkosta täydennystä ettei jäisi kiinni. Pakonomaista, jatkuvaa, jokapäiväistä.

Raittiuspäätöstä edeltävän kahden viikon aikana tapahtui vielä yksi lisäaskel: lounaalla, työaikana, pari lasia viiniä jotta olisi helpompaa.  Silloinkin häpesin.

Jokapäiväiseen juomiseen siirryin jossain vaiheessa tämän vuoden puolella, tammikuussa kuitenkin. Viime vuoden lopulla, syksyllä, juominen oli jo siirtynyt viikonlopusta johonkin arki-iltaankin. Työmatkallakin piti hotellihuoneessa tyhjentää viikon aikana litran ginipullo, ja ostaa lähikaupasta iltapalaksi pari olutta.

Ja kesä. Kesälomallahan tuli käytännössä joka päivä nautittua pari olutta, saunan kyytipojaksi, muka. Mökillä. Kuuma kesä, pitihän silloin myös nauttia kaupungin terasseista.

Kovia humalatiloja kuitenkin harvakseltaan, edellinen sellainen taisi olla viime marraskuussa. Enimmäkseen siis tasaisessa ehkä promillen luokkaa olevassa humalassa. Ja niin koukussa.

Mietin päihdelinkin vähentäjät -palstan hätähuutajia, että oikeastaan oli hyvä että tänä vuonna tilanne vihdoin meni minun mittarillani aivan liian överiksi. On ihan selvä, että en pysty nauttimaan alkoholista kohtuudella - jos palaisin "maistelijaksi", niin olisin hyvin nopeasti tuolla jokapäiväisen tissuttelun ja piilottelun tiellä, ja väistämättä "jäisin kiinni", menisi työ ja elämä. Kovin moni tuntuu ajattelevan, että voisi vielä juoda lasillisen silloin tällöin, vaikka ilmiselvästi eivät pysty.

Oikeasti, tämä absolutismi on sikäli helppoa, että ei tarvitse laskea eikä miettiä. Voi olla ihan kokonaan juomatta alkoholia ja keskittyä muihin asioihin.